Lähdekoodi sivulle Vastuu kirkon tilasta on kaikilla sen jäsenillä

= Kirkkomme Aamun Koitossa - osa 8 =
[[Kuva:AK_13-14_2006.jpg|thumb|250 px|<center>Aamun Koiton nr. 12/2006 kansilehti</center>]]
'''Vuoden 2006 Aamun Koiton numerosta 13-14 löytyy seuraava isä Rauno Pietarisen artikkeli:'''
<hr>
= Vastuu kirkon tilasta on kaikilla sen jäsenillä =

Usein kuulee sanottavan, että Suomen ortodoksisen kirkon toimintamahdollisuudet ovat nyt paremmat kuin koskaan. Kuinka on sitten kirkon tila? Kuinka perustehtävää toteutetaan?

Asiaa voi lähestyä tulosten kautta. Jokainen elävä seurakunta on kasvava. Luonnollisesti tietyssä murrosvaiheessa väkiluku vähenee siksi, että syntyneitä on huomattavasti vähemmän kuin kuolleita. Sille ei paljoakaan voi tehdä. Kirkkoon liittyvät ovat verta vaihtavan kirkon tärkeä kasvun perusta. Luvut näyttävät hyviltä. Osa kirkkoon liittyvistä on maahan muuttajia, mikä on hyvä asia. Mutta vetoaako kirkkomme suomalaisiin? Jos ei, niin missä on vika? Jos nimittäin perustehtävää toteutetaan, kirkkomme vetoaa myös suomalaisiin. Uskommehan ortodoksisen uskon koskettavan useimpien ihmisten sisintä, jos he vain pääsevät kosketuksiin ortodoksisen uskon kanssa. Jos suomalaisten kirkkoonliittyjien määrästä vähennetään kirkostamme eronneet, ei jäljelle jää kovinkaan suuri joukko ainakin verrattuna yleisesti esitettyyn liki 1000 hengen vuosittaiseen liittyjämäärään.

Amerikan ortodoksien keskuudessa on tehty seuraava huomio: jos luostareista ja teologisista kouluista otetaan pois kirkkoon liittyneet, papiston lapset ja maahan muuttajat, ei jäljelle jää juuri ketään. Mistä tämä johtuu? Vaikka jokainen mainittu ryhmä on tärkeä, joutuu silti kysymään miksi ortodoksikotien lapset eivät mene luostareihin tai teologisiin kouluihin? Kuinka meillä on?

Sisäinen järjestys kirkossa voi perustua pelkoon ja salailuun. Se voi myös perustua totuuteen, ja silloin se merkitsee myös sisäistä rauhaa, ei pelkästään ulkoista järjestystä. Ne, jotka nauravat totuuden mahdollisuudelle kirkon piirissä, edustavat maailmaa, jossa ei uskota totuuteen. Kirkko on kuitenkin eri todellisuus, eikä totuuden absoluuttista luonnetta saa uhrata millekään muulle. Usko on aina heittäytymistä näkymättömän varaan, niin myös kirkon rauhan ja järjestyksen osalta. Mutta onko meillä vaihtoehtoja? Haluammeko 2000-luvun kirkkoa, jonka työntekijät koulutetaan yliopistossa, johdettavan kuten 1800-luvun kirkkoa, jonka työntekijöistä osa kykeni hädin tuskin lukemaan?

== Löydettävä oikea puuttumiskynnys ==

Aiemmin ([[Kirkossa tarvitaan itsetutkiskelua|edellisessä numerossa]]) mainituissa Kreikan ja Amerikan skandaaleissa vain julkisuus pakotti kirkon johdon toimimaan. Niissä joidenkin hengellinen sairaus vaikutti lopulta kirkon elämän kaikkiin puoliin, myös liturgiseen.

Vaikka usein sanomme, että sakramentti on aina todellinen vaikka pappi olisi kuinka kelvoton, on tässäkin rajansa. Jos moraalittomuus hyväksytään jatkuvaksi tai jopa pysyväksi olotilaksi ensin yhden, sitten muiden papiston jäsenten ja lopulta kirkkokansan piirissä, päädymme kestämättömään tilanteeseen. Oikea puuttumiskynnys on löydettävä, koska toisessa äärimmäisyydessä odottaa epämiellyttävä "hyvien" ja "huonojen" pappien luettelointi kuten Amerikan kreikkalaisen arkkihiippakunnan piirissä on käynyt erään luostariyhteisön kohdalla. Siellä luostari alkoi jakaa seurakuntapappeja niihin, joilta saa pyytää toimituksia ja sitten niihin, joilta ei saa.

Meillä kynnys on nyt varsin korkealla niin selkeästi moraali- kuin myös alkoholikysymysten kohdalla. Kun näissä asioissa vedotaan hienotunteiseen asioiden "hiljaiseen hoitamiseen", on kuitenkin huomattava, että kirkon työntekijöiden kautta ne koskettavat koko kirkkoa. Koko kirkko niistä myös kuulee, ensin iltapäivälehdistä ja nyt onneksi myös mm. Aamun Koitosta.

== Johtamisessa oltava perusteltu näky ==

Avoin ja teologisesti perusteltuun näkyyn perustuva johtaminen on vaativaa, mutta muuta tietä kirkon elinvoimaisuuden elpymiselle ei ole. Konsiliaarisuuteen kuuluu kirkon johdon, siis piispojen ja pappien vastuullisuus koko kirkolle. Ensi vuodesta [2007] alkaen vuosittain kokoontuvan kirkolliskokouksen tulee osata ottaa paikkansa kirkon ylimpänä päättävänä elimenä.

Jumalanpalvelukset ovat rikas kokonaisuus vaihtuvia ja kiinteitä elementtejä. Ne ovat muuttuneet monella tapaa vuosisatojen aikana. Nyt meillä on enemmän tietoa niiden eri kerrostumista kuin koskaan aikaisemmin kirkon historiassa. Kun samalla papiston koulutustaso on kohonnut, on huolestuttavaa, että meilläkin alkaa esiintyä enemmän ja enemmän vaatimuksia toimittaa palvelukset "tarkasti ohjeiden mukaan". Kysymys on nimittäin siitä, minkä ohjeiden? Venäläisen 1600- luvun luostarien vai kreikkalaisten 1800-luvun seurakuntien/luostarien mukaan. Jos venäläisen, niin seurataanko moskovalaista vai kiovalaista ja mennäänkö tämän päivän vai jonkin muun vuosisadan tyylillä. Jotkut luottavat Moskovan patriarkaatin nykyohjeisiin, mutta onko Venäjän tilanne sama kuin Suomen tila nykyisin? Ovatko olosuhteet samat?

[[Arkkipiispa Paavali]]n aloittama hyvä liturginen uudistus on vaikuttanut kirkossamme jo yli 30 vuotta. Jotkut tahtovat sen haudata, mutta se on jo osoittanut voimansa. Palvelukset ovat elävä kokonaisuus, joissa on tietty liikkumavara. Joskus rajoja koetellaan, mutta melko hyvin on kohtuudessa pysytty. Aiemmin mainittuun palvelusten toimittamiseen tarkasti "kirjan mukaan" sisältyy joka tapauksessa hengellisen pysähdyksen riskejä.

Musiikki on keskeinen osa jumalanpalvelusta. Kuorojen tehtävä ei ole tarjota yhtä harrastus- tai seurakuntatyön muotoa lisää ikonimaalauksen ja lähetystoiminnan rinnalle. Kuoroissa pitäisi laulaa vain niiden, jotka osaavat laulaa, ja heidänkin tulisi nöyrtyä pitkäjänteiseen oppimiseen. Kanttorien taas olisi kyettävä kuulemaan todellisuus ja pitämään ammatillisesti kuoronsa kunnossa. Ne ovat pelastuksen välikappaleita, kirkon tärkeitä työkaluja, jotka edellyttävät ammattimaista otetta.

Perusteellisen koulutuksen saavat kanttorit ovat vastuullisessa asemassa. Heidän on toisaalta järjestelmällisesti pyrittävä musiikillisen tason kohottamiseen ja samalla toimittava seurakuntatyön monipuolisina ammattilaisina papin ohella mm. seurakuntaopetuksen saralla.

== Ryhmäkuntien vaarat ==

Kaikissa yhteisöissä esiintyy taipumusta harhautua pois perustehtävän ääreltä. Jossakin vaiheessa kuitenkin havahdutaan, ja silloin johto päättäväisesti edellyttää paluuta siihen toimintaan, josta tulee oikeutus koko yhteisön olemassaololle. Olemme jo käsitelleet kirkon perustehtäviä. Nyt on paikallaan käsitellä vielä kirkon yksittäisten jäsenten toimenkuvia.

Kirkon piirissäkin toimitaan ryhminä. Jo Vapahtajan lupaus Hänen läsnäolostaan viittaa kahden tai kolmen kokoontumiseen. Ryhmille on tyypillistä luiskahtaminen nk. perusolettamustilaan, joka on paitsi poikkeamista perustehtävästä, myös huomaamatonta liukumista kohti kaaosta. Ilman selkeää johtoa mikä tahansa ryhmä alkaa tehdä epäolennaisia asioita. Ryhmä muodostaa oman maailmansa, joka ei enää elä todellisuudessa. Sen jäsenet valtaa vääränlaisen kaikkivoipaisuuden tuntu, ja kukin jäsen alkaa suodattaa ryhmälle vain sellaista tietoa, mikä vastaa ryhmän omaa näkemystä. Pahimmillaan ryhmän valtaa kollektiivinen vainoharhaisuus, jonka vallassa kaikki ulkopuoliset jaetaan omiin ja vihollisiin. Johtamaton ryhmä, jolta puuttuu järjestetty ja säännöllinen palautteen keräämismekanismi, ei yleensä toimi paitsi omasta mielestään. Ulkopuolisten mielestä se ei ole vakuuttava. Sen todistus ei kanna myöskään hengellisessä mielessä.

[[Kirkollishallitus]], hiippakuntaneuvostot, seurakuntien neuvostot, kiinteistölautakunnat, eri työryhmät; nämä kaikki ovat vaarassa ajautua perusolettamustilaan. Siksi niiden on jatkuvasti tutkailtava toimintaansa toisaalta suhteessa niille annettuun perustehtävään ja toisaalta koko kirkon tehtävään.

== Pappi ja maallikko: tule siksi mitä olet! ==

Perustehtävään palaaminen edellyttää kirkon jokaisen jäsenen palaamista siksi, mitä hän on. Seurakuntalaisten on aina uudelleen alettava olla seurakuntalaisia; Kristukseen puettuja kuninkaallisen papiston jäseniä.

Kirkon jäsenet ovat se varsinainen "kirkkoaihio", joka muodostuu kirkoksi, kun vihitty pappi tai piispa toimittaa ehtoollisen sakramentin tuon kansan keskellä. Jäsenten rooli kirkossa on keskeinen, mutta valitettavasti he ovat itse vuosisatojen aikana suorastaan tyrkyttäneet omaa rooliaan papistolle. Kun nämä sitten ovat alkaneet enemmän tai vähemmän "kirkkona" elää omaa elämäänsä, ovat maallikkojäsenet alkaneet luonnollisesti perätä rooliaan. Meillä Suomessa on kirkkomme perinteelle vähän vieraan järjestelmän kautta päädytty nykyiseen (ja pian tulevaan) malliin, joissa on hyvä mahdollisuus toteuttaa kirkon alkuperäistä toimintamallia. Tilanne on samankaltainen kuin matematiikan tehtävä, jossa oppilas päätyy oikeaan lopputulokseen väärin laskemalla.

Tämäkin on hengellinen prosessi joten kaikkien kirkon hallintoon osallistuvien täytyy olla ahkerasti rukoilevia, ehtoollisella käypiä eläviä oksia Kristus-viinipuussa. Silloin kun seurakunta- ja hiippakuntaneuvostot pohtivat varsinaista toimintaa ja sen sisältöjä, on koulutettujen teologien ja sielunhoitotyöstä ja jumalanpalveluksista vastaavien pappien ja muiden ammattihenkilöiden osuus keskeinen.

Omassa järjestelmässämme on tärkeää, että kirkon kaikissa toiminnoissa muistetaan periaate: luottamus hyvä, valvonta paras. Julkisyhteisönä kirkon hallinnon ja myös talouden on oltava läpinäkyvää. Tässä meitä tukee muun julkishallinnon tasokas suomalainen malli.

Pappien on taas kerran tultava papeiksi, isiksi ja paimeniksi; uhrin kantajiksi ja Jumalan sanan julistajiksi. Nimenomaan kirkkoherrat ovat meillä paljon vartijoita. Heillä on langat käsissään, ja heidän tulee niitä vedellä viisaan isännän tavoin.

== Selibaatti ei koske vain heterosuhteita ==

Nunnien on joka päivä otettava uudelleen päälleen [[nunna]]n kutsumus ja [[munkki]]en omansa. Naimattomuus, kuuliaisuus ja köyhyys ovat edelleen luostarien kivijalkoja. Kirkon on voitava myös 2000-luvulla edellyttää avioliitossa olevilta uskollisuutta toisilleen ja luostariasukkailta ja [[selibaatti]]in vapaaehtoisesti (huom!) sitoutuneilta seksuaalista pidättäytymistä. Selibaattia ei saa yksipuolisesti tulkita vain heterosuhteita koskevaksi. Köyhyys merkitsee myös omistamattomuutta. Ovathan arkisuus, vähään tyytyminen, yksinkertainen elämä ja ekologisesti kestävä kuluttaminen myös luostarien osa eivätkä vain meidän maailmassa asuvien ja perheellisten pakollinen leiviskä.

Eikö ole erikoista, että samalla kun monissa luostareissa maailmalla elämä on muuttunut enemmän ja enemmän samankaltaiseksi kuin "maailmassa", on maailmassa eläviltä joissakin piireissä alettu edellyttää enemmän ja enemmän luostarielämän piirteiden noudattamista kuten tietynlaista pukeutumista, pitempiä rukoussääntöjä, tiukempia paastoja, rukousnauhoja, enemmän maahankumarruksia jne.

== On tehtävä se, mikä kuuluu tehdä ==

Myös piispojen on aina uudelleen alettava olla piispoja. Heillä on samoja tehtäviä kuin papeilla, mutta he ovat hiippakuntien johtajia. Samalla he ovat koko ajan munkkeja eli sitoutuneita köyhyyteen, kuuliaisuuteen ja naimattomuuteen. Kulutusyhteiskunnassa munkkipiispojen vapaaehtoinen köyhyys voisi olla voimallisempaa julistamista kuin mihin millään sanoilla yltäisikään!

Piispoihin ja pappeihin kohdistuu erityisen paljon odotuksia, koska heidän tekemisensä tai tekemättä jättämisensä heijastuu koko kirkkoon sekä organisaation läpi että suoraan henkilökohtaisen esimerkin muodossa.

Kirkon ja sen seurakuntien tila ja kasvu on aina lopulta Jumalan kädessä. Kirkon jäseninä me kaikki olemme kuitenkin vastuussa siitä, että teemme sen, mikä meidän kuuluu tehdä. Ja sanomme sen, mikä meidän kuuluu sanoa.

'''[[Rauno Pietarinen]]'''

Kirjoituksen ensimmäinen osa "[[Kirkossa tarvitaan itsetutkiskelua]]" on julkaistu 23.6.2006 Aamun Koiton numerossa 12.
<hr>
(''Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr.113-14/2006, joka ilmestyi 14.7.2006, sivulla 24-25'')

[[Luokka:Aamun Koitto]]