Henkinen johtajuus (kirja)

Metropoliitta Ambrosius, Henrikki Tikkanen, Timo Kietäväinen: Henkinen johtajuus

julkaisuaika: 16.02.2009

julkaisija/kustantaja: Kotimaa-Yhtiöt Oy / Kirjapaja

ISBN 978-951-607-896-3

136 sivua

Kuuntele äänikirjana Celia-palvelussa: https://www.celianet.fi/work/254831
Lue lisää Celia-palvelusta.

Elämme aikaa, jolloin johtajuudelle on kysyntää, mutta tehtäviin ei välttämättä ole hirveästi tunkua. Maan suurimman ammattiliiton johtajuuskaan ei suuresti kiinnosta ja tehtävään ollaan nostamassa mies kulisseista. Tuleeko hänestä johtaja vai marionetti? Myös puolueissa näkyy tämä sama ilmiö. Perhesyyt nousivat etusijalle ja tärkeämmäksi kuin vihreän hallituspuolueen puheenjohtajaehdokkuus. Onko tämä harvainvaltaa vai näennäisdemokratiaa, varman häviämisen pelkoa vai tulevaisuuteen tähtäävää itsekästä viisautta?

Johtajuudella voidaan saavuttaa paljon, mutta myös menettää paljon. Koko johdettavan organisaation menestys riippuu paljon johtajasta. Tietysti myös johdettavista, alaisista, työntekijöistä – mitä nimeä heistä nyt sitten käytetäänkin – ja siitä miten he ymmärtävät oman tehtävänsä, miten he osaavat olla alaisia, nykytermillä sanottuna heidän alaistaidoistaan.

Tähän trendikkääseen asiaan, johtamiseen, on ottanut kantaa kirjassaan Henkinen johtajuus myös mielenkiintoinen kolmikko: kirkonmies, professori ja kuntajohtaja, Helsingin ortodoksisen hiippakunnan piispa, KP Helsingin metropoliitta Ambrosius, Helsingin kauppakorkeakoulun markkinoinnin professori ja markkinoinnin ja johtamisen laitoksen johtaja Henrikki Tikkanen sekä Suomen kuntaliiton varatoimitusjohtaja Timo Kietäväinen.

He ovat yhdessä kirjoittaneet reilut 130 sivua käsittävän kirjan henkisestä johtajuudesta. Tekijät toteavat, että heidän kirjansa ei ole tieteellinen tutkimus eikä teologinen tutkielma kuin ei myöskään perinteinen johtajuusoppikirja eikä henkisen johtajuuden keittokirja. Eräs toinen saman alan toimija on jossain toisessa yhteydessä käyttänyt sanontaa ”täysin epädogmaattista henkisen tutkimuksen viljelyä.” Mutta mikä se sitten loppujen lopuksi on, se selvinnee jokaiselle vasta lukemalla kirjan ja tekemällä siitä omat johtopäätöksensä.

Itse tarkastelin kirjan sisältöä ja sen antia ortodoksina sekä johtavassa asemassa olevana viranhaltijana. Yritin löytää kirjasta oppia ja ohjeita molempiin osa-alueisiini. Ihan niin ei kuitenkaan käynyt.

Joku toinen viisas on todennut henkisen johtajuuden vaativan uskallusta, luovuutta ja viisautta. Melkoisia vaatimuksia, muttei mahdottomia. Kirjan anti koettaa vastata näihinkin vaatimuksiin. Kirja jakaantuu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä käsitellään johtajuuden kuolemansairautta, toisessa osassa tuon sairauden oireita ja kolmannessa osassa lääkkeitä sairauteen.

Johtajuuden kuolemansairaus

Tekijät nimittävät kirjassaan eräänlaista mekanistisen ulkokohtaisuuden värittämää henkisyyden puutostautia johtajuuden kuolemansairaudeksi. Heidän mielestään henkisellä kasvulla, sivistyksellä ja laaja-alaisuudella ei ole ollut riittävää merkitystä suomalaisessa johtajuudessa. On riittänyt, että tekninen puoli on ollut kunnossa: uusimmat tekniset välineet, asiakkuuden hallintajärjestelmät, kompetenssikartoitukset jne. Johtajaa on organisaatioissa arvioitu yksipuolisesti vain hänen muodollisen kykynsä ja mitattavissa olevien suoritustensa perusteella, vaikka henkisyys on aina ollut yksi merkittävimmistä näkökulmista johtajuudessa. Tässä näkyvät nykymaailman kovuus, omistajien ja osakkeenomistajien vaatimukset voitosta ja samalla on helposti hävinnyt ja laimentunut ajatus henkilöstöön panostamisesta ja inhimillisten voimavarojen kehittämisestä tai nekin on mekanisoitu johtamisen ulkokohtaisiksi elementeiksi.

Kirjoittajat uumoilevat henkisten arvojen nousua johtamiskulttuurissa ja siihen liittyvää uutta henkisyyden ja jopa uskonnollisuuden aikakautta. No – esimerkkejä löytyy maailmalta, hyviä ja huonoja. Bush johti Yhdysvaltoja vahvojen henkisten johtajien tuella jopa sotaan Irakia vastaan ja Obama tukeutuu Jumalan sijasta muihin moderneihin ”henkisiin arvoihin”, facebookiin ja my-spaceen.

Henkinen johtajuus tuo kirjoittajien mielestä uutta sisältöä johtajuuteen. Se kiinnittää huomiota

• ihmisen omaan henkiseen kasvuun ja kehittymiseen,
• oikeaan nöyryyteen ihmisten ja näkymättömän edessä,
• ihmisten sisäisten voimavarojen – intuition ja tunneälyn – hyödyntämiseen,
• ihmissuhteiden merkityksen ymmärtämiseen sekä
• vuoropuheluun näkymättömän kanssa.

Hengellisyys liittyy henkiseen johtamiseen, mutta käsitteet eivät kirjoittajien mielestä ole synonyymeja. Hengellisyys tuo esille joitakin keskeisiä ajatuksia

• elämästä ja sen merkityksestä,
• ihmisen tehtävästä ja paikasta maailmassa sekä
• tuonpuoleisesta.

Kirjoittajat vannovat tosissaan henkisen johtajuuden nimiin. Kehittämällä henkistä johtajuutta, organisaation on mahdollista parantaa toimintaansa merkittävästi ja ilmeisesti tehdä parempaa tulosta myös omistajille.

Oireita

Kirjan toisessa kappaleessa kirjoittajat ruotivat tarkemmin johtajuuden kuolemansairauden oireita, joiksi he nimeävät seuraavat:

1. Ulkoa ohjattavuus
2. Pinnallisuus
3. Heikko erilaisuuden sietokyky
4. Konsensusperinne
5. Näennäissuorittaminen ja kiire
6. Kaikkivoipaisuus
7. Puutteellinen itsensä kehittäminen
8. Kyynisyys ja kateus
9. Jaettujen arvojen puute
10. Lyhytnäköisyys

Siis suuresti johtajaan itseensä, hänen persoonaansa ja henkilökohtaiseen toimintaansa liittyviä oireita, jotka kuitenkin samalla leimaavat koko organisaation ja siinä olevan kulttuurin.

Lääkkeitä

Kolmas osa keskittyy sitten oireiden, erilaisten ”patologioitten”, huonon johtajuuden, työntekijöiden pahoinvoinnin ja motivaation puuttumisen hoitamiseen ja lääkitsemiseen. Lääkkeet ovat itse asiassa lähtökohtia, joiden perusteella jokainen johtaja ja johdettava voi tunnistaa omia ongelmiaan ja sitä kautta kohentaa omaa henkistä kehitystään. Tällöin pitäisi olla kyse koko ihmisen persoonan kehittymisestä ja muutoksesta, joka voi kestää erilaisia, eripituisia aikoja ja kulkea maaliin eri väyliä. Itselläni ortodoksina välähti tässä kohtaa mielessä ajatus ortodoksisen opin mukaisesta teosiksesta, jumalallistumisesta, joka ei kuitenkaan millään tavalla ilmennyt sitten kirjan tekstistä. Kuitenkin kirjoittajat epäilevät, että kaikki eivät tuota heidän esittämäänsä päämäärää – henkistä kehitystä - ehkä koskaan saavutakaan, aivan kuten jumalallistumisessa.

Lopuksi

Kyllä kirja ajatuksia herättää ja seasta löytää jopa jotakin ortodoksisuuteenkin viittaavaa, joskaan ei niinkään sanana kuin ehkä muutamana harvana ajatuksena. Heti kirjan alussa siteerataan itäisen ja läntisen kirkon yhteistä pyhää, Hippon piispa Augustinusta ja lopussa saa sijansa myös itäisen, syyrialaisen kirkon vahva opettaja pyhä Iisak Niniveläinen. Mutta he limittyvät kirjassa sujuvasti erilaisten johtamiseen liittyvien gurujen kuin myös Juri Gagarinin seuraan eivätkä nouse mihinkään merkittävään osaan.

Myös hiljentyminen ja hiljentymään oppiminen saa oman pienen lukunsa kirjassa, tosin höystettynä ajatuksilla joogasta ja sekoitettuna miellyttävästi Jeesuksen rukoukseen. Myös asketismille annetaan pieni nurkkaus johtajuuden henkisten oppien omaksumisessa, sekin melko vaatimattomilla ensiaskelilla: tipattomalla tammikuulla ja mehupaastolla tai mahdollisesti lähiruokaan siirtymisellä.

Samalla useassa kohtaa kirjaa lukiessani mietin vielä, ovatko myös Rudolf Steiner ja hänen antroposofiset ajatuksensa mahdollisesti olleet kirjoittajien tietoisen tai tiedostamattoman ajattelun lähteinä. Tiedämmehän, että myös Steiner kirjoitti paljonkin henkisestä tiedosta ja sen tiestä, näkymättömästä ja näkyvästä maailmasta. Hänen opetuksen mukaan ihmisen pitää kaikessa toteuttaa vapaata henkeä ja jäsentää oma maailmansa ja tällä saavutetaan täysi todellisuus.

Aavistuksen verran minua ortodoksina vielä häiritsi erään eteläsuomalaisen kulttuurikeskuksen markkinointi keskinäisen oppimisen, vuorovaikutuksen ja dialogin paikkana, jossa pyhät ikonit, liturginen draama, tuohuksen tuli, suitsutuksen savu ja rukouksellinen kirkkolaulu muistuttavat johtajia hengellisyydestä ja hengellisen kokemuksen tärkeydestä. Löytyyhän meiltä toki muitakin paikkoja tuon saman hengellisyyden kokemiseen vaikka kuinka paljon, joka seurakunnassa. Niistäkin olisi voinut jotakin mainita.

Kirjan tekstistä ei suoraan näe, kuka on mitäkin kirjoittanut. Kappaleita ja tekstejä ei ole kirjattu kenenkään kirjoittajan nimiin, vaan ne esitetään ikään kuin kaikkien kirjoittamana. Vaikka tarkka ortodoksinen lukija mahdollisesti erottaa kirjasta, milloin tekstin alkuperäisenä kirjoittajana on ollut ortodoksinen metropoliitta, milloin luterilainen asiantuntija, silti se useassa kohdassa on onnistuttu häivyttämään näkymättömiin.

Näitä edellä mainittuja seikkoja sekä selkeämmän kirkkoomme identifioitavan ortodoksisen ajattelun niukkuutta pidin pienenä puutteena muuten asiallisessa ja ajatuksia herättävässä kirjassa. Erilaisia ajatuksia herätti tosin myös puhe kuolemansairaudesta, johon sitten on kuitenkin olemassa lääkkeitä ja parantumisen mahdollisuus. Uskomuslääkintääkö? Eikös kuolemansairauden ideana ole se, että se on aina kuolemaksi!

Hannu Pyykkönen
1.3.2009