Lähdekoodi sivulle Ortodoksisen liturgisen tiedon ja kasvatuksen merkitys (opetuspuhe)


== Ortodoksinen elämä perustuu eukaristiaan ==


Ortodoksisen kirkon elämän ykseys rakentuu opin, jumalanpalveluksen, eettisen opetuksen ja [[kanoni]]sen järjestyksen muuttumattomuuteen. Kirkon eettiset opetukset perustuvat elävään [[Traditio]]on. Ortodoksinen elämä kasvaa ja kehittyy ihmispersoonan sisällä. 

Pyhien Isien Tradition mukaan ihminen luotiin Jumalan kuvan mukaisesti kasvamaan Luojan kaltaisuuteen. Tätä hengellistä kasvamista kuvastaa uskovan ihmisen sitoutuminen Jumalan elämän pyhyyteen.

Maallistunut ihminen ahkeroi kuluttamisen nautinnoissa, itseriittoisuudessa ja valheelli-sessa itsenäisyydessä, joka pilkkaa ortodoksisen kirkon itsensä uhraamisen, askeettisen taistelun ja Jumalan palvelemisen arvoja. 

Maallistunut ihminen torjuu elämästään Kirkon askeettisen maailman. Maailmallisen elämän toisarvoiset päämäärät johtavat hänet umpikujaan. Hän ihastuu langenneen maailmaan hyvyyksiin ja kadottaa iankaikkiset hyvyydet. Hän luovuttaa itsensä koko sydämestään tämän maailman toisarvoisuuksille ja unohtaa Kristuksen sanat, että ”vain yksi asia on tarpeen” (ks. Luuk. 10.42).

Ortodoksisen ihmiskäsityksen mukaan ihminen ei ole paikalleen pysähtynyt asiaintila, vaan dynaaminen Jumalassa kehitykseen rakentuva persoona. Kirkon hengelliset opettajat painottavat ihmisen olemuksellista kasvamista Kristuksen ihmisyydessä. Ihminen on todellisesti ihminen ainoastaan eläessään Jumalan kuvana. 

Kukin meistä on ihmispersoona siinä määrin, kun me luomme rakkaudessa suhteen Jumalaan ja lähimmäiseen. Ortodoksisen kirkon lähetystyö on diakoniaa. Kristus samastuu köyhiin ja apua tarvitseviin. Samoin myös Hänen Kirkkonsa jäseniä kutsutaan palvelemaan lähimmäisiä ja auttamaan heitä perimään Taivaan Valtakunta. 

Kasvaminen Jumalan kaltaisuudessa kertoo sellaisesta elämänasenteesta, jossa tapahtuu kirkastumista, eettistä ratkaisun tekemistä ja pahan vastustamista. Hengellinen kasvaminen edellyttää ihmisessä hyvän tekemistä. Näin ortodoksisen kirkon etiikka on yhteisöllistä, lähimmäisestä vastuuta kantavaa etiikkaa. 

Ortodoksisen kirkon elämä perustuu Pyhään Eukaristiaan, Jumalan ykseyden mysteeri-oon ihmisen kanssa. Pyhä Eukaristia on sekä kosminen että eskatologinen. Se viittaa samanaikaisesti Jumalan maailmaan sellaisena kuin Hän loi maailman aikojen alussa ja sen täyttymykseen Jumalan Valtakunnassa. Ortodoksisessa kokemuksessa ja traditiossa Kirkko on itsessään Jumalan Pyhä Mysteerio. 

Kirkon varhaisina vuosisatoina Kirkkoa ei nähty määrittelyn kohteena, vaan uuden elämän kokemuksena. Ortodoksisessa kirkossa kaikki aito ja todellinen hengellisyys hengittää tätä uuden elämän kokemusta. 

Kirkon olemassaolo on jatkuvaa Pyhän Hengen luovaa toimintaa ja hengellistä uudis-tumista Kristuksessa. Ortodoksinen teologia on hengellisyyden ja ykseyden teologiaa. 


== Kirkon uskontotuudet eletään todeksi Jumalan ja ihmisten välisessä rakkaudessa ==


Ortodoksinen teologia eletään terapeuttisesti todeksi eukaristisessa yhteisössä. Ortodoksi-nen teologia on Kirkossa toteutuvaa Jumalan toimintaa ihmisissä ja ihmisten kasvamista pyhässä askeesissa Jumalan Rakkauden yhteyteen. 
Vapahtaja toteaa Vuorisaarnansa loppusanoissa: ”Jokainen, joka kuulee nämä sanani, mutta ei tee niiden mukaan, on kuin tyhmä mies, joka rakensi talonsa hiekalle. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, ja se sortui maan tasalle saakka” (Matt. 7:26-27).

Pyhä [[Johannes Krysostomos]] (k. 407) liitti teologisessa opetuksessaan yhteen armon, vapaan tahdon, uskon ja hyvät teot. Hän saarnasi Kirkon piispana pelottomasti keisarikun-nassa evankeliumin sanomaa. Pyhä Johannes kuoli maanpaossa, koska hän kieltäytyi evankeliumia julistaessaan kaikista kompromisseista maallisen vallan kanssa.

Ortodoksisen jumalanpalveluksen terapeuttinen tarkoitus on muodostaa Kirkko eli herättää ”yksityinen” uuteen elämään, muuttaa yksityinen Kirkon omaksi ja Kristuksessa kaikille yhteiseksi. 
Ortodoksinen liturginen elämä on tarkoitettu uskovien uskonkokemuksen synteesiksi. Eukaristinen näkemys luomakunnasta Jumalan lahjana inspiroi ortodokseja Kirkon hengelliseen askeesiin ja diakoniatyöhön. Kirkon elämän aitoutta mitataan rakkaudella. Kirkon uskon totuudet eletään todeksi Jumalan ja ihmisten välisessä rakkaudessa. 

Pyhä [[Eukaristia]] on liturginen kokoontuminen, jossa ihmispersoonat yhdistyvät uskossa, toivossa ja rakkaudessa Pyhän Kolminaisuuden persoonien kanssa. Pyhän Kolminaisuuden pyhyys tulee ihmisten saavutettavaksi Kirkon elämässä.
Bysanttilainen kirkkorakennus ilmaisee syvän teologisen näkemyksen maailmasta Ju-malan harmoniana ja järjestyksenä. Se ilmaisee uskovien osallistumisen Jumalan Valtakun-nan elämään. Bysanttilainen kirkkorakennus on lihaksi tulleen Jumalan Sanan eli Kristuksen Ruumis ja hahmottaa lihaksitulemisen ristin muotoon.  

Kirkon jäseniä kutsutaan kristityiksi, koska he seuraavat elämässään Kristusta. He totte-levat Hänen tahtoaan ja yhdistyvät Häneen Kirkon pyhissä mysteeriossa, erityisesti Jumalallisessa Eukaristiassa. 

Kristus ei ole filosofi, lainantaja, moraalisaarnaaja tai uskonnollinen johtaja. Hän on kuoleman, saatanan ja synnin voittaja. Mitä hän sanoi, voidaan kuulla hänen opetuksissaan ja vertauksissaan. 

Yksi näistä Vapahtajan vertauksista on kertomus tuhlaajapojasta (Luuk. 15:11-32). Se sisältää runsaasti ortodoksisen terapeuttisen teologian suurenmoisia totuuksia. Voidaan sanoa pelkistetysti, että vertaus paljastaa kuulijoille syyn, miksi Kristus syntyi ihmiseksi, mitä ihmisen lankeemus on, mitä Kirkon työ on ja kuinka ihminen voi pelastua.

Ihmisen parantuminen Kristuksessa edellyttää ihmiseltä langenneen tahdon kieltämistä, himoista luopumista, hengellistä murhetta ja hyveiden vastaanottamista. Jotta tämä kaikki toteutuisi, maanpäällinen elämä on annettu ortodoksikristitylle askeesia varten. Askeesi on ortodoksisen elämän ydin. Ilman sitä kaikki on vain uskonnollista puuhastelua ja langen-neen ihmismielen toteuttamista. 

Pyhien Isien opetusperinteessä käsitettä ortodoksinen tai ortodoksia käytettiin erotta-maan katolinen totuus ja elämä harhaoppien pirstoutuneista ja erottavista asenteista. Tämän ymmärtäminen on ensiarvoista nykyaikana, jolloin laitoskirkon vapaamieliset jäsenet eivät noudata apostolisen ja katolisen kirkon uskoa ja elämää. 

He marginalisoivat elämässään Kirkon opetuksen. Heidän elämänsä täyttää uskonnolli-nen synkretismi, jossa korostuu sisäisen hengellisen kasvun sijaan ulkonaiset toistorituaalit ja tavat. Tämä marginaalinen kirkollisuus välittyy usein myös aikuisiässä kirkkoon liittyville.

Hengellisessä elämässä paikalleen pysähtynyt laitoskirkko ei kykene parantamaan maal-listuneen yhteiskunnan aiheuttamia ongelmia. Kuitenkaan maallistumista ei tule nähdä pelkästään kirkon ulkopuolisena vihollisena. 
Maallistuminen rehottaa myös laitoskirkon sisällä. Maallistuneessa uskonnollisuudessa ei ole sijaa askeesille ja katumukselle eli ihmisen iankaikkisuudelle. 

Maallistuminen merkitsee ensisijaisesti harhaoppia ihmisestä. Maallistunut ihminen torjuu kutsumuksensa elää Jumalaa palvelevana olentona maailmassa.

Kirkko säilyy Kristuksen Ruumiina jakaantumattomana, koska Kristuksen toiminta vaikuttaa siihen. Kristus on Kirkon ykseyden keskus ja voimaa antava lähde. Kirkko on Kristuksen Ruumiina yksi, koska se osallistuu Pyhässä Hengessä yhdestä uskosta ja Eukaristiasta.

Jumalan ja Kirkon välinen ykseys ilmaistaan konkreettisesti yhteisön kokoontumisessa Pyhään Ehtoolliseen, jossa Kristus on todellisesti läsnä. Kirkon uskolliset jäsenet puhdistu-vat ja kirkastunut eukaristiassa osallistuessaan Kristuksen ruumiista ja verestä.

Ortodoksinen teologia perustuu itsessään Jumalan kokemiseen. Jumala kommunikoi ihmisten kanssa Rakkaudessaan Pyhässä Hengessä luomattomien energioidensa kautta. Hyvyys kuuluu ortodoksisessa ihmiskuvassa ihmisluonnon välttämättömyyteen. Siksi Kristuksen antama rakkauden käsky liittyy läheisesti Jumalan Rakkauteen. 

Ihmisen kuoleman ja kärsimyksen tila ei viittaa ortodoksisessa teologiassa Jumalan rangaistukseen. Koska Jumala on Rakkaus, Hän toimii aina Rakkautena ja Hän johtaa ihmisiä Rakkaudessa katumukseen ja hengelliseen parantumiseen.
Vaikka langennut maailma on synnin tilassa, Jumalan kaitselmus varjelee ja ohjaa maailmaa. Jumalan dynaaminen kaitselmus auttaa ihmisiä pysäyttämään ja tekemään tyhjäksi pahan uudet toimintamuodot. Jumalan yhteisvastuullinen kaitselmus (Jumalan rakkaus ja ihmisen vapaa tahto) auttaa ihmisiä toteuttamaan maailmassa alkuperäistä, jumalallista kutsumusta.


== Ortodoksisen tiedon ja kasvatuksen merkitys ==


Ortodoksikristitylle pyhän evankeliumin mukainen etiikka on uskon ja elämän perusta. Ortodoksinen kirkko käyttää useita keinoja ihmisluonteen kehittämiseksi. Ensimmäinen on kasvatus. Mitä aikaisemmin kirkollinen kasvatus alkaa, sitä tehokkaampaa se on. Kirkon kasvatus- ja valistustyölle luodaan pohja perheessä.

[[Klemens Aleksandrialainen]] (k. noin 215) oli ensimmäisiä kristillisiä opettajia, jotka pohtivat kristillisen kasvatuksen merkitystä. Hän esittää teoksessaan Paidagogos (Kasvatta-ja) ajattoman vaatimuksen, että kristillisen kasvatuksen tulee jatkua läpi elämän. 

Kleemens tähdentää etiikassaan elämän kolmea keskeistä näkökohtaa: luonnetta, toimin-toja ja himoja. Usko ja hyvät teot ovat saman asian erottamattomia osia eikä niitä voi erottaa toisistaan. Usko liittyy läheisesti rakkauteen ja toimii sen kautta. 

Kristillisellä kasvatuksella on Kleemens Aleksandrialaisen teologisessa ajattelussa kaksi päämäärää. Ensimmäinen liittyy ihmisen järjettömien impulssien hallintaan ja toinen ihmisen pelastumiseen. 

Kirkko on aleksandrialaiselle teologille kristityille tarkoitettu koulu. Kristuksen merki-tys Opettajana on sekä ihmisen pelastuksen että Kirkon kannalta ratkaisevan tärkeä. Jumalallinen Logos eli Kristus kasvattaa kristityksi kääntynyttä ihmistä hyveelliseen elämään. Kristus-Logos on esikuva täydellisestä ihmisestä. 

Kleemens arvostaa opetuksissaan kristillisen tiedon merkitystä. Havainto on tärkeä ajassamme, jossa ortodoksisen teologian tietämyksen vähäisyys korvataan usein epämääräi-sellä tunteilla tai sitten kirkollisen toiminnan tuntemus ei jäsenny mitenkään käytännön arkielämään.

Pyhä [[Gregorios Teologi]] (k. 390) puhuessaan kristillisen opettamisen taiteesta, osoittaa että opettajan ammatti on pyhä kutsumusvirka. Kristityt opettajat valistavat oppilaan sielua ja mieltä, jotka Jumala on antanut jumalallisina ominaisuuksina ihmiselle. 

Ortodoksisen opettajan virka on samalla suuri ja vaikea.  Pyhä Gregorios Teologi pai-nottaa, että opettajan virkaan aikovan tulee tarkoin valmistautua pyhään tehtäväänsä. Kirkkoisä muistuttaa usein, että on järjetöntä ja suorastaan pahaa, että joku opettaa toisia, vaikka hän itse ei ole ensin oppinut. Opettajan tietämättömyys merkitsee vaarallista sokeutta, joka johtaa opetettavat hengelliseen pimeyteen. Tämä koskee erityisesti Kirkon papistoon pyrkiviä miehiä.

Ortodoksinen kristillisyys on ihmisen elämän tie, mielen ja hengellisen näkökyvyn lahja. Ortodoksisessa kasvatustyössä on välttämätöntä huomioida kaksi asiaa. Opettamisen ja kasvattamisen tulee selittää ja vahvistaa ortodoksista uskoa. 

Toiseksi kasvattamisen tulee auttaa Kirkon jäseniä toteuttamaan ortodoksista uskoa jokapäiväisessä elämässä. Se edellyttää kahta seikkaa: heidän tulee oppia tuntemaan totuus (1. Tim. 2:4) ja erottamaan se valheesta (1. Joh. 4:1).

 Ortodoksikristityn elämässä vilpitön usko on kaikkien hyveiden edelläkävijä. Uskova sielu ei häily mielipiteissään, vaan on luopunut kokonaan itserakkaudesta. Hän ei tunne huimausta kavutessaan askeesissa hyveen kivistä polkua eikä masennu vaivojen ja kärsi-mysten edessä.

 Ortodoksinen usko tarkoittaa sisäistä luottamusta, joka saa kilvoittelijan uskomaan Kristuksen lupauksiin ja niihin hyvyyksiin, jotka Vapahtaja on luvannut niille, jotka rakastavat Häntä (1. Kor. 2:9). 

Toisaalta sokea on sellaisen ihmisen usko, joka ei uskonsa mukaisesti toteuta Jumalan käskyjä, sillä Jumalan käskyt ovat valkeus (San. 6:23). Joka ei noudata Jumalan käskyjä, jää Hänen valkeutensa ulkopuolelle. Hän on uskonnon harjoittaja eikä todellinen Jumalan palvelija.

 Ortodoksinen kasvatus merkitsee Kirkon opetuksen ja kasvatuksen siirtämistä eteen-päin. Ortodoksinen kasvatus kattaa kaiken. Se ei rajoitu luokkahuoneeseen. Ortodoksisen kirkollisen kasvatuksen sydän on liturgisessa elämässä.
Ortodoksisen kasvatuksen päämääränä on johdattaa ihminen Kirkon liturgiseen elämään. Kyse on siis paljon laajemmasta kuin kirkollisesta tietämyksestä tai moraalisesta kehittymi-sestä. Ortodoksinen kasvatustyö merkitsee kirjaimellisesti ihmisen hengellistä kasvamista ja kehittymistä Kristuksen Ruumiin jäseneksi.

Kirkon liturginen kasvatusnäkemys lähtee Pyhien isien raamatullisesta ihmiskuvas-ta: ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja Hänen kaltaisuuteensa. Ortodoksisessa ihmiskäsi-tyksessä on keskeistä jumalankaltaisuuden toteutuminen ihmisessä. Tätä kaltaisuutta ihminen kutsutaan toteuttamaan elämässään.

Eukaristisen uhrin kantaminen on askeettista liikettä, joka edellyttää uskovilta si-säistä uudistumista toteutuakseen elämässämme eukaristiana, elävänä, pyhänä ja Jumalalle mieluisana uhrina. 

Pyhä Ehtoollinen merkitsee yksilön tai yhteisön itsekkäiden hankkeiden vastusta-mista. Eukaristinen elämännäkemys tuomitsee kaikenlaisen elämänmuodon, jossa ei toteudu Jumalan vapaa ja vapaaksi tekevä rakkaus.

Kirkon pyhiä mysteerioita ei voi ymmärtää ilman Kristuksessa toteutuvaa askeesia ja Kirkon jäsenet eivät voi elää todellista askeettista elämää ilman Kirkon pyhiä mysteerioi-ta. Kirkon elämän tulee kuvastaa tätä suurta mysteeriota.

Jumalan Elämän liturginen muistaminen tarkoittaa valmistautumista Kirkon pyhässä askeesissa Jumalan Valtakunnan vastaanottamiseen. Pyhien Isien opetuksissa ihmisen avautuminen Jumalan luomattomille energioille tarkoittaa vapautumista synnin ja kuoleman rappiosta. Ihminen ei elä silloin lihan, vaan Jumalan Pyhän Hengen mukaisesti.

Kirkon ensimmäisinä vuosisatoina kristillinen elämä ja jumalanpalvelus merkitsivät hengellistä valvomista ja odotusta. Alkuaan eukaristiaan ei lainkaan liitetty Kristuksen elämän ja uhrin rituaalista muistamista. Kirkko vastusti tietoisesti mysteerinomaista hartautta ja mysteerikultteja. On hyvä pitää mielessä, että kristillisen kirkon päävihollisten, gnostilaislahkojen toiminnassa keskeistä oli juuri mysteerikultti. 

Kirkko näki itsensä pakanallisuuden myrkyttämän maailman keskellä ja tunnusti it-sensä maailman suolaksi ja pelastukseksi. Kirkon jumalanpalveluksessa korostettiin enemmän Kristuksen pelastushistorian kosmista ja teologista merkitystä kuin sen historial-lista rakennetta. Pyhän liturgian olennaisena tehtävänä oli Kirkosta maailmassa tulevan Jumalan Valtakunnan läsnäolon paikka.


== Liturgian eskatologinen merkitys on hämärtynyt ==


Kirkon varhaiskautena Eukaristiaan eli liitetty ollenkaan Kristuksen elämän ja uhrin rituaalista vertauskuvallisuutta. Kirkon liturgia alettiin kuitenkin jo 300-luvulla ymmärtää vähemmän eskatologisesti. Sen sijaan korostettiin liturgian vertauskuvallista luonnetta. Liturgian eskatologinen merkitys hämärtyi. Kirkon aiemmasta eskatologisesta jumalanpal-veluksesta tuli historiallinen. 

Kirkon pelastushistorian yksittäistapahtumista tuli kultillisen muistelemisen kohtei-ta ja niiden pelastushistorian merkitys sidottiin jollakin tavoin inhimillisen historian ja elämän eri puoliin. Pyhä historia tuotiin maalliseen elämään ja suhteeseen sen kanssa, kristillisen pyhityksen ja tarkoituksen lähteeksi. Tämä selittää osaltaan Kristuksen maailmassa tapahtuneen elämän eri tapahtumille omistettujen juhlajaksojen nopean kehittymisen ja esimerkiksi eskatologisen Herran päivän niveltämisen viikon lepopäivään. 

Pyhät toimitukset samastettiin pikemmin Kristuksen elämän pelastustekoihin tai niiden uudelleen suorittamisena kuin Jumalan Valtakunnan esimakuna. Allegorinen tulkinta merkitsi Kirkon liturgisen eskatologisen itseymmärryksen katkeamista. Jumalanpalvelus muodostui itsessään pyhäksi tapahtumaksi. 

Konstantinopolin kukistumisen (1453) jälkeinen ortodoksiseen teologiaan pesiytynyt läntinen rationaalinen vaikutus heikensi entisestään Eukaristian eskatologisen ja kosmisen todellisuuden kokemista.  Niin sanotussa akateemisessa ortodoksisessa teologiassa jumalanpalvelus ja liturginen käytäntö erotettiin Kirkon dogmasta ja teologiasta. 

Liturgia kaventui lähinnä kultillisiin luokituksiin. Luokittelu halvaannutti liturgian ja teologian elävän vuorovaikutuksen. Tämä halvaantumisen tila näkyy usein ortodoksissa paikalliskirkoissa. 

Paikalleen pysähtyneen jumalanpalveluksen symbolismi vääristää ihmiset käsittä-mään yksipuolisesti jumalallisen liturgian Kristuksen elämää esittävinä kuvina tai tapahtu-mina. Kirkkokansa seuraa tuolloin papistoa ja kuoroa jumalanpalveluksessa kuin jotakin teatteriesitystä.

Kirkkokansa ei osallistu aktiivisesti liturgiaan, joten se ei vaikuta juurikaan heidän elämäänsä. Ortodoksit saattavat joskus piipahtaa kirkossa tuntematta toisiaan. 

Papisto työskentelee usein seurakunnissa omin avuin ilman asiaan kuuluvaa piispal-lista pastoraalista ohjausta. Sunnuntain liturginen kokoontuminen kirkkorakennukseen ei yhdisty papiston ja kirkkokansan arkipäivän elämään.


== Diakonia on Kirkon keskeistä työtä ==


Ortodoksinen jumalanpalveluselämä on Kirkon teologian lähde. Kirkon teologia ei ole luonteeltaan mentaalista tai filosofista, vaan kokemuksellista. Sielullinen näkemyksellinen voima (kreik. teoretiki) ei ole ajattelemisessa, vaan mielessä (kreik. nous), joka muuttuu Jumalan todellisessa tuntemisessa Hänen luomattoman valkeuden näkemiseksi. Kaikki tämä liittyy sydämen puhdistumiseen synnin ja himojen liasta.
 
Kirkon liturginen teologia perustuu tähän Kirkon psykoterapeuttiseen totuuteen. Sik-si ortodoksinen jumalanpalvelus on ratkaisevasti enemmän kuin joukko rituaaleja, yksityis-kohtaisia liturgisia ohjeita tai sääntöjä. 

Ortodoksinen jumalanpalvelus on Kirkon jäsenten uskon toimintaa ja elämää Kris-tuksessa. Kirkon jumalanpalvelus yhdistyy kirkkoruumiin uskon toimintana ihmisten sisäiseen hengelliseen askeesiin, kasvamiseen, valvomiseen ja lähimmäisen rakastamiseen.

Ortodoksisen kirkon elämä perustuu kahdenlaiseen diakoniaan: Jumalan palvelemi-seen liturgiassa (Room. 15:16) ja kansan palvelemiseen pastoraalisessa virassa (1. Piet. 5:1-4). 

Diakonia on Kirkon keskeistä työtä. Jos paikalliskirkko ei toteuta Kirkon palveluteh-tävää, diakonia vääristyy pelkäksi ihmisten hyötysuhteiseksi organisaatioksi tai maalliseksi rakenteeksi. 

Ortodoksisen kirkon ikivanha terapeuttinen teologia osoittaa, että Kirkon autenttisen elämän ikoni on ateriapöytä eikä hallinto. Ortodoksista kirkkoa ei tule lähestyä kuin hallinnon pyramidia, jolloin huomio ja auktoriteetti kääntyvät pyramidin huipulle. 

Diakonia on koko Kirkon tehtävä ja tarkoitus. Tässä merkityksessä diakoni on jokai-sen elävän ortodoksin kutsumuksen kuva ja symboli. Diakonin viran elvyttäminen on syvästi teologinen ja hengellisen asia.

Pyhän Gregorios Teologin (k. 390) mukaan Kristus syntyi tähän maailmaan muuka-laisena ja alastomana ihmisten takia. Hän syntyi ihmiseksi kodittomia, alastomia, sairaita ja puutteessa eläviä ihmisolentoja varten. Kirkkoisä kehottaa meitä vierailemaan kodittomien ja köyhien luona ikään kuin vierailisimme Kristuksen luona. Kirkkoisä kehottaa meitä vaatettamaan tämän maailman alastomia, ikään kuin vaatettaisimme Itse Kristuksen.

Merkittävä ortodoksinen teologi, professori Georges Florovski (k. 1979) kirjoittaa: ”Kristillisyys on olennaisesti sosiaalinen uskonto. On olemassa vanha latinalainen sanonta: unus Christianus – nullus Christianus. Kukaan ei voi olla todellisesti kristitty ja elää eristäytyneenä ja muista erossa olevana olentona. Kristinusko on täsmällisesti määriteltynä yhteisö eli Kirkko.

Bysantin kirkon liturgisuus on syvän yhteisöllistä, lähimmäistä rakastavaa kasva-mista ja kasvattamista. Kirkon liturgia julistaa langenneessa maailmassa, ettei ketään ihmistä jätetä yksin. Se tarkoittaa luopumista henkilökohtaisista eduista ja hyvinvoinnista ja merkitsee kasvojen kääntämistä köyhien, sorrettujen ja kärsivien lähimmäisten puoleen.

Ihminen vapautuu pahojen henkien harhaannuttavasta ja alistavasta vallasta jakamal-la rukouksessa ja diakoniassa Jumalan Rakkauden, Elämän ja Totuuden. Joka rakastaa Jumalaa, rakastaa jokaista ihmistä niin kuin itseään, vaikka kärsiikin niiden himoista, jotka eivät ole puhdistuneet

'''Isä [[Jarmo Hakkarainen]]'''



== Kirjallisuutta ==


Alexandrakis, Dimitris
* 1994	The Educational Philosophy of Saint Gregory the Theologian. – The Greek Orthodox Theological Review. Vol. 39. Numbers 3-4. Brookline.

Boojamra, John L.
* 1989	Foundations For Christian Education. New York.
* 1996	The Goal of Church Education. – Word 40 (7). New York.

Christo, Gus George, Protopesbyter
* 2006	The Church’s Identity. Established through Images according to Saint John Chrysos-tom.  - Patristic Theological Libarary 2. Rollisford.

Ferguson, John
* 1974	Clement of Alexandria. New York.

Fiskå Hägg, Henny
* 2006	Clements of Alexandria and the Beginning of Christian Apophaticism. Oxford Early Christian Studies. Oxford.

Florovsky, Georges
* 1974	Christianity and Culture. Vol. Two in the Collected Works of Georges Florovsky. Belmont.

Gregorios Teologi, pyhä
* 1893	St. Gregory. In Defense of His Flight to Pontos. Translated P. Schaff and H. Wace. A Select Library of Nicene and Post-Nicene Fathers of the Christian Church. Vol. 7. Michigan.
Hakkarainen, Jarmo
* 1985	Jumalan kuvan vahvistaminen meissä eli luonteenpiirteitä koskeva eettinen opetus. – Jarmo ja Pentti Hakkarainen. Ortodoksisen kirkon usko, alttari ja palvelu. Ortodoksi-sen kirjallisuuden julkaisuneuvosto. Pieksämäki.
* 1994	Lihaksituleminen ortodoksisessa liturgisessa perinteessä. – Viisauden rintaa vasten. 75 vuotta ortodoksista teologista koulutusta. Ortodoksisen teologian laitoksen jul-kaisuja. N:o 10. Joensuun yliopisto. Joensuu.
* 2016	Ortodoksista psykoterapiaa. Jyväskylä.

Hakkarainen, Pentti
* 1994	Sinisten vaarojen paimen. Artikkeleita ja puheita 1971-1994. Joensuu.
* 1998	Kirkko luovana yhteisönä. Oulun ortodoksisen hiippakunnan säätiö. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä.

Hierotheos, metropolitan of Nafpaktos
* 1998	The mind of the Orthodox Church. Translated by Esther Williams. Levadia.

Mantzaridis, Georgios I.
* 1994	Orthodox Spiritual Life. Translated by Keith Schram. Brookline.

Schmemann, Alexander
* 1973	For the Life of the World. 2nd edition. Crestwood.
* 1975	Introduction to Liturgical Theology. Crestwood.
* 1983	Liturgy and Life: Christian Development through Liturgical Experience. Syosset, New York.

[[Luokka:Opetuspuheet]]