Lähdekoodi sivulle Pyhä eukaristia on ortodoksisen elämän lähde (opetuspuhe)

Isä [[Alexander Schmemann]] (k. 1983) korosti teologisessa opetuksessaan Kirkon ja liturgian [[Eskatologia|eskatologista]] merkitystä. Hänen mukaansa ortodoksisen jumalanpalveluksen iankaikkinen luonne tulee todelliseksi Jumalan Valtakunnan ilmestymisenä maailmalle. Kirkon jumalanpalvelus on tässäkin mielessä ainutlaatuinen.

Jumalallinen liturgia on ortodoksisen teologian ja elämän lähde. Liturginen teologia perustuu tähän totuuteen. Siksi ortodoksinen jumalanpalvelus on enemmän kuin joukko rituaaleja, yksityiskohtaisia ohjeita ja sääntöjä. Jumalallinen liturgia ei ole uskonnollinen näytelmä.

Kirkon ensimmäisten vuosisatojen jälkeen liturgia alettiin ymmärtää vähemmän eskatologisesti ja sakramentaalisesti. Sen sijaan painotettiin liturgian ja yleensä jumalanpalveluksen vertauskuvallista luonnetta. Pyhän liturgian eskatologinen luonne hämärtyi. Pyhät toimitukset samastettiin Kristuksen elämän pelastustekoihin tai niiden uudelleen suorittamisena pikemmin kuin Jumalan valtakunnan esimakuna.

Jumalanpalvelus muodostui entistä enemmän itsessään pyhäksi tapahtumaksi. Samalla heikkeni papiston ja kansan eskatologinen vastaus Jumalan pelastavaan toimintaan. Kirkon ensimmäisten vuosisatojen patristinen mysteerioteologia muuttui vertauskuvalliseksi ja dramaattiseksi historian järjestelmän kuvaukseksi.

Ortodoksisessa kirkossa vertauskuvallisuudella on merkityksensä varsinkin opetusvälineenä, mutta Kirkon eskatologista luonnetta ei tule kaventaa ihmisten uskonnollisia tarpeita palvelevaksi esteettiseksi ja kulttuuriseksi arvoksi.

Ortodoksisen kirkon vuosisatoja kestänyt teologinen ja liturginen tragedia piilee juuri siinä, että Kirkon jumalanpalvelus erottautui liturgisesta tehtävästään ja kaventui pelkästään kultillisiin luokituksiin. Kirkon teologinen mieli ja elämä lakkasi kokemasta jumalanpalvelusta Kirkon uskon kosmisena ja eskatologisena täyteytenä. Pyhä Eukaristia kaventui latinalaisen skolastisen teologian vaikutuksesta yhdeksi Jumalan armon välineeksi.

[[Konstantinopolin kukistuminen|Konstantinopolin kukistumisen]] (1453) jälkeiseen ortodoksiseen teologiaan pesiytynyt läntinen vaikutus heikensi entisestään Eukaristian eskatologista ja kosmista ulottuvuutta. Niin sanotussa akateemisessa ortodoksisessa teologiassa jumalanpalvelus ja liturginen käytäntö erotettiin Kirkon [[dogma]]sta ja teologiasta. Tämä erottaminen esti liturgian ja teologian elävän vuorovaikutuksen.

Vuosisatoja ortodoksista perinnettä heikentänyt läntisen teologisen ajattelun ja käytännön vankeus ei muuttanut pelkästään teologista mieltä, vaan myös hämärsi Kirkon elämässä liturgisen käsityksen ja kokemuksen, liturgian aseman ja tehtävän. Liturgiaa ei enää nähty ja koettu Kirkon uskon ilmentäjänä. Yhteisö ei enää kokenut Eukaristiaa Jumalan valtakunnan mysteeriona. Eukaristia alistettiin kaikkialla ortodoksisen tradition vastaisesti palvelemaan yksilön hurskauselämän vaatimuksia.

== Usko ja rakkaus – matka jakamiseen ==

Ortodoksinen kirkko tarvitsee syvää hengellistä elpymistä Kirkon elämän kaikilla osa-alueilla, mukaan lukien kirkkohallinnon, kirkollisen kasvatuksen ja liturgisen elämän. Ortodoksisen kirkon liturginen elämä  on avain Kirkon elämän elpymiseen ja voimistumiseen.

Kirkon jumalallinen liturgia muotoilee ja tekee läsnä olevaksi Kirkkoa Kristuksen Ruumiina. Jos tämä ei toteudu, silloin Kirkko lakkaa olemasta Kirkko. Se muuttuu suljetuksi kulttiyhteisöksi.

Ortodoksinen jumalanpalvelus on Kirkon elämän suuri koulu. Kirkon liturgiset tekstit ja toimitukset asettavat tradition uomiinsa, kun taas liturginen opetuspuhe laajentaa ja tulkitsee Kirkon perinnettä. Esimerkiksi pyhä [[Johannes Krysostomos]] toi Jumalan sanan aikalaistensa elämän polttopisteeseen. hän alisti retoriikan ja dialektiikan Kirkon evankeliumin palvelukseen. Hän opetti evankeliumin ilosanomaa yhteiskuntakriittisesti kuulijoilleen. Kirkkoisälle usko ja rakkaus on suhteessa toiseen: Jumalaan ja lähimmäiseen.

Usko ja rakkaus merkitsee matkaa itsekkyydestä ja omahyväisyydestä jakamiseen Jumalan ja lähimmäisen kanssa. Krysostomoksen mielestä saarnan tehtävänä on rohkaista miehiä ja naisia käyttämään vapaata tahtoa oikeudenmukaisuuden valitsemiseen. Sen vuoksi hän lisäsi saarnojensa ja opetuspuheidensa loppuun moraalisen sovelluksen. Hän kehotti kuulijoitaan omistautumaan kristillisen hyveen mukaiseen elämään.

Liturgisen opetuspuheen tarkoituksena on Kirkon jäsenen kasvattaminen sisälle jumalanpalvelukseen, mutta myös, että jumalanpalvelus alkaa kasvattaa ja opettaa häntä. Opetustehtävä ei ole helppo, sillä opettaminen edellyttää saarnaajalta oikeaa ja syvää teologisesta tietoa ja myös kokemusta ortodoksisesta jumalanpalveluksesta.

Evankeliumi ei hyödytä ketään, ellei ihminen ensin rakasta Kristusta. Sillä Kristus ei ole teksti, vaan elävä Persoona, ja Hän asuu Ruumiissaan eli Kirkossa.

Kirkon eukaristisen elämän tavoitteena on herättää ihmisissä katumus. Katumus tarkoittaa koko elämän tarkastelemista. Missä on aarteeni? Mikä ohjaa elämääni? Miten käytän Jumalan minulle antaman kallisarvoisen ajan?

Maallistuneessa yhteiskunnassa ja kirkon piirissäkin korostetaan enemmän ihmisen ulkonaista hyvinvointia kuin moraalista vastuuta, enemmän henkistä sairautta kuin syntiä, enemmän parantumista kuin katumusta.

Ortodoksisen kirkon kokemuksessa apostolinen ja katolinen usko merkitsee luottamusta ja persoonallista suhdetta Jumalaan ja lähimmäisiin. Pyhää eukarista liturgiaa ei ole tarkoitettu museaalisen mielenkiinnon kohteeksi. Liturginen elämä on liturgisen katumuksen äiti. Pyhä isät opettavat meille monipuolisesti sielun parantumisesta ja saattamisesta elämään Jumalassa. 

Bysanttilainen teologia edellyttää Kirkon jäseniltä osallistumista uskon salaisuudesta. Pyhien isien teksteissä korostetaan ortodoksista teologiaa terapeuttisena tieteenä ja metodina. Ortodoksinen teologia on parantavaa tiedettä.

Ortodoksinen kirkko julistaa identiteettiään pyhässä liturgiassa. Kirkko voi säilyä elävänä langenneessa maailmassa ainoastaan, jos se on uskovissaan vakuuttunut kaikissa asioissa iankaikkisesta luonteestaan. Tämä kaikki on uhattuna, koska me ajattelemme Jumalaa  uskonnon käsittein emme Jumala-yhteydestä käsin. 

Me unohdamme, että ortodoksinen jumalanpalvelus ilmaisee kaiken käsittävän kristillisen maailmankatsomuksen. Ortodoksinen liturgia ravitsee ja elävöittää uskovan suhdetta Jumalaan eli Elämän Antajaan, josta voi tulla ihmiselle askeesissa toivon turvasatama. Ihmisen ainutlaatuinen kutsumus on muuttaa elämänsä yhteydeksi Jumalaan. Tämä yhteys Jumalaan ja lähimmäiseen on vastakkainen langenneelle maailmalle, jota isä Alexander Schmemann luonnehtii kapinaksi ”Jumalaa ja Hänen Valtakuntaansa vastaan”.

Kun maailmankuvamme ei muodostu Kirkon yhteisestä eukaristisesta kokemuksesta, eukaristian ja elämän välille ei synny vastaavuutta. Jumalanpalveluksesta tulee ”pakollinen” ja se lakkaa meidän mielissämme julistamasta todellista luonnettaan Jumalan valtakunnan salaisuutena.

Ortodoksinen elämä edellyttää uskovalta askeesia, itsensä kieltämistä, taistelua, tuskaa ja kärsimyksiä. Kirkollisen ihmisen elämän moninaiset kärsimykset ovat kasvatuksellisia välineitä, jotka tarjoavat Kirkon tien kulkijalle Jumalan kuvana ja kaltaisuutena kasvamisen rikkauden. Pyhä Henki saattaa uskovat yhteyteen Kristuksen kanssa ja kasvattaa heissä Kristuksen mielen. 

Eukaristinen liturgia muuttaa ja eheyttää uskovan elämää, jos hän antaa siihen mahdollisuuden. Ihminen luotiin Eukaristiaa varten, sillä Jumala on ihmisen elämän sisältö.

Kirkon uskollisen jäsenen elämä on pyhästä kasteesta lähtien sotaa saatanaa ja hänen joukkojaan vastaan. Ortodoksisen pääsiäisen sanoma on yksinkertainen: Kirkon jäsenten elämä on luopumista pahuudesta, kuolemista itsekkyydelle, itsensä uhraamista ja sitoutumista Jumalan valtakunnan elämään.

Kaste, eukaristia ja koko liturginen elämä ovat Kirkon instrumentteja tehdä Jumalan valtakunnan näky läsnä olevaksi tässä ja nyt!

'''Isä[[ Jarmo Hakkarainen]]'''

[[Luokka:Opetuspuheet]]