Lähdekoodi sivulle Piispat ja seurakuntapapisto 1800-luvun Venäjällä (opetuspuhe)

 Metropoliitat hiippakuntapiispojeneliittiä

Venäjän ortodoksisen kirkon johtavat piispat olivat 1800-luvulla Pietarin, Moskovan ja Kiovan metropoliitat. Heidät valittiin tehtävään uskollisen palvelun, virkauran ja aika ajoin myös henkilökohtaisten suhteiden perusteella. Muodollisesti metropoliitoista oli vaikutusvaltaisin Pietarin hiippakunnan esimies. Keisari Nikolai I:n hallituskaudella (1825-1855) ensimmäisenä Pietarin metropoliittana toimi Serafim Glagolevski (1821-1843). Serafim oli patavanhoillinen ja kunniahimoinen piispa, jonka ikä ja huono terveys estivät hänen tehokkaan johtajuutensa.

Hänen seuraajansa Antoni Rafalski (1843-1848) ja Nikanor Klementjevski (1848-1856) olivat tahdottomia ja aneemisia kirkonmiehiä. Sen vuoksi Kiovan metropoliitat Jevgeni Bolhovitinov (1822-1837) ja Filaret Amfiteatrov (1837-1857) olivat Pyhän Synodin johtavia piispoja. Metropoliitta Jevgeni oli mieltymyksiltään maailmanmies, joka oli vihkiytynyt munkiksi päästäkseen urallaan eteenpäin. Teologia ei häntä kiinnostanut. Metropoliitta Jevgenin tehtäväksi annettiin järjestää uudelleen kirkon hengelliset oppilaitokset. Pietarissakin arvon metropoliitan aika kului kuitenkin enemmän henkilökohtaisissa asioissa, joten hänellä ei ollut aikaa kirkollisen politiikan linjakysymyksiin. Metropoliitta Filaret Amfiteatrov edusti skolastista oppineisuutta. Hän vastusti kaikin tavoin yrityksiä jatkaa Raamatun kääntämistä venäjän kielelle. Hän oli ehdottomasti sitä mieltä, ettei ollut myöskään soveliasta opettaa teologiaa venäjäksi.

Venäjän kirkon reformia edeltäneen kauden merkittävin piispa oli metropoliitta Filaret Drozdov, joka toimi Moskovan hiippakunnan johtajana 46 vuotta (1821-1867). Hän oli ristiriitainen ihminen, jossa yhdistyivät vapaamielisyys ja traditionaalisuus. Hän ajoi uskonnollisten koulujen opetusohjelman muutosta, Raamatun kääntämistä venäjäksi, mutta kirkkohallinnollisissa kysymyksissä hän edusti vanhaa järjestystä. Nykyajan venäläisen teologian historiassa Filaret oli ensimmäinen, jolle teologia oli uskon ja elämän päämäärä ja tärkeä askel kohti askeesia ja kirkollisen elämän kehittymistä.

Stepan Netšajevin toimiessa yliprokuraattorina (1833-1836) ortodoksisen kirkon hallinnon muuttuminen virastoksi voimistui. Hän oli taustaltaan armeijan upseeri, joka palveli aikaisemmin Nikolai I:n keisarillisessa kansliassa. Netšajev oli vapaamuurari, joka halveksi avoimesti piispoja ja pappeja. Hän nöyryytti esikuntineen Venäjän kirkon hallinnosta vastaavia. Epäsuosioon jouti jopa Moskovan metropoliitta Filaret, jolla oli tapana muistuttaa ortodoksisen kirkon sisäisestä vapaudesta. Tyytymättömyys Netšajevia kohtaan oli lopulta niin suurta, että tsaaria pyydettiin nimittämään yhteistyökykyisempi yliprokuraattori. Uudeksi yliprokuraattoriksi nimitettiin N.A. Protasov (1836-1855).

Moskovan metropoliitta Filaret kirjoitti uudelle yliprokuraattorille: “Teidän nimityksenne on otettu vastaan mitä suurimmalla tyytyväisyydellä ja suurin toivein.” Toiveet osoittautuivat kuitenkin turhiksi. Protasov osoittautui vielä määräilevämmäksi toimissaan kuin edeltäjänsä. Hän totesi: “Minä hallitsen yksin Kirkkoa.” Protasovin kaudella ortodoksisessa kirkosta tuli valtion “erityisvirasto” muiden virastojen joukkoon. Kirkosta tuli “ortodoksisen tunnustuksen virasto”.

Protasovin toiminnassa yliprokuraattorina korostui ajalle tyypillinen kaikkea valvova henki. Hän ei halunnut pelkästään johtaa ortodoksisen kirkon hallintoa, vaan myös muuttaa sitä absoluuttisen valtion perusperiaatteiden mukaan. Protasovin kaudella Pyhä Synodi taantui lähinnä toimettomaksi hallintoelimeksi. Kirkon hallinto ajautui maallikkojen käsiin, ja Synodille jäi pelkästään neuvoa antava ääni. Protasov sitoi yhteen kurin, hyödyn ja järjestyksen sekä toisaalta ammattiosaamisen ja lakeihin ja kirjoitettuihin sääntöihin perustuvan järjestelmän. Hän halusi kasvattaa hengellisissä kouluissa käytännöllisemmin ja maallisemmin tulevia pappeja kirkon työhön. Seminaarien uudet opintokokonaisuudet saatiin valmiiksi ja hyväksyttiin monien vaiheiden jälkeen 1840.

1800-luvun lahjakkaisiin venäläisiin pappeihin lukeutui rovasti Gerasim Pavski (1787 - 1863), joka oli Pietarin hengellisen akatemian heprean kielen professori. Hän ylisti filologin tieteellisellä intomielisyydellä hepreankielistä Raamattua. Isä Gerasim edusti teologisesti epämääräistä uskonnollis-moralistista idealismia. Hänen käsityksessään uskonto lähestyi moraalia. Pavski kannatti ekumenismia. Hänen mielestään ortodoksinen pappi ei eroa mitenkään luterilaisesta pastorista, joten Pavskin mielestä apostolinen seuraanto jatkuu luterilaisuudessa.

Metropoliitat muodostivat hiippakuntapiispojen eliitin. Piispat olivat lähes kaikki lähtöisin pappisperheistä. Sille ei löytynyt vastaavuutta Länsi- tai Keski-Euroopasta, jossa piispat tulivat aristokratian ja myös keskiluokan keskuudesta. Vaikka piispoiksi yleensä valittiin pääasiassa munkkipapiston edustajia, joukkoon mahtui myös muutama seurakuntapappi, joka oli jäänyt leskeksi. Leskipappi oli ottanut vastaan munkiksi vihkimyksen ja edennyt urallaan myöhemmin piispaksi.

Venäläiset piispat kuuluivat papillisesta syntyperästään huolimatta aivan toiseen maailmaan kuin seurakuntapapit. Piispat erosivat seurakuntapapeista jo koulutukseltaan. Harvalla seurakuntapapilla oli muuta teologista koulutusta kuin pappisseminaari. Piispalla oli yleensä loppututkinto hengellisestä akatemiasta ja ennen vihkimystä valmistumisen jälkeen lyhyt kausi pappisseminaarin tai jopa hengellisen akatemian rehtorina. Nopea eteneminen uralla ei suinkaan pysähtynyt piispaksi vihkimiseen. Vaikka muutamat piispat palvelivat vuosikymmeniä samassa hiippakunnassa, useimmat heistä toimivat eri hiippakunnissa ja etenivät piispallisessa hierarkiassa. Perusteet piispojen siirtämiseen hiippakunnasta toiseen vaihtelivat. Jotkut hiippakunnat olivat vanhoja ja rikkaita, kun taas esimerkiksi hiippakunnat Siperiassa tai rajaseuduilla elivät jo pelkästään taloudellisten huolien keskellä.
Erityiskomitea kiinnitti huomiota papiston asemaan ja oikeuksiin

Jokaisella venäläisellä piispalla oli hiippakuntahallinnossa apuna joukko pappeja ja maallikoita. Hänen ensisijainen apunsa oli konsistori, papiston jäsenten muodostama kollegiaalinen virasto, jossa oli viidestä seitsemään edustajaa. Tavallisesti konsistorin papeilla oli piispan tapaan hengellisen akatemian loppututkinto. Valkoisen eli naimisissa elävän papiston jäsenet muodostivat konsistorin jäsenten enemmistö. Vuonna 1861 heitä oli 78 prosenttia kaikista konsistorin jäsenistä. Usein tehtävään valittu pappi toimi konsistorin jäsenenä pysyvästi, oli hän tehtävään sopiva tai ei. Koska konsistorin pappisjäsenet huolehtivat samanaikaisesti myös omista seurakuntavelvollisuuksistaan, jäi hallinnollinen työ hiippakunnan viraston maallikkotyöntekijöiden vastuulle. Useimmat näistä työntekijöistä olivat entisiä seminaarilaisia, jotka olivat joko huonon opiskelumenestyksen tai moraalisten syiden takia jääneet vaille pappisvihkimystä ja seurakuntaa.

Piispojen muuttaminen hiippakunnasta toiseen heikensi heidän suhdettaan seurakuntapapistoon. Papit valittivat prelaattiensa “karrieerin tavoittelusta”. He syyttivät piispoja perinteisten hiippakunnallisten siteiden rikkomisesta, eivätkä papiston valitukset olleet perusteettomia. Piispat muuttivat keskimäärin joka seitsemäs vuosi hiippakunnasta toiseen, joten heille jäi vähän aikaa tutustua kulloiseenkin hiippakuntaan ja sen papistoon.

Piispan keskeinen velvollisuus oli ohjata hiippakuntansa papiston ja heidän perheidensä elämää. Hänen tehtäviinsä kuului myös nimetä ja vihkiä papiston jäsenet. Tämä tehtävä oli usein vaikea, koska häneltä puuttui usein päteviä ehdokkaita. Ehkä vielä vaikeampi piispallinen tehtävä oli kirkollisen oikeuden jakaminen, papiston valvominen ja rankaiseminen virkavirheestä tai sopimattomasta käytöksestä. Pappi joutui tavallisesti vastaamaan piispalleen luvattomasta seurakunnasta poistumisesta tai humaltuneena esiintymisestä. Vakavimpiin asioihin lukeutuivat muun muassa lahjusten ottaminen ja papin laiton avioliitto. Konsistori tutki tapaukset, ja piispalla oli laaja toimintavapaus rangaistuksen antamisessa, sillä kirkolla ei ollut yksityiskohtaista lakikoodeksia. Piispa määräsi vähäisissä rikkomuksissa papille yleensä pienen sakon, maahan kumarruksia tai pelkästään sanallisen nuhtelun. Vakavimmista moraalisista rikkomuksista oli seurauksena muutaman kuukauden luostarivankeus, erottaminen virasta tai alentaminen papista kirkon isännöitsijäksi (joko väliaikaisesti tai pysyvästi).

Kirkollista hallintoa pohtinut erityiskomissio kiinnitti vuosina 1868-1869 huomiota papiston taloudelliseen asemaan, virkarakenteeseen ja oikeuksiin. Papiston taloudelliseen asemaan liittyvät ongelmat olivat kaikkein huomattavimmat ja vaikeimmat. Komissio sai kuitenkin vähän aikaan tässä yhteiskunnallisesti ja kirkollisesti tulenarassa kysymyksessä. Pappien virkarakenteessa pahimmaksi ongelmaksi muodostui pappisseminaarista valmistuneen nuorten pappien ja pahamaineisten isännöitsijöiden väliset riidat. Jälkimmäiset saattoivat olla papin virasta erotettuja. Komissio otti esille kysymyksen pappisvihkimyksen edellytyksistä ja vaati, että kaikilla pappiskandidaateilla tuli olla päästötodistus seminaarista, kolmenkymmenen vuoden ikä ja aikaisempi kokemus joko isännöitsijänä tai opettajana toimimisesta. Jos hiippakunnassa ei ollut riittävästi päteviä pappiskandidaatteja, piispa saattoi madaltaa kandidaattien vaatimustasoa pyhään pappeuteen.

Komissiossa tuomittiin myös pappien “vastentahtoiset siirtämiset” uusiin tehtäviin tapauksissa, jossa piispat tuomitsivat papiston jäseniä virkavirheistä. Sellaiset siirrot aiheuttivat pappien elämään kohtuuttomuutta ja herättivät heissä tyytymättömyyttä. Komissio suositteli piispoja välttämään sellaista kohtuuttomuutta. Papiston palvelutehtävää koskeva järjestelmä kirjattiin uudistettuun asetukseen, jonka tsaari Aleksanteri II allekirjoitti 16. huhtikuuta 1869. Kuten muissakin 1860-luvun kirkkoreformeissa tässäkin uudistuksessa ensisijainen päämäärä oli palvella kirkon institutionaalisia intressejä eli luoda uusi kokenut ja dynaaminen seurakuntapapiston luokka. Pappien tuli olla kypsiä ja kokeneita kirkon palvelijoita. Todellisuus oli kuitenkin jotakin muuta kuin komission idealismi.
Hiippakuntahallinnossa oli lukuisia puutteita

Hiippakuntahallinnossa oli lukuisia heikkouksia. Keskeinen ongelma oli hiippakunnan keskushallinnon kyvyttömyys hoitaa asioita. Siksi jo tsaari Nikolai I ja myös Pyhä Synodi syyttivät piispoja pappien hyvän valvonnan puuttumista. Pyhän Synodin mukaan papiston huono käyttäytyminen johtui piispojen “heikosta ohjauksesta”.

Seurakuntapapiston huolenaiheita olivat epäoikeudenmukaisuus ja lahjonta. Monissa hiippakunnissa seurakuntarekisterin pitäjät lahjoivat konsistorin ja muiden kirkollisten lautakuntien pappeja. Piispoilla oli muita velvollisuuksia, muun muassa tavata hiippakunnan konsistorin edustajia, seminaarin hallintomiehiä, tärkeitä viranomaisia, joten heillä ei jäänyt aikaa perehtyä ja tutkia heille osoitettuja oikeudellisia kysymyksiä. Silti on syytä muistaa, että piispoissakin oli eroja. Toiset olivat byrokraatteja, toiset puolestaan pyrkivät hoitamaan virkaansa isällisessä hengessä.

Kirkollisen hallinnon epäkohdat olivat moninaiset. Keskeinen ongelma liittyi siihen, että kirkollinen arvovalta oli keskittynyt Pietariin, ja paikallinen piispa koki vaikeaksi ratkaista ongelmia nopeasti jopa kiireellisissä asioissa. Hiippakuntapiispa tarvitsi Pietarista luvan täyttääkseen esimerkiksi seminaarin opettajan viran tai perustaakseen uuden seurakunnan johonkin hiippakuntansa pieneen kylään. Vastaavanlainen vallan keskittymisen ongelma oli myös hiippakunnassa, jossa piispa ja hänen henkilökuntansa käsittelivät käytännössä kaikki asiat.

Piispojen ja seurakuntapapiston suhteissa ei tapahtunut 1800 - luvulla parantumista. Suhteissa törmäsivät toisiinsa kaksi vastakkaista leiriä: piispojen konservatismi ja papiston liberalismi. Piispat pitivät tiukasti omista etuoikeuksistaan. Osa seurakuntapapistosta vaati sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja paremman papillisen toiminnan nimissä vapautumista taloudellisesta riippuvuussuhteesta seurakuntalaisiin. He nostivat esiin myös toimeentulonsa niukkuuden, koulutuksensa heikkouden ja kysymyksen hiippakunnallisen hallinnon epäkohdista.
Pappisseminaarien tila oli 1800-luvulla kehno

Venäläisten seminaarin tila oli 1800-luvulla kehno. Opiskelijoilta puuttui usein kirkollinen sitoutuminen, ja monet valitsivat valmistumisen jälkeen profaanin ammatin, josta seurasi etenkin maaseudulla pappispula. Etteivät kyläseurakunnat olisi jääneet ilman jumalanpalveluksia, hiippakuntapiispat joutuivat vihkimään papeiksi miehiä, joilla ei ollut juurikaan koulutusta. Heikon koulutuksen takia maaseutupappien viranhoitaminen oli usein kelvotonta. Maaseudun papisto eli lisäksi äärimmäisessä köyhyydessä. Vuonna 1905 Venäjän keisarikunnassa oli 57 pappisseminaaria, joissa työskenteli 1192 henkilökuntaan kuuluvaa ja opiskeli19348 seminaarilaista. Seminaareissa opiskeli runsaasti pappisperheiden poikia, joilla ei ollut usein mitään tarkoitusta ryhtyä opintojen jälkeen papiksi.

Kreikan kielen kohtalo oli Venäjällä yleisissä kouluissa myös surkea. Sitä alettiin pitää 1820-luvulla liiallisena ylellisyytenä, mutta se kuitenkin säilyi vielä opetusohjelmassa. Kreikan kieli poistettiin kokonaan kaikista kymnaaseista vuonna 1851 paitsi yliopistokaupungeista ja kreikkalaista asutusta sisältävistä kaupungeista. Kreikan opiskelemisesta vapautuneet tunnit siirrettiin luonnontieteiden opiskelemiseen. Kreikan kielen asema elvytettiin uudelleen 1871.

Venäjän teologisissa oppilaitoksissa alkoi 1800-luvulla julkaisutoiminta kehittyä nopeasti. Myös teologisia aikakauslehtiä ilmestyi. Kirjoja julkaistiin runsaasti. Erityisesti hengelliset akatemiat pyrkivät kehittämään opiskelijoiden kirjallisia lahjoja ja taitoja. Yleensäkin venäläiset teologit olivat 1860-luvulla samalla tasolla kuin eurooppalaiset virkatoverinsa.

Kirkollisen elämän kysymykset alkoivat herättää yleistä mielenkiintoa 1800-luvun jälkipuoliskolla, jolloin. erityisesti kiinnitettiin huomiota kanonisiin kysymyksiin. Kirkollisissa aikakauslehdissä ilmestyi artikkeleita, jotka käsittelivät kirkon hallintoa ja siihen liittyviä lainopillisia uudistuksia. Lisäksi ilmestyi kirjoja ja artikkeleita, joissa hyökättiin hengellisiä kouluja ja niitä johtavia munkkeja vastaan. Kirkolliset viranomaiset varoittivat, että sellainen kirjallisuus uhkasi murskata koko papillisen kurinalaisuuden. Moskovan metropoliitta Filaretin mielestä näissä artikkeleissa syytettiin epäoikeudenmukaisesti luostareita vahingollisesta rikkauksien hankkimisesta.

Venäjän ortodoksisen kirkon sisällä alettiin 1900-luvun alussa puhua avoimesti kirkon hallinnon reformista ja papiston arvovallan sekä sen aineellisen ja moraalisen tason nostamisesta. Hiippakuntien ja tulevan kirkolliskokouksen kanoninen asema nousi keskustelujen keskeisiksi aiheiksi.

Myös sosiaalisiin kysymyksiin kuten orpolasten ja köyhien auttamiseen kiinnitettiin 1800-luvun jälkipuoliskolla huomiota. Isä Aleksander Gumilevski perusti Pietariin 1860-luvulla ensimmäisen filantrooppisen yhteisön. Vuoteen 1905 mennessä pääkaupungin lähes jokaisessa seurakuntakirkossa harjoitettiin jonkinasteista laupeudentyötä. Silti pääkaupungin laupeudentyötä harjoittavien yhteisöjen lukumäärä ja toiminnan kohteet ovat jääneet lähes tuntemattomiksi.
Vallankumous pysäytti Venäjän kirkon reformit

Monien vaiheiden jälkeen päädyttiin yleisvenäläiseen kirkolliskokoukseen, joka avattiin Moskovassa 15. elokuuta 1917. Joukko maallikkouskovia lähetti syyskuussa 1917 kirjeen yleisvenäläiselle kirkolliskokoukselle. Kirjeen kirjoittajat nimittivät itseään “pyhän uskon innostuneiksi kannattajiksi”, jotka tarjosivat pitkän rivin ehdotuksia kirkkoreformille. He myös valittivat, että Venäjän ortodoksisen kirkon piispat olivat määränneet maallikot “hiljaisten tarkkailijoiden” passiiviseen rooliin.

Venäjän ortodoksisen kirkon piispat kokivat vallankumouksen aattona kirkollisen arvovallan täydellisen romahduksen. Kirkkoyhteisön sisäistä elämää ja organisaatiota koskevassa keskustelussa oli samanlaisia piirteitä kuin aikanaan reformaation ja myöhemmin Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen (1962-1965) keskusteluissa. Ortodoksiset kirkonmiehet ja teologit pyrkivät etsimään uudistumista ortodoksisen uskon yhteisöllisestä hengestä. Venäläisessä 1800- ja 1900-luvun alun kirkkoreformikeskustelussa korostui maallikoiden osallistumisen laajentaminen uskonnollisessa elämässä ja kirkon hallinnossa.

Pietari Suuren 1700-luvun alun kirkkoreformin jälkeen ortodoksisuutta ei tulkittu yhteisön tai kirkon käsittein, vaan sitä pidettiin keisarin alamaisten jakamana uskovien ryhmänä. Tsaari Pietarin “Hengellinen ohjesääntö” käsitteli kirkkoruumiin käsittein suurelta osin papistoa. Papisto muodosti palvelevan virkaluokan, jota saattoi verrata esimerkiksi sotilaisiin, ja sen arvoa mitattiin Venäjällä sen jäsenten yhteiskunnallisella hyödyllisyydellä. Papiston asema oli 1800-luvulla epävarma. Kirkollinen hallinto ymmärrettiin lähes täysi papillisesti. Hiippakuntapiispat saattoivat elää ylellisesti, mutta Pyhän Synodin yliprokuraattori rajoitti heidän toimintavapauttaan. Maallikoiden rooli seurakunnallisessa asiainhoidossa oli lähes olematon.

Venäjän valtion 1800-luvun puolivälin ja lopun kirkkoa koskevasta lainsäädännöstä suurin osa pyrki marginalisoimaan seurakunnan ja ortodoksisen yhteisön merkitystä. Tämä siitä huolimatta, että eräät maallikot kuten esimerkiksi slavofiili I.S. Aksakov pyrkivät kohottamaan seurakuntapapiston hyvinvointia ja seurakuntalaisten kirkollista tietoisuutta. Aksakov näki seurakunnan yhteisönä, jossa oli sekä papiston jäseniä että maallikoita. Hän käytti vuonna 1864 kielikuvia, jotka ennakoivat kirkon hallinnollisia muutoksia 1900-luvun alussa.

Kazanin teologisen akatemian kanonisen oikeuden professori A.S. Pavlov piti vuonna 1866 Kazanin yliopistossa luennon, jossa hän käsitteli erityisesti maallikkojen osallistumista kirkon elämään. Pavlov perusti esitelmänsä kanonien historian tutkimiseen ja päätyi johtopäätökseen, jonka mukaan maallikot voivat osallistua kirkossa mihin tahansa hallinnolliseen tai opetukselliseen tehtävään. Pyhien mysteerioiden toimittaminen hätäkastetta lukuun ottamatta oli hänen mukaansa ainoa tehtäväalue, johon maallikot eivät voineet ryhtyä. Siihen tarvittiin papiksi vihkiminen.

Pavlov oli ajatuksellisesti hyvin lähellä kansallisromanttista maallikkoteologia Aleksei Homjakovia (k. 1860). Homjakov hylkäsi ajatuksen, että kenelläkään piispalla tai millään piispojen muodostamalla kirkolliskokouksella olisi itsessään arvovaltaa. Homjakovin kirkko-opilliset ajatukset (ns. sobornost-oppi) perustuivat henkilökohtaisiin kokemuksiin. Häneltä puuttuu näkemyksistään kirkkohistorian ja dogmaattisen teologian historian arviointi.

Tarvittiin lähes 200 vuotta palauttamaan kirkolliskokous Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Kirkolliskokouksen päätehtävänä oli lakkauttaa Pietari Suuren 1721 perustama Pyhä Synodi ja palauttaa jälleen Venäjälle patriarkan virka. Marraskuussa 1917 valittiin arvalla Moskovan ja koko Venäjän patriarkaksi nöyrä ja hurskas munkkipiispa Tiihon (k. 1925), josta tuli runsaat seitsemän vuotta myöhemmin marttyyripiispa. Saman aikaan bolsevikit olivat jo vallanneet Pietarin ja Moskovassa käytiin katutaisteluja. Venäjän ortodoksista kirkkoa kohtasi kommunistien toimeenpanema vaino, joka esti yleisvenäläisen kirkolliskokouksen 1917-1918 luoman kirkollisen hallintorakenteen ja sen mukaisen kirkollisen elämän syventämisen Venäjällä.

Isä Jarmo Hakkarainen
Kirjallisuutta

    * Dixon, Simon
          o 1993 The Church’s Social Role in St Petersburg, 1880-1914. - Church, Nation and State in Russia and Ukraine. London.
            Freeze, Gregory L.
          o 1983 The Parish Clergy in Nineteenth-Century Russia. Crisis, Reform, Counter-Reform. New Jersey.
    * Hakkarainen, Jarmo
          o 2002 Venäjän kirkon tiet. Johdatus Venäjän kirkon historiaan. 3 korjattu painos. Joensuun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja. Joensuu.
          o 2008 Haavoitettu parantaja. Ortodoksinen pappi sielujen lääkärinä Kristuksessa. Joensuu.