Ortodoksi.net - Tuoreet muutokset [fi]

Syyrialainen usko Keralan väreissä

Hannu — Tue, 21 Jul 2026 16:07:41 GMT

← Vanhempi versio		Versio 21. heinäkuuta 2026 kello 16.07
Rivi 1:		Rivi 1:
	<h2>Malankaran kirkollinen kuvaperinne kertoo kristinuskon juurtumisesta Intiaan</h2>		<h2>Malankaran kirkollinen kuvaperinne kertoo kristinuskon juurtumisesta Intiaan</h2>
			[[Kuva:Malankara_03-net.jpg\|thumb\|400 px\|<center>Malankaraikoni<br></center>]]
	<br>
	Intian lounaisosassa sijaitsevan Keralan kirkollinen kuvamaailma poikkeaa ensisilmäyksellä suomalaisille tutuista bysanttilaisista ikoneista. Kuvissa hehkuvat voimakkaat punaisen, vihreän ja okran sävyt. Taustat ovat runsaita, hahmot koristeellisia ja sommitteluissa näkyy yhteys Intian vanhoihin seinämaalausperinteisiin.<br>		Intian lounaisosassa sijaitsevan Keralan kirkollinen kuvamaailma poikkeaa ensisilmäyksellä suomalaisille tutuista bysanttilaisista ikoneista. Kuvissa hehkuvat voimakkaat punaisen, vihreän ja okran sävyt. Taustat ovat runsaita, hahmot koristeellisia ja sommitteluissa näkyy yhteys Intian vanhoihin seinämaalausperinteisiin.<br>
	<br>		<br>
Rivi 32:		Rivi 32:

	<h2>Onko Malankaran kuva ikoni?</h2>		<h2>Onko Malankaran kuva ikoni?</h2>
			[[Kuva:Malankara_01-net.jpg\|thumb\|400 px\|<center>Malankaraikoni<br></center>]]
	<br>
	Suomalaisessa ortodoksisessa kielenkäytössä [[ikoni]]lla tarkoitetaan tavallisesti kirkon hyväksymän tradition mukaista pyhää kuvaa, joka kuuluu rukoukseen ja jumalanpalveluselämään. Ikoni ei ole pelkkä uskonnollinen taideteos, vaan kirkon uskon näkyvä todistus.<br>		Suomalaisessa ortodoksisessa kielenkäytössä [[ikoni]]lla tarkoitetaan tavallisesti kirkon hyväksymän tradition mukaista pyhää kuvaa, joka kuuluu rukoukseen ja jumalanpalveluselämään. Ikoni ei ole pelkkä uskonnollinen taideteos, vaan kirkon uskon näkyvä todistus.<br>
	<br>		<br>
Rivi 66:		Rivi 66:

	<h2>Paikallinen pyhyys kuuluu koko kirkolle</h2>		<h2>Paikallinen pyhyys kuuluu koko kirkolle</h2>
			[[Kuva:Malankara_02-net.jpg\|thumb\|400 px\|<center>Malankaraikoni<br></center>]]
	<br>
	Malankaran kirkoissa kuvataan samoja keskeisiä henkilöitä ja tapahtumia kuin muuallakin kristillisessä kirkkotaiteessa: Kristusta, Jumalansynnyttäjää, apostoleja, marttyyreja ja suuria juhlia.<br>		Malankaran kirkoissa kuvataan samoja keskeisiä henkilöitä ja tapahtumia kuin muuallakin kristillisessä kirkkotaiteessa: Kristusta, Jumalansynnyttäjää, apostoleja, marttyyreja ja suuria juhlia.<br>
	<br>		<br>

Syyrialainen usko Keralan väreissä

Hannu — Tue, 21 Jul 2026 16:00:33 GMT

Ak: Uusi sivu: <h2>Malankaran kirkollinen kuvaperinne kertoo kristinuskon juurtumisesta Intiaan</h2> <br> Intian lounaisosassa sijaitsevan Keralan kirkollinen kuvamaailma poikkeaa ensisilmäyksellä suomalaisille tutuista bysanttilaisista ikoneista. Kuvissa hehkuvat voimakkaat punaisen, vihreän ja okran sävyt. Taustat ovat runsaita, hahmot koristeellisia ja sommitteluissa näkyy yhteys Intian vanhoihin seinämaalausperinteisiin.<br> <br> Kuvien kristillinen sanoma on kuitenkin tunnistetta...

Uusi sivu

<h2>Malankaran kirkollinen kuvaperinne kertoo kristinuskon juurtumisesta Intiaan</h2>
<br>
Intian lounaisosassa sijaitsevan Keralan kirkollinen kuvamaailma poikkeaa ensisilmäyksellä suomalaisille tutuista bysanttilaisista ikoneista. Kuvissa hehkuvat voimakkaat punaisen, vihreän ja okran sävyt. Taustat ovat runsaita, hahmot koristeellisia ja sommitteluissa näkyy yhteys Intian vanhoihin seinämaalausperinteisiin.<br>
<br>
Kuvien kristillinen sanoma on kuitenkin tunnistettava. Niissä kuvataan Kristusta, Jumalansynnyttäjää, apostoleja, marttyyreja, kirkon juhlia ja viimeistä tuomiota. Paikallinen taide ei ole syrjäyttänyt kirkon uskoa, vaan antanut sille intialaisen ilmaisumuodon.<br>
<br>
Malankaran kirkollinen kuvaperinne tarjoaa suomalaiselle ortodoksille kiinnostavan näkymän siihen, kuinka kristillinen usko voi juurtua paikalliseen kulttuuriin menettämättä hengellistä ja teologista ydintään.

<h2>Pyhän apostoli Tuomaan kristittyjen perintö</h2>
<br>
Malankara-nimityksellä tarkoitetaan Keralan vanhaa syyrialaiskristillistä perinnettä. Sen juuret liittyvät niin sanottuihin pyhän Tuomaan kristittyihin, joiden oman perimätiedon mukaan apostoli Tuomas saapui Intiaan ensimmäisellä vuosisadalla ja julisti siellä evankeliumia.<br>
<br>
Historiallisesti Keralan kristityillä oli vuosisatojen ajan läheiset yhteydet Lähi-idän syyriankielisiin kirkkoihin. Näiden yhteyksien mukana Intiaan välittyivät syyrialainen liturgia, kirkollinen runous, teologia ja hengellinen elämä.<br>
<br>
Malankaran nykyiset kirkot kuuluvat kuitenkin eri kirkkoyhteisöihin. Malankaran ortodoksinen syyrialainen kirkko ja Malankaran syyrialais-ortodoksinen kirkko kuuluvat [[Orientaaliortodoksit|orientaaliortodoksiseen]] kirkkoperheeseen. Syro-Malankara-katolinen kirkko puolestaan kuuluu katoliseen kirkkoon, vaikka se käyttää samaan länsisyyrialaiseen perinteeseen pohjautuvaa liturgiaa.<br>
<br>
Suomen ortodoksinen kirkko kuuluu Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin yhteydessä olevaan bysanttilaiseen eli itäortodoksiseen kirkkoperheeseen. Orientaaliortodoksiset kirkot eivät tällä hetkellä ole ehtoollisyhteydessä itäortodoksisten kirkkojen kanssa. Niillä on silti paljon yhteistä vanhan kirkon uskossa, liturgisessa elämässä, pyhien kunnioittamisessa ja sakramentaalisessa käsityksessä kirkosta.<br>
<br>
Tämä ero on hyvä pitää mielessä myös Malankaran kuvaperinnettä tarkasteltaessa. Kyse ei ole bysanttilaisen ikonimaalauksen intialaisesta haarasta, vaan toisen vanhan kristillisen kirkkoperheen omasta, paikallisesti kehittyneestä kuvakielestä.

<h2>Syyrialainen liturgia kohtaa intialaisen kulttuurin</h2>
<br>
Malankaran kirkollinen identiteetti rakentuu länsisyyrialaisen liturgian ja hengellisyyden varaan. Samalla se on kasvanut vuosisatojen ajan Keralan kulttuurisessa ympäristössä.<br>
<br>
Tätä kehitystä voidaan kuvata sanalla ''inkulturaatio''. Sillä tarkoitetaan kirkon uskon juurtumista paikalliseen kieleen, kulttuuriin ja taiteelliseen ilmaisuun. Kristillisen sanoman sisältö säilyy, mutta sen ilmaisemisessa käytetään ympäröivälle kulttuurille tuttuja muotoja.<br>
<br>
Keralassa kristillinen taide omaksui piirteitä alueen vanhoista muraali- eli seinämaalausperinteistä. Kirkkomaalauksissa käytettiin paikallisia ornamentteja, suuria väripintoja ja rytmikkäitä sommitelmia. Hahmojen asennoissa, kasvonpiirteissä ja vaatetuksessa saattoi näkyä samaa kuvallista kieltä kuin Keralan palatsi- ja temppelimaalauksissa.<br>
<br>
Kuvien sisältö oli silti kristillinen. Paikallisia taiteellisia keinoja käytettiin Kristuksen, Jumalansynnyttäjän, apostolien ja pyhien kuvaamiseen sekä Raamatun tapahtumien esittämiseen.<br>
<br>
Kyse ei siten ollut eri uskontojen oppien yhdistämisestä, vaan tutun taiteellisen kielen ottamisesta kirkon palvelukseen.

<h2>Onko Malankaran kuva ikoni?</h2>
<br>
Suomalaisessa ortodoksisessa kielenkäytössä [[ikoni]]lla tarkoitetaan tavallisesti kirkon hyväksymän tradition mukaista pyhää kuvaa, joka kuuluu rukoukseen ja jumalanpalveluselämään. Ikoni ei ole pelkkä uskonnollinen taideteos, vaan kirkon uskon näkyvä todistus.<br>
<br>
Malankaran yhteydessä ''ikonografia''-sanaa käytetään toisinaan laajemmassa merkityksessä. Se voi tarkoittaa sekä liturgisessa käytössä olevia pyhiä kuvia että laajoja kirkkoseinämaalauksia. Kaikki Malankaran kirkoissa nähtävä uskonnollinen taide ei siis vastaa muodoltaan bysanttilaista paneeli-ikonia.<br>
<br>
Tästä huolimatta kuvien hengellisessä ymmärtämisessä on paljon suomalaiselle ortodoksille tuttua. Pyhä kuva kutsuu rukoukseen, opettaa kirkon uskoa ja tekee näkyväksi sen todellisuuden, jota jumalanpalveluksessa vietetään.<br>
<br>
Intialaisessa ortodoksisessa teologisessa keskustelussa pyhää kuvaa on kuvattu ikkunaksi taivaalliseen todellisuuteen. Kuvan tekemistä ei ymmärretä vain taiteelliseksi työksi, vaan myös hengelliseksi tehtäväksi. Maalarin odotetaan valmistautuvan rukouksella, paastolla ja osallistumalla kirkon sakramentaaliseen elämään.<br>
<br>
Ajatus on tuttu myös suomalaiselle ikonimaalarille. Ikonimaalaus ei ole ensisijaisesti oman persoonallisen ilmaisun etsimistä, vaan kirkon rukoukseen liittyvää palvelutehtävää.

<h2>Keralan värit ja kristillinen sanoma</h2>
<br>
Malankaran kuvaperinteessä kohtaavat kristillisen kirkkotaiteen teologinen sisältö ja intialaisen taiteen värikäs muotokieli.<br>
<br>
Kuvissa voidaan säilyttää pyhien hierarkkinen sijoittelu, tapahtumien symbolinen esittäminen ja liturgisesti määräytyvä sisältö. Samalla taustoissa, vaatetuksessa, ornamenttien runsaudessa ja värien käytössä näkyy vahvasti Keralan paikallinen perinne.<br>
<br>
Punainen, okra, vihreä ja keltainen muodostavat usein voimakkaita väripintoja. Hahmot voivat olla bysanttilaiseen ikoniin verrattuna pyöreämpiä ja liikkeiltään elävämpiä. Koristeellisuus ulottuu vaatteista ja sädekehistä koko kuva-alaan.<br>
<br>
Suomalaiselle katsojalle runsas kuvallinen ilmaisu saattaa vaikuttaa vieraalta. Se muistuttaa kuitenkin siitä, ettei kristinusko ole sidottu yhteen kansaan, kulttuuriin tai taidetyyliin. Kirkon usko voi saada näkyvän muodon myös sellaisessa ympäristössä, jossa värit, eleet ja kauneuskäsitys ovat erilaisia kuin Bysantissa, Karjalassa tai Suomessa.

<h2>Viimeinen tuomio intialaisin muodoin</h2>
<br>
Tunnettu esimerkki Malankaran kirkkotaiteesta on ''Angamalyn Pyhän Marian Soonoro''-katedraalin seinämaalaus, joka esittää viimeistä tuomiota.<br>
<br>
Aiheen teologinen rakenne on kristillisestä perinteestä tuttu. Kristus kuvataan tuomarina, enkelit ja pyhät ympäröivät häntä, ja ihmiskunta jakautuu vanhurskaisiin ja kadotettuihin. Kuvan tehtävänä on muistuttaa ihmistä vastuusta, katumuksesta ja tulevasta Jumalan valtakunnasta.<br>
<br>
Sommittelussa, värien käytössä ja hahmojen ilmaisussa näkyy kuitenkin Keralan taiteellinen ympäristö. Maalaus ei ole bysanttilaisen ''Viimeinen tuomio''-sommitelman jäljennös, vaan paikallinen tulkinta yhteisestä kristillisestä aiheesta.<br>
<br>
Juuri tällaiset teokset auttavat ymmärtämään, ettei uskollisuus kirkon perinteelle aina tarkoita yhden historiallisen tyylin tarkkaa kopioimista. Ratkaisevaa on, säilyvätkö kuvan teologinen sisältö, liturginen tehtävä ja yhteys kirkon uskoon.<br>
<br>
Samalla on muistettava, ettei mikä tahansa paikallinen tai taiteellinen sovellus automaattisesti ole kirkollinen ikoni. Kirkollinen kuvaperinne syntyy aina yhteisön rukouksen, opetuksen ja liturgisen elämän yhteydessä.

<h2>Paikallinen pyhyys kuuluu koko kirkolle</h2>
<br>
Malankaran kirkoissa kuvataan samoja keskeisiä henkilöitä ja tapahtumia kuin muuallakin kristillisessä kirkkotaiteessa: Kristusta, Jumalansynnyttäjää, apostoleja, marttyyreja ja suuria juhlia.<br>
<br>
Näiden rinnalla merkittävä asema on Intian omalla kirkollisella muistilla. Kuvissa esiintyy paikallisia piispoja, kilvoittelijoita, opettajia ja marttyyreja. Myös Keralan historiallisilla kirkoilla, pyhiinvaelluspaikoilla ja kirkon elämään liittyvillä tapahtumilla on oma sijansa kuvaperinteessä.<br>
<br>
Tämä tarjoaa tärkeän vertailukohdan myös suomalaiselle ortodoksille. Kirkon yleismaailmallinen pyhyys ei hävitä paikallista historiaa. Suomen ja Karjalan pyhät, kuten pyhittäjät [[Sergei ja Herman Valamolainen
Ortodoksi.netista|'''Sergei ja Herman Valamolaiset''']], '''[[Arseni Konevitsalainen]]''' ja '''[[Trifon Petsamolainen]]''', eivät ole vain paikallisia historiallisia henkilöitä. Heidän kauttaan Kristuksen pyhyys on tullut näkyväksi juuri tässä maassa ja tämän kansan keskuudessa.<br>
<br>
Samalla tavoin Keralan kristityt tunnistavat omat pyhänsä ja oman historiansa osaksi kirkon elävää muistia.

<h2>Paneeli-ikoni ja kirkkoa ympäröivä kuvamaailma</h2>
<br>
Malankaran perinteessä on hyödyllistä erottaa toisistaan yksittäiset pyhät kuvat ja laajat kirkkoseinämaalaukset.<br>
<br>
Paneelille maalattu kuva voi olla mukana jumalanpalveluksessa, rukouspaikassa tai kodin rukousnurkassa. Seinämaalaukset puolestaan muodostavat kokonaisia kuvallisia ohjelmia. Ne ympäröivät rukoilevan seurakunnan ja liittävät kirkkotilan Raamatun kertomuksiin, pyhien läsnäoloon ja pelastushistoriaan.<br>
<br>
Keralan vahva muraaliperinne on tarjonnut kristillisille kirkoille monumentaalisen ilmaisutavan. Seinämaalaukset eivät ole vain kirkkosalin koristeita, vaan ne rakentavat tilaan teologisen maiseman, jonka keskellä liturgia toimitetaan.<br>
<br>
Ajatus ei ole vieras Suomenkaan ortodoksiselle perinteelle. Myös bysanttilaisessa kirkossa seinämaalauksilla ja mosaiikeilla on tarkoin harkittu paikka. Kirkkotila muodostaa kokonaisuuden: [[Kristus Pantokrator]], [[Jumalansynnyttäjä]],[[enkeli]]t, [[Profeetta|profeetat]], [[apostoli]]t ja pyhät ympäröivät seurakuntaa.<br>
<br>
Malankaran esimerkissä tämän kokonaisuuden visuaalinen kieli on kuitenkin intialainen.

<h2>Mitä Malankaran kuvaperinne voi opettaa Suomessa?</h2>
<br>
Malankaran kirkollinen taide ei tarjoa suomalaiselle ikonimaalarille sellaisenaan jäljiteltävää mallia. Suomen ortodoksisen kirkon ikoniperinne kasvaa ennen kaikkea bysanttilaisesta ja karjalaisesta perinnöstä.<br>
<br>
Malankaran kuvamaailma voi silti auttaa pohtimaan, mikä kirkollisessa taiteessa on pysyvää ja mikä voi saada erilaisia kulttuurisia muotoja.<br>
<br>
Pysyvää on kirkon usko: Kristuksen ihmiseksi tuleminen, hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa, Jumalansynnyttäjän ja pyhien kunnioittaminen sekä ihmisen kutsu kirkastumiseen. Muuttuvia voivat olla värit, ornamentit, rakennusten muodot, vaatetus ja monet muut kuvalliset yksityiskohdat.<br>
<br>
Suomessakin ortodoksisuus on elänyt vuorovaikutuksessa paikallisen kulttuurin kanssa. Karjalainen rakennusperinne, pohjoinen luonto, paikalliset pyhät ja historialliset kokemukset ovat vaikuttaneet siihen, miltä ortodoksinen elämä Suomessa näyttää.<br>
<br>
Malankaran perinne muistuttaa kuitenkin myös varovaisuudesta. Paikallisuuden tarkoituksena ei ole tehdä kirkon taiteesta muodin tai yksilöllisen mielikuvituksen välinettä. Kirkollinen kuva säilyy elävänä vain silloin, kun se kasvaa liturgiasta, kirkon opetuksesta ja rukouksesta.

<h2>Sama evankeliumi, monet kuvalliset kielet</h2>
<br>
Malankaran kirkollinen kuvaperinne on elävä osoitus kristinuskon pitkästä historiasta Intiassa. Siinä länsisyyrialainen liturgia, pyhän apostoli Tuomaan kristittyjen muisti ja Keralan värikäs taideperinne liittyvät toisiinsa.<br>
<br>
Suomalaiselle ortodoksille se avaa näkymän sekä tuttuun että vieraaseen. Tutuksi tunnistamme Kristuksen, Jumalansynnyttäjän, pyhät, kirkon juhlat ja kuvan rukouksellisen tehtävän. Vierasta voivat olla värien runsaus, hahmojen intialaiset piirteet ja paikallisen ornamentin vahva läsnäolo.<br>
<br>
Juuri tämä kohtaaminen tekee Malankaran kuvaperinteestä kiinnostavan. Se muistuttaa, että kristillinen usko ei hävitä kansojen kulttuureja, vaan voi pyhittää niiden parhaat ilmaisumuodot kirkon palvelukseen.<br>
<br>
Taivaalliseen todellisuuteen avautuva ikkuna voi olla muodoltaan bysanttilainen, karjalainen, syyrialainen tai keralalainen. Ikkunan tehtävä on kuitenkin sama: johdattaa katse kuvan kautta kohti Kristusta.<br>
---<br>
Artikkelin kuvituksena on käytetty Malankaran kirkollisen kuvaperinteen esimerkkejä.

<h2>Lähteitä ja jatkolukemista</h2>
<br>
* George Mathews: ''The Window Art to Heaven: A Study of Mysticism in the Indian Orthodox Syrian Christian Iconography''. Tutkimus käsittelee pyhän kuvan mystistä ja rukouksellista luonnetta sekä ikonimaalarin hengellistä valmistautumista.
https://www.researchgate.net/profile/George-Mathews/publication/363864600_THE_WINDOW_ART_TO_HEAVEN_A_STUDY_OF_MYSTICISM_IN_THE_INDIAN_ORTHODOX_SYRIAN_CHRISTIAN_ICONOGRAPHY/links/6332fb136063772afd97cdd8/THE-WINDOW-ART_TO_HEAVEN-A-STUDY-OF-MYSTICISM-IN-THE-INDIAN-ORTHODOX-SYRIAN-CHRISTIAN-ICONOGRAPHY.pdf
* Sahapedia: ''Contextualizing Church Murals of Kerala within the Mural Traditions of Indian Churches''. Artikkeli taustoittaa Keralan kirkkoseinämaalauksia ja niiden suhdetta Intian laajempaan muraaliperinteeseen.
https://www.sahapedia.org/contextualizing-church-murals-of-kerala-within-the-mural-traditions-indian-churches
* Last Judgement Mural of Angamaly St. Mary’s Jacobite Soonoro Cathedral: ''Ecclesial and Iconographical Interactions''. Tapaustutkimus Angamalyn Viimeinen tuomio -seinämaalauksesta ja siinä kohtaavista kirkollisista sekä paikallisista vaikutteista.<br>
https://www.academia.edu/144555199/Last_Judgement_Mural_of_Angamaly_St_Mary_s_Jacobite_Soonoro_Cathedral_Ecclesial_and_iconograpical_interactions
* Saint Thomas Christians. Yleiskatsaus pyhän Tuomaan kristittyjen historiaan, kirkkokuntiin ja käsitteistöön.
https://en.wikipedia.org/wiki/Saint_Thomas_Christians

'''Ortodoksi.net'''

[[Luokka:Artikkelit]]

Paastoton viikko

Hannu — Sun, 19 Jul 2026 11:11:16 GMT

← Vanhempi versio		Versio 19. heinäkuuta 2026 kello 11.11
Rivi 50:		Rivi 50:
	<center>''Nöyryyden tietä kulkekaamme,''<br>		<center>''Nöyryyden tietä kulkekaamme,''<br>
	''Kristuksen askelia seuraten,''<br>		''Kristuksen askelia seuraten,''<br>
	''jotta saavuttaisimme ylösnousemuksen ilon.''<br>		''jotta saavuttaisimme ylösnousemuksen ilon.''<br></center>
			<br>
	''Paastoton viikko muistuttaa, että Suuri paasto ei ala vatsasta vaan sydämestä.''<br~~></center~~>		Paastoton viikko muistuttaa, että Suuri paasto ei ala vatsasta vaan sydämestä.''<br>
	---<br>		---<br>
	(''Kuvassa publikaani ja fariseus temppelissä – ortodoksinen ikoni, joka kuvaa Luukkaan 18:9–14 kertomusta ja muistuttaa nöyryydestä ja katumuksesta'')		(''Kuvassa publikaani ja fariseus temppelissä – ortodoksinen ikoni, joka kuvaa [https://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?ref=Luuk.+18%3A9-14 Luukkaan evankeliumin kohdan 18:9–14] kertomusta ja muistuttaa nöyryydestä ja katumuksesta.'')

Paastoton viikko

Hannu — Sun, 19 Jul 2026 10:52:16 GMT

Ak: Uusi sivu: <h2>Paastoton viikko:<br>Suureen paastoon valmistautumisen yllättävä alku</h2> <br> thumb|400 px|<center>Fariseus ja publikaani<br></center> <center>''Paetkaamme fariseuksen ylpeyttä''<br> ''ja oppikaamme publikaanin nöyryys,''<br> ''huutaen Vapahtajalle:''<br> ''Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.''<br> (Triodion, publikaanin ja fariseuksen sunnuntain aamupalveluksesta)<br></center> <br> Kun ortodoksinen kirkko alkaa johdattaa...

Uusi sivu

<h2>Paastoton viikko:<br>Suureen paastoon valmistautumisen yllättävä alku</h2>
<br>
[[Kuva:Fariseus_publikaani_net.jpg|thumb|400 px|<center>Fariseus ja publikaani<br></center>]]
<center>''Paetkaamme fariseuksen ylpeyttä''<br>
''ja oppikaamme publikaanin nöyryys,''<br>
''huutaen Vapahtajalle:''<br>
''Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.''<br>
(Triodion, publikaanin ja fariseuksen sunnuntain aamupalveluksesta)<br></center>
<br>
Kun ortodoksinen kirkko alkaa johdattaa meitä kohti [[Suuri paasto|Suurta paastoa]], ensimmäinen askel ei olekaan paaston kiristäminen vaan päinvastoin: ''paastosta luopuminen''. Tätä aikaa kutsutaan ''paastottomaksi viikoksi'', ja se alkaa [[Publikaanin ja fariseuksen sunnuntai|publikaanin ja fariseuksen sunnuntaita]] seuraavana maanantaina, kolme viikkoa ennen Suuren paaston alkua. Tänä vuonna 2026 siis se alkoi maanantaina 26.1.2026.<br>
<br>
Paastoton viikko kuuluu [[Triodion]]in kauteen, joka on koko Suuren paaston liturginen ja hengellinen esivaihe. Kirkko ei siis siirry paastoon äkillisesti, vaan rakentaa siihen johtavan tien harkitusti ja pedagogisesti.<br>
<br>
<h2>Mitä paastoton viikko tarkoittaa käytännössä</h2>

Paastoton viikko on nimensä mukaisesti viikko, jolloin ''paastosäännöistä on vapautus''. Erityisesti tämä näkyy siinä, että myös keskiviikkona ja perjantaina saa syödä tavallista ruokaa, mukaan lukien lihaa ja maitotuotteita. Viikko ei ole tarkoitettu mässäilyyn tai välinpitämättömyyteen, vaan se on tietoinen ja kirkollisesti perusteltu poikkeus ortodoksisen elämän tavanomaisesta paastorytmistä.<br>
<br>
Tämä vapautus ei ole lipsumista, vaan osa kirkon opetusta. Paastoton viikko muistuttaa, että paasto ei ole itseisarvo eikä hengellisen elämän mittatikku. Ihminen ei tule vanhurskaaksi sillä, mitä hän syö tai jättää syömättä, vaan sillä, millainen hänen sydämensä on Jumalan edessä.

<h2>Miksi kirkko tekee näin</h2>

Paastottoman viikon taustalla on publikaanin ja fariseuksen sunnuntain evankeliumiteksti. [[Fariseus]] paastosi ja noudatti sääntöjä tarkasti, mutta piti itseään muita parempana. [[Publikaani]] ei uskaltanut edes katsoa taivaalle, vaan pyysi nöyrästi Jumalan armoa. Kristus asetti esimerkiksi juuri publikaanin.<br>
<br>
Kirkko ikään kuin pysäyttää kuulijansa heti valmistuskauden alussa. Ennen kuin paasto alkaa, ennen kuin mitään luovutaan tai kiristetään, katse suunnataan sisimpään. Paasto ilman nöyryyttä ja katumusta voi kääntyä itseään vastaan ja ruokkia juuri sitä ylpeyttä, jota vastaan Kristus varoittaa.<br>
<br>
<center>''Älkäämme ylpeilkö paastolla,''<br>
''sillä jos nöyryyttä ei ole,''<br>
''paasto ei hyödytä meitä lainkaan.''<br>
(Triodion, publikaanin ja fariseuksen sunnuntain veisuista)<br></center>
<br>
Paastottoman viikon paastosta vapautuminen on näin ollen hengellinen opetus. Se muistuttaa, että paasto on ''väline'', ei päämäärä, ja että oikea valmistautuminen Suureen paastoon alkaa mielen asenteesta eikä ruokavaliosta.<br>
<br>
<h2>Miten paastoton viikko näkyy ortodoksisessa arjessa</h2>

Monelle paastoton viikko herättää hämmennystä. Miksi juuri ennen Suurta paastoa paastoa ei ole lainkaan. Juuri tämä hämmennys on osa kirkon pedagogiikkaa. Se kutsuu tarkastelemaan omaa suhdetta paastoon ja kysymään, ''miksi paastoan¨¨ ja mitä siltä odotan.<br>
<br>
Paastoton viikko on hyvä aika hiljentää sisäistä suorittajaa. Se tarjoaa mahdollisuuden valmistautua tulevaan paastoon ilman painetta, pakkoa tai vertailua. Samalla Triodionin veisut alkavat vähitellen muovata jumalanpalvelusten sävyä, ja katumuksen teemat nousevat esiin, vaikka paasto ei vielä ala.<br>
<br>
<center>''Avaa minulle parannuksen ovet, elämänantaja,''<br>
''sillä henkeni nousee varhain sinun pyhään temppeliisi,''<br>
''kantaen synnin turmelemaa ruumista.''<br>
(Triodion, veisu valmistusviikoilta)<br></center>

<h2>Hiljainen siirtymä kohti paastoa</h2>

Paastoton viikko ei jää yksittäiseksi poikkeukseksi, vaan se aloittaa asteittaisen valmistautumisen. Seuraavalla viikolla kirkko kutsuu ''luopumaan liharuoasta'', mutta sallii vielä maitotuotteet. Tätä seuraa viikko, jonka aikana myös maitotuotteista luovutaan, ja jonka päätteeksi ortodoksit [[Sovintosunnuntai|pyytävät toisiltaan anteeksi]] ja valmistautuvat aloittamaan Suuren paaston puhtain mielin.<br>
<br>
Näin kirkko kuljettaa ihmistä lempeästi mutta määrätietoisesti kohti paaston ydintä. Ensin opetetaan nöyryyttä ja oikeaa asennetta, sitten totutellaan luopumiseen, ja vasta lopulta astutaan varsinaiseen Suureen paastoon.<br>
<br>
<center>''Nöyryyden tietä kulkekaamme,''<br>
''Kristuksen askelia seuraten,''<br>
''jotta saavuttaisimme ylösnousemuksen ilon.''<br>
''Paastoton viikko muistuttaa, että Suuri paasto ei ala vatsasta vaan sydämestä.''<br></center>
---<br>
(''Kuvassa publikaani ja fariseus temppelissä – ortodoksinen ikoni, joka kuvaa Luukkaan 18:9–14 kertomusta ja muistuttaa nöyryydestä ja katumuksesta'')

Tiedosto:Fariseus publikaani net.jpg

Hannu — Sun, 19 Jul 2026 10:49:28 GMT

Hannu tallensi tiedoston Tiedosto:Fariseus publikaani net.jpg Tiedosto:Fariseus publikaani net.jpg Fariseus ja publikaani Luokka:Kuvat

Uusi sivu

== Yhteenveto ==
Tiedosto:Fariseus publikaani net.jpg
Fariseus ja publikaani

[[Luokka:Kuvat]]

Akropolin Parthenon on ollut joskus kristillinen kirkko

Hannu — Sun, 19 Jul 2026 10:33:47 GMT

Ak: Uusi sivu: thumb|400 px|<center>Parthenon<br><small>(kuva © Ortodoksi.net)</small></center> ''Akropolin Parthenon'', jota usein pidetään länsimaisen kulttuurin kirkkaimpana symbolina, toimi kristillisenä kirkkona lähes tuhannen vuoden ajan, noin vuosina 500–1450. Temppeli rakennettiin alun perin vuonna 432 eKr. jumalatar ''Athena Parthenoksen'' kunniaksi, mutta sen historiaan mahtuu useita suuria muutoksia. <h2>Temppelistä Jumalansynnyttäj...

Uusi sivu

[[Kuva:Parthenon_2000_hap.jpg|thumb|400 px|<center>Parthenon<br><small>(kuva © Ortodoksi.net)</small></center>]]
''Akropolin Parthenon'', jota usein pidetään länsimaisen kulttuurin kirkkaimpana symbolina, toimi kristillisenä kirkkona lähes tuhannen vuoden ajan, noin vuosina 500–1450. Temppeli rakennettiin alun perin vuonna 432 eKr. jumalatar ''Athena Parthenoksen'' kunniaksi, mutta sen historiaan mahtuu useita suuria muutoksia.

<h2>Temppelistä Jumalansynnyttäjän kirkoksi</h2>

Kun kristinusko vakiintui ''Itä-Rooman valtakunnassa'' 400–500-luvuilla, Athenen temppeli muutettiin kristilliseksi kirkoksi. Se vihittiin Jumalansynnyttäjälle nimellä ''Panagia Athiniotissa'' (Παναγία η Αθηνιώτισσα), Ateenan Jumalansynnyttäjä.<br>
<br>
Parthenonista ja koko Akropoliin kukkulasta tuli merkittävä pyhiinvaelluskohde Bysantin aikana. Pyhiinvaeltajia saapui eri puolilta Kreikkaa ja laajemminkin ortodoksisesta maailmasta rukoilemaan Jumalansynnyttäjän suojelusta.

<h2>Muutos ilman tuhoa</h2>

Parthenonin muuttaminen kirkoksi tapahtui poikkeuksellisen hillitysti. Rakennuksen ulkoasuun ei tehty suuria muutoksia: päätykolmiot jätettiin ennalleen eikä antiikin veistoksia peitetty. Tämä viittaa siihen, etteivät kristityt suhtautuneet Akropoliin monumenttiin vihamielisesti, vaan kunnioittivat sen historiallista merkitystä.<br>
<br>
Rakennuksen sisäosat sen sijaan olivat vaurioituneet jo aiemmin tulipalon tai maanjäristyksen seurauksena, mahdollisesti jo 200-luvulla. 400–500-luvuilla Parthenon muutettiin kolmilaivaiseksi ''basilikaksi''. Se omistettiin aluksi ''Pyhälle Viisaudelle'' (Hagia Sofia) ja myöhemmin ''Jumalansynnyttäjä Panagia Athiniotissalle''. Keisari '''Justinianuksen''' aikana kirkko määriteltiin Ateenan katedraalikirkoksi.

<h2>Kirkollinen elämä ja hautapaikka</h2>

600-luvun lopulta lähtien kirkon ympäristöön alettiin haudata piispoja, papistoa ja muita kristittyjä. 1800-luvun kaivauksissa alueelta löydettiin runsaasti kristilliseen hautausmaahan liittyviä muistomerkkejä. Lisäksi esiin tuli marmorinen piirtokirjoitus sekä keisarien '''Justinianus I''':n ja '''Justinianus II''':n pronssirahoja ja '''Tiberius II''':n kultarahoja, jotka liittyivät Ateenan kirkkoon.

<h2>Parthenon kirkollisena tilana</h2>

Vähitellen kirkko koristeltiin [[Ikoni|ikonein]], mosaiikein ja bysanttilaisin seinämaalauksin. Itäinen sisäänkäynti suljettiin ja entisestä esipihasta muodostettiin [[solea]], joka korotettiin askelman verran. [[Alttari]] rakennettiin pentelisestä marmorista ja se lepäsi pienien porfyyripylväiden varassa. Sen yläpuolelle ripustettiin kultainen kyyhkynen [[Pyhä Henki|Pyhän Hengen]] merkiksi.<br>
<br>
Alttaritilan pohjoispuolelle tehtiin tila pyhien lahjojen valmistamista varten ja eteläpuolelle sakaristo, jossa säilytettiin kirkollisia esineitä ja kirjoja. Kaarevan istuimen keskelle sijoitettiin piispan marmorinen istuin. Rakennuksen länsipää muutettiin kirkkosaliksi liittyväksi eteistilaksi, ja seinät peittyivät maalauksiin. Kirkossa oli myös [[amboni]] ja kellotorni.<br>
<br>
Alttarin yläpuolella, syvennyksessä, oli kullattu [[Jumalansynnyttäjä]]n kuva, jota koristivat lukuisat pienet kultaiset koristeet. Joitakin bysanttilaisten ikonien jäänteitä on yhä nähtävissä rakennuksen seinissä. Kirkossa paloi jatkuvasti lamppu, jonka juuret ulottuvat antiikin aikaan: jo '''Pausanias''' mainitsee lampun, joka paloi Athenen patsaan edessä.

<h2>Kirkosta moskeijaksi ja raunioiksi</h2>

[[Neljäs ristiretki|Neljännen ristiretken]] jälkeen vuonna 1204 Parthenon ryöstettiin ja muutettiin latinalaiskatoliseksi kirkoksi nimellä ''Santa Maria di Atene''. Frankkilaiskaudella se omistettiin ''Notre Damelle'' ja sen lounaiskulmaan rakennettiin korkea kellotorni.<br>
<br>
Kun osmannit valloittivat Ateenan vuonna 1458, kirkko muutettiin moskeijaksi ja kellotorni minareetiksi. Rakennus säilytti kuitenkin pääosin rakenteellisen yhtenäisyytensä aina 1600-luvulle saakka.<br>
<br>
Vuonna 1687 Venetsian ja Osmanien sodan aikana Parthenoniin osui tykinkuula. Rakennuksessa säilytettiin ruutia, ja räjähdys aiheutti valtavat tuhot sekä rakennukselle että sen veistoksille.

<h2>Jumalansynnyttäjän suojelus</h2>

Vuosisatojen ajan kristityt uskoivat, että Jumalansynnyttäjä suojeli Ateenan asukkaita ja pyhiinvaeltajia samalla tavoin kuin antiikin aikana ajateltiin jumalatar Athenen varjelevan kaupunkia. Tämä ajatus säilyi osana paikallista kristillistä perinnettä pitkälle Parthenonin kirkollisen käytön jälkeenkin.<br>
<br>
---<br>
<br>
(''Tämä artikkeli on Ortodoksi.netin tekemä käännös ja lyhennelmä '''Philip Chrysopouloksen''' kirjoittamasta englanninkielisestä artikkelista. Valokuva Akropoliin Parthenonista on Ortodoksi.netin kuvakokoelmista)

Tiedosto:Parthenon 2000 hap.jpg

Hannu — Sun, 19 Jul 2026 10:29:55 GMT

Hannu tallensi tiedoston Tiedosto:Parthenon 2000 hap.jpg Parthenon (kuva © Ortodoksi.net) Luokka:Kuvat

Uusi sivu

== Yhteenveto ==
Parthenon
(kuva © Ortodoksi.net)

[[Luokka:Kuvat]]

In memoriam: Jarmo Hakkarainen

Hannu — Thu, 02 Jul 2026 18:00:39 GMT

← Vanhempi versio		Versio 2. heinäkuuta 2026 kello 18.00
Rivi 1:		Rivi 1:
	'''Jarmo Hakkarainen 1955–2026'''		'''Jarmo Hakkarainen 1955–2026'''
	[[Kuva:Isa Jarmo 2a.jpg\|thumb\|400 px\|left\|<center>isä Jarmo<br><small>(kuva © Anna ~~Lopponen~~)</small></center>]]		[[Kuva:Isa Jarmo 2a.jpg\|thumb\|400 px\|left\|<center>isä Jarmo<br><small>(kuva © Anna Löppönen)</small></center>]]

	Isä Jarmo Hakkarainen (s. 4.2.1955) kuoli kotonaan yhtä luonnollisesti ja vähäeleisesti kuin vanha karhu kainuulaisessa metsässä, kun aika oli tullut täyteen. Hänen kuolinpäivänsä oli hyvin todennäköisesti 5.3.2026. Jarmo kuoli itselleen ominaisesti. Hän oli ajattoman maailman ihminen, jonka elämänkulkua moderni teknologia ei määrännyt. Jarmo ei koskaan kokenut tarpeelliseksi hankkia puhelinta, jolla voi surffailla netissä, somettaa tai lähettää hymiöitä. Hän käytti kaupungilla asioidessaan pelkästään käteistä, luki sanomalehdet paperisina Joensuun maakuntakirjaston lukusalissa eikä edes kokenut tarpeelliseksi hankkia itselleen tietokonetta tai sähköpostiosoitetta jäätyään vuonna 2019 eläkkeelle Itä-Suomen		Isä Jarmo Hakkarainen (s. 4.2.1955) kuoli kotonaan yhtä luonnollisesti ja vähäeleisesti kuin vanha karhu kainuulaisessa metsässä, kun aika oli tullut täyteen. Hänen kuolinpäivänsä oli hyvin todennäköisesti 5.3.2026. Jarmo kuoli itselleen ominaisesti. Hän oli ajattoman maailman ihminen, jonka elämänkulkua moderni teknologia ei määrännyt. Jarmo ei koskaan kokenut tarpeelliseksi hankkia puhelinta, jolla voi surffailla netissä, somettaa tai lähettää hymiöitä. Hän käytti kaupungilla asioidessaan pelkästään käteistä, luki sanomalehdet paperisina Joensuun maakuntakirjaston lukusalissa eikä edes kokenut tarpeelliseksi hankkia itselleen tietokonetta tai sähköpostiosoitetta jäätyään vuonna 2019 eläkkeelle Itä-Suomen

Etusivu

Hannu — Thu, 02 Jul 2026 16:26:47 GMT

Ortodoksi.netissä äskettäin

← Vanhempi versio		Versio 2. heinäkuuta 2026 kello 16.26
Rivi 7:		Rivi 7:
	<span style="font-size:x-small;"><span style="color:red">'''VL = VIIMEKSI LISÄTTYJÄ'''</span></span>		<span style="font-size:x-small;"><span style="color:red">'''VL = VIIMEKSI LISÄTTYJÄ'''</span></span>
	<!--* Viimeksi lisätyt: [[Suuri paasto17\|'''2''']], [[Suuri paasto16\|'''3''']] ja [[Kristus ei ole Platonin varjo\|'''1''']]-->		<!--* Viimeksi lisätyt: [[Suuri paasto17\|'''2''']], [[Suuri paasto16\|'''3''']] ja [[Kristus ei ole Platonin varjo\|'''1''']]-->
			* '''[[In memoriam: Jarmo Hakkarainen\|'''In memoriam: isä Jarmo Hakkarainen''']]
	* '''[[Tekoäly ja ortodoksinen kirkko]]''' <- siirry alavalikkoon		* '''[[Tekoäly ja ortodoksinen kirkko]]''' <- siirry alavalikkoon
	* '''[[Konstantinopolin ekumeenisen patriarkka Bartholomeoksen puheita]]''' <- siirry alavalikkoon		* '''[[Konstantinopolin ekumeenisen patriarkka Bartholomeoksen puheita]]''' <- siirry alavalikkoon

In memoriam: Jarmo Hakkarainen

Hannu — Thu, 02 Jul 2026 16:23:53 GMT

Näytä muutokset

Tiedosto:IMG 3392a.jpg

Hannu — Thu, 02 Jul 2026 16:23:07 GMT

Uusi sivu

Tiedosto:Isa Jarmo 2a.jpg

Hannu — Thu, 02 Jul 2026 16:12:30 GMT

Uusi sivu

In memoriam: Jarmo Hakkarainen

Hannu — Tue, 30 Jun 2026 10:24:52 GMT

Ak: Uusi sivu: '''Jarmo Hakkarainen 1955–2026''' <!-- Isä Jarmo Hakkarainen (s. 4.2.1955) kuoli kotonaan yhtä luonnollisesti ja vähäeleisesti kuin vanha karhu kainuulaisessa metsässä, kun aika oli tullut täyteen. Hänen kuolinpäivänsä oli hyvin todennäköisesti 5.3.2026. Jarmo kuoli itselleen ominaisesti. Hän oli ajattoman maailman ihminen, jonka elämänkulkua moderni teknologia ei määrännyt. Jarmo ei koskaan kokenut tarpeelliseksi hankkia puhelinta, jolla voi surffailla...

Uusi sivu

'''Jarmo Hakkarainen 1955–2026'''
<!--

Isä Jarmo Hakkarainen (s. 4.2.1955) kuoli kotonaan yhtä luonnollisesti ja vähäeleisesti kuin vanha karhu kainuulaisessa metsässä, kun aika oli tullut täyteen. Hänen kuolinpäivänsä oli hyvin todennäköisesti 5.3.2026. Jarmo kuoli itselleen ominaisesti. Hän oli ajattoman maailman ihminen, jonka elämänkulkua moderni teknologia ei määrännyt. Jarmo ei koskaan kokenut tarpeelliseksi hankkia puhelinta, jolla voi surffailla netissä, somettaa tai lähettää hymiöitä. Hän käytti kaupungilla asioidessaan pelkästään käteistä, luki sanomalehdet paperisina Joensuun maakuntakirjaston lukusalissa eikä edes kokenut tarpeelliseksi hankkia itselleen tietokonetta tai sähköpostiosoitetta jäätyään vuonna 2019 eläkkeelle Itä-Suomen
yliopiston käytännöllisen teologian lehtorin toimesta. Suosikkipesäpalloseuransa Sotkamon Jymyn sekä kirkkokunnan uutisia hän kävi harvakseltaan lukemassa kirjaston ja Carelicumin asiakaskoneilta.

Jarmo myönsi auliisti, että askelten lyhentyessä ja vauhdin hiljentyessä haluttomuus hankkia elämää helpottavaa luottokorttia tai edes ottaa käyttöön pankkikortin lähimaksuominaisuutta oli ehdottomasti ja nimenomaan jääräpäisyyttä. Sittenkin on ilmeistä, että hän tunsi itsensä hyvää tarkoittavia ystäviä paremmin. Hän pysyi liikkeessä viimeiseen elinpäiväänsä saakka ja lähti joka aamu ”kylille”, ”asioille”, ”käppäilemään” tai ”kaapunnille”, jollei pakkanen ollut aivan liian pureva tai helle kertakaikkisen raaka.

Elämäntavan vanhanaikaisuudessa oli paljon sisäistä viisautta. Ihmisten kasvokkainen kohtaaminen oli Jarmon elämänfilosofia ja tavaramerkki. Kun Jarmon muistotilaisuudessa luettiin joensuulaisen Kauppaneuvoksen kahvilan suruadressi kahvilan nuorilta kainuulaisilta emänniltä, joita Jarmo vaativan työn ja talouden haasteissa tsemppasi, se sai saattoväen hymyilemään tyytyväisen liikuttuneena. Samoin meitä Jarmon nuorempia ystäviä helpotti ja sanomattomasti lämmitti, kun Jarmon toisen kantapaikan eli
Pullapuodin hurmaava Maarit-emäntä kertoi Jarmo kuoltua sikäläisen ”ukkoparlamentin” jäsenten Jarmolle tarjoamista autokyydeistä ja muusta ikätoverien vähäeleisestä huolenpidosta sekä omista tarkoista havainnoistaan Jarmon voinnista hänen viimeisinä elinpäivinään, jopa Jarmon ja pullapuotilaisten yhteisistä automatkoista Kainuuseen vuosien varrella. Tämä on kuva – kuten yksi Jarmon lukuisista suosikki-ilmauksista kuului – Jarmon mutkattomasta lämmöstä ja turvallisesta kodikkuudesta, joka oli meille itsellemmekin tullut vuosien myötä niin kovin tutuksi ja tärkeäksi, sekä siitä ihmisenkokoisesta ”kohtaamisen ja
jakamisen maailmasta”, jossa hän viihtyi ja kukoisti.

Mutkaton lämpö ja juureva ''no nonsense''-asenne oli tyypillinen Jarmolle myös Itä-Suomen yliopiston teologian osaston lehtorina. Ensin kirkkohistorian ja sitten käytännöllisen teologian lehtorina hän toimi siitä alkaen, kun teologian yliopistolliset opinnot Joensuussa vuonna 1988 käynnistettiin. Jokaisen uuden ortodoksisen teologian opiskelijan tuli suorittaa opintojensa alkajaisiksi isä Jarmon kurssi Johdatus liturgiseen elämään. Tosin sana ”suoritus” ei tähän yhteyteen erityisen hyvin sovi. Kurssin keskeinen sanoma oli nimittäin se, ettei teologian opintojen ydin ole jumalanpalveluskaavojen opiskelussa, kirkkokalenterin päivämäärien hallinnassa tai minkään muunkaan jumalanpalveluselämän ulkoisia muotoja koskevan tiedon omaksumisessa.

Siinä missä jonkun toisen opettajan piirtoheitinkalvoilla tai powerpoint-dioilla olisi ollut jonkinlaisia kaavioita tai käsitelistoja, isä Jarmo heijasti riemukkaan juhlallisesti taululle kuvan kirkossa seisovasta lapsesta. Se, että kurssin painopiste oli näin jossain aivan muualla kuin mihin yliopistolliset opintonsa vasta aloittaneet teologian opiskelijat
todennäköisesti olivat varautuneet, oli isä Jarmolta täysin tietoinen ja ohjelmallinen valinta, ja sellaisena se oli voimakas, jopa radikaali viesti tuleville kirkon työntekijöille. Rovasti, joka julistaa papinviitta päällään ja risti kaulassa ilmeisen vakavissaan, että lapsien ystävällinen kohtelu ja kirkkokahveilla yksin jääneen huomioiminen on sanomattoman paljon tärkeämpää kuin piispan käden suutelu, saa väkisinkin kirkon työhön tähtäävien teologian opiskelijoiden ajatukset liikkeelle. Vääjäämättä kurssi viestitti uusille opiskelijoille muutakin: sen, että he riittävät, olipa Uuden testamentin kreikan, uskontieteen, länsimaisen filosofian klassikkojen, eksegetiikan, dogmatiikan tai musiikinteorian kurssista sitten odotettavissa kiitettävä tai välttävä arvosana.

Luennoillaan (sekä kirjoituksissaan ja saarnoissaan) isä Jarmo korosti kirkon pyhien käytännön esimerkkiin ja opetukseen nojaten sitä, että kirkon tulee olla paikka, jossa ihminen löytää oman vapaan persoonansa ja alkaa kukoistaa sen ansiosta, että löytää turvallisen suhteen hyvään Jumalaan sekä aidon suhteen lähimmäisiin. Hänelle kirkon tuli olla kuin sairaala, joka tarjoaa tälle edellytykset, ja teologian terapeuttista tiedettä, jonka harjoittaminen kantaa hedelmää ihmisrakkauden todellisuutena.

Tässä hengessä isä Jarmolle askeesi ja himoista luopuminen merkitsivät ennen muuta toisten ihmisten kohtelemista rakkaudella – mutkattoman kauniisti, huomaavaisesti ja ystävällisesti, pyrkien kohtaamaan heissä todellisen ihmisen – sekä elämänasennetta,
jossa ei ole sijaa toisten yläpuolelle asettumiselle, alistamiselle tai hyväksikäyttämiselle, komentelunhalulle tai ilkeydelle. Paastosäädösten vahtaamista tai sellaista ”nöyryyspuhetta”, jossa ihminen pakkomielteisesti alentaa itsensä ”maailman
syntisimmäksi”, hän ei askeesiksi ymmärtänyt.

Vaikka isä Jarmon monien eleiden, ilmeiden ja äänenpainojen värittämä hyvin spontaani tapa luennoida oli kaikkea muuta kuin seesteisen hillitty, sille oli silti ominaista tietty pienimuotoisuus: Hän ei yrittänyt tehdä kuulijoihinsa vaikutusta nokkelilla kielikuvilla, intellektuaalisella pyörittelyllä, tunteisiin vetoavalla hartauspuheella tai muilla retorisilla
tehokeinoilla. Hän ei myöskään asettunut omine kokemuksineen puheensa keskiöön, vaan pääosassa olivat ne kirkon pyhät papit ja maallikot, jotka olivat Vanhan testamentin profeettojen tavoin puolustaneet puutteenalaisia ja sorrettuja, piispat, jotka olivat uskaltaneet panna henkensä uhalla kampoihin julmalle keisarille tai tsaarille, sekä munkit, jotka olivat palauttaneet luostarielämän keskiöön Jumalan rakkauden ihmettelyn ja rukouksen hiljaisen rauhan. Isä Jarmon luentojen – ja oikeastaan isä Jarmon koko elämän – motoksi olisi sopinut hyvin korinttilaiskirjeen kuuluisa katkelma:

''Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen. Ja vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja minä tietäisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon, ja
vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin vuoria siirtää, mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi. Ja vaikka minä jakelisin kaiken omaisuuteni köyhäin ravinnoksi, ja vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulla ei olisi rakkautta, ei se minua mitään hyödyttäisi.''

Yhtä tärkeää isä Jarmon opetusta – käytännön liturgista teologiaa liturgisen teologian oppituntien jälkeen – oli se, että hänen työhuoneensa ovi oli aina avoinna kolkuttelijoille, ja että hän piti päivittäiset teetaukonsa nimenomaan teologian rakennuksen alakerrassa, Humpan pienessä kahvilassa, jonka kautta jokainen seminaarin suunnasta tuleva opiskelija yleensä luennoilleen vaelsi. Hyvin tyypillisesti amanuenssi Eevan ja opintosihteeri Kalevin pöydässä sivareissaan istuva Jarmo tervehti ystävällisesti jokaista tuttua kasvoa ja viestitti kiireettömällä, kaikkea muuta kuin ”tärkeällä” olemuksellaan, että häntä saa lähestyä ja ”häiritä”. Isä Jarmo ryhtyi myös mielellään puheisiin käytävällä tapaamiensa opiskelijoiden kanssa, pyrki murtamaan jään ja hälventämään turhan arkailun ja jännityksen. Seuraavalla kerralla hän saattoi jo kysellä miten kipeä jalka voi tai sairas perheenjäsen jaksaa tai muisti keskustelukumppaninsa lapsen nimen ja oli muutenkin kartalla monien opiskelijoidensa
erilaisista elämän huolista, murheista ja iloista, joista hänen pappis- tai opettajakollegansa yliopistolla, seminaarilla tai seurakunnassa olivat aika usein autuaan tietämättömiä.

Jarmo suri sitä, että monenlaista tiedollista ainesta suorastaan pursuavissa teologian opinnoissa tai seminaarin opetuksessa ei valmisteta tulevia pappeja ja kanttoreita tekemään yhteistyötä työparina, joka toimii toisiaan arvostaen ja kuunnellen, yhteen hiileen puhaltaen. Hän näki, että papin ja kanttorin välillä vallitsee liian usein jonkinlainen vallankäytön tai kyräilyn suhde, joka uuvuttaa heidät itsensä ja vääjäämättä heijastuu koko seurakuntaan. Myös tässä asiassa hän puhui esikuvaoppimisen tärkeydestä.

Hänellä ei riittänyt ymmärrystä niille papeille, jotka kyllä mielellään puhuvat saarnoissaan kaunopuheisesti paastomatkaansa yhdessä tekevästä seurakunnasta ja maalailevat, kuinka kirkossa seisova ihminen stikiiratekstejä kuunnellessaan täyttyy
vähitellen Kristuksen ylösnousemuksen ilolla niin, että alkaa loistaa pääsiäisen koittaessa kuin lamppu, mutta jotka eivät oikein uskalla ja osaa kohdata heiltä sielunhoidollista tukea hakevia ihmisiä, koska eivät oivalla, kuinka tärkeää on kiireetön lämmin läsnäolo sekä kokemus hyväksytyksi tulemisesta, jota ei tarvitse suorituksilla ansaita.

Jarmon opetuksessa toistuivat sanat jakaminen ja kohtaaminen. Hänen mukaansa pappi ei kuitenkaan voi antaa itsestään mitään, jollei ole kohdannut omia pelkojaan ja kipeitä paikkojaan sekä rehellisesti ja armollisesti niitä tutkiskellut. Ei ole
sattumaa, että hän antoi pappeutta käsittelevän kirjansa nimeksi Haavoitettu parantaja.

Piispuudesta Jarmo ei haikaillut, ja oli pariin kertaan kieltäytynyt kirkolliskokouksen edustajan pyytäessä lupaa asettaa hänet piispanvaalissa ehdolle. Vaikka Jarmon kirjoista voi ehkä saada sen käsityksen, ettei hän antanut suurta arvoa maalliselle psykoterapialle, tosiasiassa hän oli psykologisesti hyvin tarkkanäköinen.

Jarmo tiedosti, että kun kirkon elämä häiriintyy, siinä, aivan samoin kuin epäterveessä kodissa, vallitsevat kirjoittamattomat säännöt ”älä tunne, älä puhu, älä luota”. Hän oli hyvin selvillä siitä, että sielunhoitosuhteessa papista voidaan hakea kaikupohjaa omille pelkoon ja häpeään perustuville uskomuksille ja uhkakuville. Hän ymmärsi, kuinka valtava merkitys on
sillä, että ihminen – lapsi tai aikuinen – tulee nähdyksi ilman arvostelua, vaatimuksia ja odotuksia.

Epäilemättä tietyltä korkeudelta tarkasteltuna Jarmo saattoi toisinaan näyttäytyä myös viileänä ja kulmikkaana. Hän ei nimittäin säätänyt ajatuksiaan kohtaamiensa ihmisten arvoaseman mukaan. Jarmo oli vakaasti sitä mieltä, ettei kunnioitusta voi kirkossakaan vaatia, se ansaitaan. Häntä puistatti häpeällä kasvattaminen ja äkseeraus alttarissa. Hän ei voinut sietää maagista ritualismia suhteessa synnintunnustukseen. Kaikenlaiseen kirkossa ilmenevään kaksinaismoralismiin hän suhtautui vailla ymmärrystä ja katsoi sen myrkyttävän kirkon raitista ilmaa, oli kyseessä sitten epätasa-arvoinen, ”pärstäkerroinperusteinen” suhtautuminen papiston jäsenten toisiin avioliittoihin, tarve leimata pappispuolisojensa kanssa avioeroon päätyneet vaimot
”syypäiksi eroon” tai sellainen kirkon ulkoisen ja sisäisen julkisuuskuvan hallinnointi, jonka säännöt sisäistänyt pappi ”unohtaa” avioeroon päättyneestä ensimmäisestä liitostaan syntyneiden lastensa olemassaolon avautuessaan kirkon lehdessä perhe-elämästään. Myös silloin, kun oli kyse pappeudesta tai piispuudesta, Jarmolle oli toisin sanoen tärkeintä asketismi, jonka hän ymmärsi sellaiseksi toisten ihmisten kunnioitukseksi, joka ei salli tehdä heistä omien tavoitteiden välikappaletta tai pitää toisen ihmisen elämää alisteisena korkeimmillekaan päämäärille.

Toisin kuin monet pappiskollegansa, Jarmo ei antanut kiittämisen ja anteeksipyytämisen lihastensa surkastua, eikä hän antanut koskaan odotuttaa itseään.

Ortodoksiseksi papiksi, joka oli äitinsä puolelta suojärveläistä Makkosten sukua ja jonka äidinäiti oli ollut nuorelle Jermeille rakas ja tärkeä perheenjäsen, Jarmo suhtautui silmiinpistävän välinpitämättömästi karjalaisuuteen. Jonkinlaisena uhmakkaan karnevalistisena vastavetona hän mieluummin painotti omaa kainuulaisuuttaan, sotkamolaisuuttaan ja isän puolelta perittyä savolaisuuttaan. Karjalaisuus ei ollut hänelle koskaan kirkkokahvipöydässä realisoitavaa ”pääomaa”, jolla tehdään
keskustelukumppaneihin vaikutus. Äidin puolen sukujuuristaan hän ei pitänyt minkäänlaista meteliä, vaikka siihen olisi ollut suorastaan ”tuhannen taalan paikka” – onhan Seurasaaren ulkomuseon kuuluisa karjalaistalo Pertinotša Jarmon äidin suvun vanha kotitalo. Häntä lähinnä tympi sanonta ”Ilo asuu Karjalassa”, jonka takaa hän tunnisti väkinäistä teeskentelyä ja kipeiden asioiden tukahduttamista. Aiheesta paljon puhuneen ja kirjoittaneen veljensä Pentin tavoin Jarmo tiedosti, että sodan jälkeen karjalaisten evakkojen elämää määrittivät paljossa särkyneisyys ja ylisukupolvisiksi periytyvät traumat, joissa ei ollut mitään
romantisoitavaa ja joiden vaientaminen ja piilottelu vain esti tarpeettomasta häpeätaakasta vapautumisen. Silloin harvoin, kun Jarmo karjalaisuutta jollakin tavoin kommentoi, puheessa saattoi vilahtaa jokin resignoitunut ilmaisu tyyliin ”pienille yhteisöille tyypillinen häiriökäyttäytyminen”.

Aivan toisenlaisesta perhetaustasta lähteneen ystävän näkökulmasta on silti aivan ilmeistä, että Jarmon uskonelämän koruton luontevuus ja ajaton orgaanisuus oli perua Jekaterina-mummilta. Oli kyseessä sitten vain pesäpallomatsin väliajalla syötävä makkara tai kahvilassa juotava teekuppi, Jarmo kiirehti aina ennen sen nauttimista lausumaan ”Kristus Jumala, tule ja siunaa palvelijasi teehetki/pesismakkarat, sinä, joka olet kaiken siunaaja ja pyhittäjä. Amen!”

Jarmon hautauspalvelus toimitettiin akatistoksen lauantaina Kajaanin Kristuksen kirkastumisen kirkossa. Kirkon seinämaalauksiin kuuluu myös Jarmon suojeluspyhän, profeetta Jeremian ikoni. Se ei sijaitse alttarissa tai muulla paraatipaikalla, vaan johtuen siitä, että se oli kirkon maalausprosessissa unohtua kuvaohjelmasta, se ottaa jokaisen kirkkoon tulijan vastaan kirkon eteishuoneen seinällä varsin jarmomaisesti hymyillen.

Hautaan Jarmo laskettiin Sotkamon Pokrovan kirkon kauniilla, mustikkamättäiden reunustamalla kirkkomaalla.

'''Krista Berglund'''