Lähdekoodi sivulle Andreaksen suakkunat, osa 2

<!--== Aukion laidalla ==

Andreas tuli taas käymään eräänä iltapäivänä, aivan niin kuin hänellä oli tapana. Ei hän koskaan tehnyt itsestään numeroa. Hän vain ilmestyi paikalle, tervehti rauhallisesti, istui alas ja antoi keskustelun vähitellen löytää oman suuntansa. Nuorempi ylläpitäjä oli sinä päivänä tavallista mietteliäämpi, ja Andreas huomasi sen heti.<br>
<br>
Kun kahvi oli kaadettu ja ensimmäiset arkiset sanat vaihdettu, nuorempi mies sanoi hiljaa, että jokin nykyajassa painaa mieltä. Hän ei puhunut ensin kirkosta eikä maailmastakaan suurin sanoin, vaan siitä tunteesta, että kaikki on jotenkin mennyt oudoksi. Että ihminen ei enää tahdo tietää, mikä on totta, vaan mikä näyttää hyvältä. Että röyhkeyttä pidetään rohkeutena, vilppiä nokkeluutena ja kovuutta melkein vahvuutena.<br>
<br>
Andreas nyökkäsi heti, aivan kuin olisi kuullut saman kysymyksen jo kauan sitten, toisessa maassa ja toisen ihmisen suusta.<br>
<br>
Hän sanoi istuneensa vuosia sitten eräässä eteläisessä kaupungissa pienen aukion laidalla. Se ei ollut sellainen paikka, josta kirjoitetaan matkailulehdissä. Kivet olivat kuluneet, talot vähän rapistuneita, ja ilma oli täynnä pölyä, kahvin tuoksua ja sellaista elämän raskautta, jota ei voi oikein selittää, mutta jonka kyllä tuntee. Siellä ihmiset tunsivat toisensa nimeltä tai ainakin kasvoilta. Kaikki näyttivät tietävän kaikesta jotakin, mutta vain harva puhui asioista suoraan.<br>
<br>
Andreas sanoi, että juuri sellaisissa paikoissa oppii joskus enemmän ihmisestä kuin missään juhlapuheissa.<br>
<br>
Aukion laidalla istui usein eräs mies, hyvin puettu, siististi kammattu, kohtelias jokaiselle. Hän tervehti pappeja, kätteli virkamiehiä, antoi rahaa juhliin ja puhui aina sopivan kauniisti. Sellainen mies, josta moni sanoi, että tuossa on kunniallinen ihminen, yhteiskunnan tukipylväs. Mutta kun Andreas oli ollut kaupungissa muutaman päivän, hän alkoi kuulla muutakin. Vähitellen selvisi, että mies oli rikastunut toisten hädällä, pettänyt ihmisiä, myynyt ystäviään silloin kun siitä oli hyötyä, ja vaihtanut uskollisuuden etuun aina kun oli ollut oikea hetki.<br>
<br>
Andreas pysähtyi siinä kohtaa ja hymyili vähän surullisesti.<br>
<br>
– Eikä se ollut pahinta, hän sanoi. Pahinta oli se, ettei kukaan enää oikeastaan hävennyt sitä.<br>
<br>
Hän kertoi, että vanhemmat ihmiset muistivat vielä ajan, jolloin sellaisia olisi kartettu. Ei heidän ehkä olisi tarvinnut huutaa torilla tai kirjoittaa suuria julistuksia. Riitti, että nimi tunnettiin, ja sen jälkeen kunniallinen ihminen piti välimatkaa. Mutta nyt sama mies kulki keskellä kaupunkia pää pystyssä, ja monet melkein kilpailivat siitä, kuka pääsisi lähimmäksi häntä. Ei siksi, että hän olisi ollut hyvä, vaan siksi, että hänestä oli hyötyä.<br>
<br>
– Niin se menee, Andreas sanoi, kun maailma sairastuu. Ensin paha lakkaa hävettämästä. Sitten se alkaa näyttää tavalliselta. Lopulta sitä aletaan kutsua hyväksi järjestykseksi.<br>
<br>
Nuorempi ylläpitäjä ei sanonut mitään. Andreas huomasi hänen kuuntelevan tarkasti ja jatkoi vähän matalammalla äänellä.<br>
<br>
Samassa kaupungissa hän oli tavannut myös vanhan papin. Sellaisen miehen, jonka kasvoista näki heti, ettei elämä ollut päästänyt helpolla. Hän ei valittanut äänekkäästi eikä pitänyt itseään viimeisenä totuuden puolustajana. Hän puhui rauhallisesti, mutta jokainen sana tuntui painavan enemmän kuin monen muun pitkät puheet. Andreas sanoi, että juuri sellaiset ihmiset jäävät mieleen.<br>
<br>
Vanha pappi oli sanonut hänelle jotakuinkin näin: ettei paimenen suurin suru ole se, että maailmassa on juoppoja, pilkkaajia, ryöstäjiä ja petollisia ihmisiä. Sellaisia on ollut ennenkin. Suurempi suru on se, että heitä ei enää tunnisteta sellaisiksi. He alkavat näyttää aivan tavallisilta, jopa arvostetuilta. Ja silloin kansa menee sekaisin, koska se ei enää tiedä, mitä pitäisi kunnioittaa ja mitä karttaa.<br>
<br>
Sitten pappi oli pitänyt pitkän tauon ja lisännyt, että vielä pahempaa on se, kun totuudellisuus lakkaa olemasta ihmisten omaisuutta. Andreas sanoi muistavansa tuon ilmauksen aivan erityisesti. Se oli jäänyt hänen mieleensä vuosikymmeniksi. Ei siksi, että se olisi ollut kaunis lause, vaan siksi, että se oli niin tosi.<br>
<br>
– Ihminen voi menettää paljon, Andreas sanoi, rahaa, voimia, terveyttä, asemaakin. Mutta jos hän menettää totuudellisuuden, hän alkaa hajota sisältäpäin.<br>
<br>
Hän nojautui vähän eteenpäin ja puhui nyt suoremmin nuorelle ylläpitäjälle kuin aiemmin.<br>
<br>
– Ymmärrä tämä oikein. Ei totuudellisuus tarkoita vain sitä, ettei puhu suoranaista valhetta. Se tarkoittaa paljon enemmän. Se tarkoittaa, että ihminen ei myy sisintään. Että hän ei ala esittää sellaista, mitä ei oikeasti ole. Että hän ei puhu kauniisti oikeista asioista vain saadakseen itse jotakin. Ja juuri siihen tämä aika ihmistä houkuttelee.<br>
<br>
Andreas sanoi nähneensä vuosien varrella monessa maassa saman ilmiön eri vaatteissa. Toisessa paikassa se tuli politiikan kautta, toisessa rahan kautta, kolmannessa kirkollisen kunniallisuuden kuoren sisällä. Mutta pohjalla oli aina sama murheellinen asia: ihminen oppii näyttämään hyvältä ilman että hän enää tahtoo olla hyvä. Hän oppii käyttämään oikeita sanoja ilman että sydän enää seuraa mukana.<br>
<br>
– Ja tiedätkö, Andreas sanoi sitten, nuorena ihminen helposti kuvittelee, että suurin vaara on se, että kohtaa selvästi pahoja ihmisiä. Mutta ei se niin ole. Selvästi paha ihminen on usein helpompi tunnistaa. Vaikeampaa on se, kun paha oppii puhumaan pehmeästi, pukeutumaan siististi ja esiintymään vastuullisena. Silloin moni menee lankaan, koska ulkokuori rauhoittaa.<br>
<br>
Hän piti taas pienen tauon, aivan kuin olisi itsekin katsellut jotakin vanhaa muistoa.<br>
<br>
Sitten hän kertoi, miten tuo vanha pappi oli illalla kirkon pihassa sanonut hänelle vielä yhden asian: yhteiskunta ei romahda ensimmäiseksi siellä, missä kuuluu kovin melu, vaan siellä, missä omatunto hiljenee. Siellä, missä ihmiset kyllä näkevät, mutta eivät enää jaksa sanoa ääneen, että tämä on väärin. Siellä, missä pienet myönnytykset valheelle alkavat tuntua järkeviltä, tarpeellisilta ja lopulta täysin luonnollisilta.<br>
<br>
Andreas sanoi, että se oli jäänyt hänen mieleensä ehkä vieläkin syvemmin kuin kaikki muu.<br>
<br>
– Kun omatunto väsyy, hän sanoi, silloin ihminen ei aina muutu yhdessä hetkessä pahaksi. Usein hän vain alkaa hyväksyä vähän enemmän kuin ennen. Sitten vielä vähän enemmän. Ja lopulta hän huomaa elävänsä keskellä sellaista, mitä olisi ennen itsekin kauhistunut.<br>
<br>
Huoneessa oli hiljaista. Kahvi oli jo jäähtynyt kuppeihin, mutta kumpikaan ei kiinnittänyt siihen huomiota. Andreas katsoi nuorempaa miestä lempeästi, ei nuhdellen vaan sillä tavoin kuin vanha ihminen katsoo nuorempaa silloin, kun tahtoo säästää tämän turhalta kivulta.<br>
<br>
– Siksi, hän sanoi, älä totu liikaa tähän aikaan. Elä siinä, mutta älä totu siihen. Älä ala pitää normaalina sellaista, mikä syö sielua. Älä ihaile ihmisiä vain siksi, että he pärjäävät. Katso ennemmin, mitä heidän puheensa ja tekonsa tekevät heidän sydämelleen – ja omallesi.<br>
<br>
Sitten hän lisäsi vielä, että kristitylle tämä on erityisen tärkeää. Kirkossakin voi tottua sanoihin, eleisiin, muotoihin ja kauniisiin puheisiin niin, että ihminen unohtaa kysyä, onko niissä enää totuutta. Ja jos sitä ei kysy, voi vähitellen alkaa elää ulkoisesti aivan oikein mutta sisäisesti vinossa.<br>
<br>
Andreas nousi vasta pitkän ajan kuluttua lähteäkseen. Ennen kuin hän meni ovelle, hän sanoi aivan rauhallisesti, ettei hänen tarkoituksensa ollut synkistellä. Vanha ihminen ei jaksa puhua vain siksi, että saisi moittia aikaa. Mutta hänen velvollisuutensa on joskus sanoa nuoremmalle, missä kohdin tie alkaa kaartua vaarallisesti. Sillä ellei joku sitä sano, ihminen huomaa liian myöhään kulkevansa jo aivan toiseen suuntaan kuin luuli.<br>
<br>
Kun ovi sulkeutui hänen jälkeensä, nuorempi ylläpitäjä jäi pitkäksi aikaa istumaan paikoilleen. Jotkin puheet eivät nosta ääntä, mutta jäävät silti soimaan mieleen. Ne eivät pakota eivätkä selittele liikaa. Ne vain avaavat jotakin sellaista, minkä ihminen on ehkä itsekin jo aavistanut, mutta ei ole osannut pukea sanoiksi.<br>
<br>
Ja ehkä juuri siksi tällaisia suakkunoita tarvitaan. Ei vain siksi, että ne kertovat menneestä, vaan siksi, että niiden kautta nykyhetki alkaa näkyä tarkemmin. Silloin ihminen ymmärtää, ettei suurin vaara ole aina ulkonainen levottomuus. Joskus suurempi vaara on siinä, että valheesta tulee siistiä, röyhkeydestä hyväksyttyä ja totuudettomuudesta melkein huomaamaton tapa elää.
<hr>
Karjalainen sana suakkuna tarkoittaa tarinaa. Andreaksen suakkunat on sarja kertomuksia, joissa avautuvat vaeltajan muistot, kohtaamiset ja hengellisen elämän varrella saadut opetukset.<br>
<br>
[[Luokka:Andreaksen suakkunat]]-->