Lähdekoodi sivulle Lapset ja kirkollinen kasvatus (opetuspuhe)

Kirkon ensimmäisten vuosisatojen perinteessä kasvatus oli kirkollinen realiteetti. Syyrialaissyntyinen teologi ja pedagogi ''John Boojamra'' (k. 1999) vertaakin osuvasti Kirkkoa kohtuun, jossa ihmiset elävät ja kehittyvät. Hänen mukaansa ei voi olla Kirkosta erillään olevaa yleiskristillisyyttä tai yksityiskristillisyyttä. Sellainen kristillisyys on itsepetosta.

Kirkon ja ihmispersoonan välinen suhde ei ole paikalleen pysähtynyt. Kukaan ei ole automaattisesti ortodoksi, jokainen ortodoksi tarvitsee opetusta ja kasvatusta. Kokemus kuulua kirkkoyhteisöön ja olla osana sitä muodostaa hengellisen kasvamisen ytimen. Ihmispersoonaksi tuleminen on yhteisön lahja. Kirkon jäsenelle totuus ei ole käsitteellinen, vaan persoonallinen, koska Kristus on totuus ja persoona. Ortodoksisuutta ei voi oppia, se täytyy elää. Kirkon elämän tulee perustua Kristuksen persoonaan.

Lapsen tärkein ortodoksisen peruskasvatuksen paikka on koti ja tärkeimmät kasvattajat ovat vanhemmat. Pyhä [[Johannes Krysostomos]] (k. 407) opetti jo 300-luvun lopulla vanhempien ja kodin merkityksestä lasten kasvatuksessa ja antoi yksityiskohtaisia neuvoja lasten kasvatukseen.

Kirkkoisä kehotti vanhempia opettamaan lapsilleen oikeudenmukaisuutta ja kohteliaisuutta. Hän varoittaa kasvattajia: 
:: ''Älä anna lapsesi kuulla vahingollista puhetta, kevytmielisiä juttuja ja  juoruja. Lapsen sielu on kuin vastarakennettu kaupunki, jossa on uusia asukkaita, vielä muukalaisia ja kokemusta vailla. Kuten kaupungissa on varkaita ja rehellisiä miehiä, niin on myös ajatusten ja ajattelun tapaan sielussa. Puhu itse lapsellesi, kääntäen hänet pois lapsellisesta turhanpuhumisesta, sillä lapsessa kasvatat taivaan kansalaista. Älä opeta lapselle mitään, mikä ei ole totta, vaan johdata hänet Raamatun opetukseen.''	

Kuka tahansa ortodoksinen kasvattaja: vanhemmat, [[kummi]], [[rippi-isä]] tai opettaja onnistuvat parhaiten kasvatustehtävässään elämällä itse esimerkkinä lapsille. Rakkaus luo pysyvän perustan kasvatukselle (ks. 1. Kor.13:1-13). Ortodoksisessa  kasvatuksessa on keskeistä  kristillisen elämän todeksi eläminen.

Yhteisön usko Jumalaan ja sen mukainen jumalanpalveluselämä vaikuttaa kirkkoyhteisön elämään ja arvoihin. Ortodoksiset isät korostavat opetuksissaan Jumalan ja ihmisen välisen yhteistyön tarpeellisuutta pelastushistoriassa. Rakkaus on jumalallis-inhimillinen todellisuus: Jumala loi ihmisen “omaksi kuvakseen”.

Kaikkien ehtoollisyhteydessä elävien ortodoksien tehtävänä on pappeina ja maallikoina,  miehinä ja naisina, vanhoina ja nuorina osallistua Jumalan  lähetystyöhön. Jumalan kansaa kutsutaan elämään ja todistamaan  maailmassa ortodoksista uskoa  yhteisönä.

Kuinka vähäistä ja pintapuolista on ortodoksien tieto Kirkon perinteestä ja elämästä. Miten vähän ihmiset näkevät vastaavuutta Kirkon liturgisen ja arkisen elämän välillä. Kirkko on ortodokseille usein merkityksetön asia. Kirkon opetus liturgisen ajan pyhittämisestä ei kohtaa kroonisen kiireen ja elämän pelkojen ympäröimää ihmistä.

Suomalaisessa elämänmenossa ihmisten yhteisöllisyys ja keskinäinen riippuvuus on jo kauan ollut  kadoksissa. Kun ihminen on läsnä vain fyysisesti, hän ei näe eikä kuule toista ihmistä. Lapsilla on oikeus hyvään lapsuuteen, huolenpitoon ja leikin aikaan, ilman että heitä luokitellaan tai heidän elämäänsä johdetaan ainoastaan tulevan tuottavuuden näkökulmasta. Tutkimukset ja kartoitukset arvioivat lasten syrjäytymisuhkien lisääntyneen suomalaisessa yhteiskunnassa. Yksi lahjomaton mittari tästä on kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten määrän kasvu. Määrällisesti heitä on noin 15.000.

Samalla tavalla on kasvanut lasten mielenterveyspalveluiden kysyntä sekä erityisopetukseen siirrettyjen lasten määrä. Tutkimukset kertovat suomalaisen lapsen kärsivän yksinäisyydestä, aikuisen läsnäolon ja keskustelukumppanin puutteesta ja siitä, että aikuiset eivät arvosta tai ota lasta vakavasti.

''Tommy Hellsten'' kirjoittaa: 
:: ''“Jotta lapsi voisi olla lapsi, hän tarvitsee jonkun, jolle olla lapsi. Lapsi ei voi olla lapsi tyhjälle avaruudelle, ei itselleen eikä yhteiskunnalle. Jonkun on oltava läsnä, persoonana.”''

Kiire, tehokkuus ja tuottavuus ovat aikuisten ihmisten ja työelämän iskusanoja. Ihminen sairastuu kiireeseen. Kiire johtuu siitä, että aikaa koetaan olevan vähän, ja se taas johtuu vääristä valinnoista. Tekemisestä ja suorittamisesta tulee ihmiselle itsetarkoitus. Suorituspaineessa ei ole voimavaroja läsnä olemiseen. Lapsen isä tai äiti ei voi antaa lapselleen sellaista mitä itsellä ei ole. Lapsi jää vaille aikuisen ihmisen läsnäoloa.

Lapsuuden suojelussa on kyse myös maailmanlaajuisen viihteen, mainonnan sekä uutisten ja maailman tapahtumien vyörymisestä jo pientenkin lasten tietoisuuteen. Lastenkin arjen kuvamaailma on täynnä erotiikkaa ja väkivaltaa. ''Marjatta Kalliala'', lapsuuden ja leikin tutkija kirjoittaa: 
:: ''“Varustamme lapsemme pyöräilykypärällä varmuuden vuoksi, mutta emme varjele heitä hämmentäviltä ja ahdistavilta mielikuvilta.”''	

== Elävä usko ==

Pyhän Johannes Krysostomoksen (k. 407) mukaan ihminen on olemassa  ensisijaisesti Jumalaa ja lähimmäistä varten. Kirkko on hänen mukaansa “sairaala” ja “hengellinen vastaanottohuone”, jossa hoidetaan ihmisen sielun moninaisia vammoja. Kirkossa kaikki on hyödytöntä ilman ihmisten keskinäistä rakkautta. Pyhä Johannes opettaa: 
:: Kristus ei luokittele ihmisiä kiiruhtaessaan rakkaudessaan auttamaan ihmisiä, olivatpa he rujoja ja rumia silmälle, köyhistä köyhimpiä, alhaissyntyisiä, hylättyjä tai rampoja. Kristus kutsuu luoksensa kaikkia ja Hänen hyvyytensä on sanoin kuvaamatonta. Hänelle ei kukaan ole liian alhainen tullakseen autetuksi.

Kirkon tehtävä on tukea jäsenissään läsnä olevaa isän, äidin tai kasvattajan kautta välittyvää kirkollista vanhemmuutta. Lapset ja nuoret tarvitsevat kipeästi aikuisia, joilla on auktoriteetti. Tämä pätee myös opettajiin ja muihin kasvattajiin.

Vallan käyttö vanhemmuudessa on palvelutehtävä, joka luo kodin ja mahdollistaa läsnäolon. Lapsi ei tarvitse aikuista, joka palvoo nuoruutta ja yrittää elää nuorten tavoin. Samalla kun suojellaan lapsuutta, on suojeltava myös vanhemmuutta.

Joku viisas on sanonut, että ihminen, joka ei halua käsitellä menneisyyttään, elää siinä. Hän elää menneisyyden valhe-elämää. Valhe-elämästä on kyse myös ihmisen hengellisessä kuolemassa. Ihmistä sitoo synnin häpeä, joka estää häntä kohtaamasta Kirkon hoitavaa ja eheyttävää yhteisöllisyyttä. Hän sairastuu vahvuuteen eli hylkää oman heikkoutensa, Jumalan lapsena kasvamisen mahdollisuuden. Siksi hänellä ei ole edellytyksiä hengelliseen kasvamiseen. Elämän turvattomuus ajaa hänet selviytymään ulkoisista asioista. Pyhien isien mukaan lapsi perii vanhemmiltaan “muodollisen uskon”. Muodollinen usko on usein kehittymätöntä uskoa Jumalaan ja  sitoutumista johonkin etniseen joukkoon. Isien mukaan  on olemassa myös “elävää uskoa”.

Elävä usko tarkoittaa uskovan ihmisen dynaamista osallistumista Jumalan elämän lahjasta. Pyhän Johannes Krysotomoksen mukaan elävä usko on “suuri siunaus” ja “kaikkien hyvien asioiden äiti”. Elävä usko muuttaa ihmisen Jumalan hyvyyden ja kauneuden mukaisesti.  Hengellinen muuttuminen vaatii ihmiseltä jatkuvaa katumusta. Katumus antaa ihmiselle kokemuksellisen tiedon Jumalan rakkaudesta. Pyhät isät kutsuvat katumusta “elämän äidiksi”, “uudeksi syntymäksi”, “toiseksi kasteeksi” ja “sielun uudistumiseksi”.

Ortodoksisuus on Kristuksen mielen mukaista tapaa ajatella ja elää. Ortodoksinen käytäntö on Kristuksen tarkoittaman oikean elämän elämistä. Pyhä [[Basileios Suuri]] (k. 379) kiteyttää totuuden sanoiksi: 
:: ''“Kristillisen elämän mitta on Kristukseen samastumisessa”.''  
Kirkkoisän mukaan kristityn luovuttamaton tehtävä on “rakastaa lähimmäisiään, osoittaa myötätuntoa sairaita, vammaisia  ja unohdettuja kohtaan”.

Pyhien isien teologia on ihmistä hoitavaa kohtaamista Kristuksessa. Bysanttilainen teologinen tieto tarkoittaa uskovien osallistumista Jumalan elämästä. Meidän tulee palata katumuksessa pyhiin isiin ja löytää heidän elämän esikuvastaan Kirkon kokemus ei lainomaisena instituutiona, ulkokohtaisena oppina tai kanonisena järjestelmänä, vaan kaiken kattavana elämän muutoksena, katuvan ihmisen matkana pelastukseen ja kirkastumiseen Kristuksessa.

'''Isä [[Jarmo Hakkarainen]]'''

[[Luokka:Opetuspuheet]]