Lähdekoodi sivulle Jumala asuu nöyrien sielussa (opetuspuhe)

Me elämme [[joulu]]n odotuksen aikana [[Ortodoksinen kirkko|ortodoksisessa kirkossa]] [[Jeesus|Kristuksen]] syntymäjuhlaan valmistavaa [[Joulupaasto - Historiallinen odotuksen aika (opetuspuhe)|paastoaikaa]], joka alkaa 15. marraskuuta ja kestää Kristuksen syntymäjuhlan [[liturgia]]n päättymiseen. Hengellistä elämää ei voi elää ilman nöyryyttä. Pyhä Edessan piispa Teodoros (800-luvulla) opettaa meitä: 
:: “''Jumala asuu nöyrien sielussa; ylpeiden sydämet täyttävät häpeälliset himot. Mikään ei näet ruoki himoja niin kuin korskeat ajatukset eikä mikään hävitä sielun rikkaruohoja yhtä tehokkaasti kuin autuaallinen nöyryys. Sen tähden nöyryyttä kutsutaan syystä himojen surmaksi.''” 
Pyhien isien mukaan aito kristillinen elämä perustuu oikeaan uskoon. Kun ihminen kadottaa elämästään uskon, hän erottautuu Jumalasta ja lähimmäisestä. Usko liittyy kiinteästi katumukseen.

Nykyihmisen elämänasenteelle on tunnusomaista pinnallisuus, rauhattomuus ja väkivaltaisuus. Kun häneltä puuttuu pyhyyden maailma, jää jäljelle vain ankara fyysinen, tämän puoleinen työ ja todellisuus. Hänen mielensä sisältö muuttuu pikkuasioiden ahdistavaksi kaaokseksi, jota hän pakenee ulkoiseen toimeliaisuuteen ja tehokkuuteen. Hänen tajuntansa täyttää itsekeskeinen arkitoiminnan rutiini, kunnes fyysinen kuolema päättää elämän tyhjyyden. Tosiasiassa monen ihmisen elämän täyttää käsittelemätön vihan ja katkeruuden tunne. Hiljaisuudesta tulee pelottava maailma siksi, että se pakottaa ihmisen tarkastelemaan sisintään, tyhjänpäiväistä ja pirstoutunutta minuuttaan. Mutta yhä on niitäkin, jotka ymmärtävät elämänsä sisältäpäin, Jumalan lahjana, hengellisen kasvun mahdollisuutena, Jumalan ja ihmisen dynaamisena yhteistoimintana koko maailman kirkastumiseksi.

Kun Kristus aloitti pelastuksen [[evankeliumi|evankeliumin]] julistamisen, Hän kertoi kuulijoilleen, että Jumala rakastaa jokaista ihmistä. Tätä rakastavaa suhdetta Jumalan ja ihmisten välillä hän nimitti Jumalan Valtakunnaksi. Omassa itsessään, ihmiseksi tulemisessaan, Kristus teki ihmisille mahdolliseksi palata Jumalan yhteyteen. Usko ja pelastuminen eivät ole teoreettisen tiedon asioita, ne ilmaisevat ihmisten persoonallista suhdetta Persoonalliseen Jumalaan. Elävä usko tarvitsee ilmaisumuotoja elääkseen ja hengittääkseen. Pyhien isien mukaan teoreettista uskoa ei ole olemassakaan. Jumalaa ei voi oppia tuntemaan loogisesti, mutta Häntä voi oppia palvelemaan ja rakastamaan. Kuka tahansa, joka haluaa kieltää Jumalan läsnäolon, haluaa salaisesti asettaa itsensä Jumalan paikalle. Mutta ihminen on liian pieni, hänestä ei voi tulla Jumalaa.

[[Pyhä Kolminaisuus|Kolmiyhteinen]] persoonallinen Jumala, [[Isä (Jumala)|Isä]], [[Jeesus|Poika]] ja [[Pyhä Henki]], puhuu ihmiselle monin eri tavoin. Niinpä myös ortodoksisessa perinteessä on lukuisia erilaisia [[rukous|rukouksen]] muotoja. Jo Kristuksen suuret edeltäjät, kuten [[Aabraham]], [[Jaakob (vanhurskas)|Jaakob]], [[Mooses, Jumalan näkijä|Mooses]] ja [[Daavid (profeetta)|Daavid]] elivät rukouksesta. Rukouksessa he löysivät persoonallisen Jumalan ja Hänen mittaamattoman, anteeksiantavan rakkautensa elämän kaikenlaisissa vaikeuksissa. 
Kristus rukoili säännöllisesti. Hän vietti kokonaisia öitä rukouksessa ([http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?chp=1&ref=Luuk.+6%3A1&rnd=1258190306463 Luuk.6:12], [http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?chp=1&ref=Mark.+6%3A1&rnd=1258190331675 Mark.6:46]). Erityisesti Hän rukoili ensimmäisellä ehtoollisella, Getsemanessa ja ristillä ([http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?chp=1&ref=Joh.+17%3A1&rnd=1258190361098 Joh.17: - 25], [http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?chp=1&ref=Luuk.+22%3A1&rnd=1258190411777 Luuk.22:39-46], [http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?chp=1&ref=Luuk.+24%3A1&rnd=1258190437356 24:34]). Omalla esikuvallaan Hän opetti meille, kuinka ehdottomasti me saamme luottaa Jumalan voimaan ja rakkauteen. 

Rukous on korkein kaikista ihmisen osoittamista elämän ilmauksista. Pyhät isät ja äidit ovat tunteneet, miten heikkoja he ovat rukouksessa ja miten etäällä Jumalasta, mutta se ei ole estänyt heitä tuntemasta myös Jumalan rakkautta ja huolenpitoa heitä kohtaan. Rukous on ortodoksisen opetuksen mukaan kahdenlaista: persoonallista ja yhteisöllistä. Isien mukaan persoonallisen rukouksen tulisi olla vapaa muodollisuudesta. Isät kutsuvatkin sitä sydämen kieleksi. Rukous on annettu meille ennen muuta yhdistäväksi tekijäksi. Ortodoksisessa jumalanpalveluksessa ei ole tilaa psykologiselle yksilöllisyydelle. Yksityiset rukousharjoitukset ovat aina valmistautumista yhteisölliseen, liturgiseen rukoukseen. Rukouselämä on mitä läheisimmin Kirkon pyhiin [[mysteerio]]ihin sidottua, ja vain tällainen rukouksen harjoittaminen tekee mahdolliseksi hengellisen kasvamisen Kristuksen Ruumiin, Kirkon jäsenyydessä. Rukouksen syvin kohtauspaikka on Pyhän Ehtoollinen ja koko rukouskilvoitus on kasvamista tähän mysteerioon. Rukous on rakkautta. Mitä enemmän me rakastamme, sitä enemmän rukoilemme. Isät kutsuvatkin rukousta "hengelliseksi hengitykseksi". Rukous on valkeutta pimeydessä ja toivoa epätoivossa. Täydellinen rukous etsii Kristuksen läsnäoloa ja tunnistaa Hänet jokaisessa ihmisessä. Tämä merkitsee sitä, että rukous johtaa välittömästi lähimmäisestä huolehtimiseen. Ja vielä enemmänkin: kaikki lähimmäisiin kohdistuva palveluksen työ on itsessään rukousta. Pyhä [[Simeon Tessalonikilainen]] opettaa: 
:: ''"Me sanomme, että rukouksen työ kuuluu enkeleille. Sen vuoksi se on myös Kirkon erityisen huolen aihe. Jokainen muu työ: armeliaisuus, lähimmäisestä huolehtiminen, sairaiden luona käyminen, vangituista huolehtiminen ja muut sen kaltaiset asiat ovat Jumalalle kannettua rukousta. Samoin köyhyys, paastoaminen, kovalla lattialla nukkuminen, rukouskumarrukset ja valvominen ovat uhri Jumalalle.”''

Kun ortodoksiset isät puhuvat rukouksen sisäisestä rauhasta, he eivät tarkoita toimettomuutta tai puhumattomuutta, vaan ihmisen alkuperäisen avoimuuden löytämistä Jumalan edessä. Erityisesti Syyrian kirkon alueella eläneet opettajat kuten pyhä [[Johannes Krysostomos]], näkivät rukouselämän selkeät sosiaaliset yhteydet. Rukous johtaa käytännön kristillisyyteen, lähimmäisen moninaisen hädän ja tuskan kohtaamiseen. Krysostomokselle [[synti]] tarkoittaa ihmiselämässä Jumalan rakkauden torjumista ja hylkäämistä. Synti aiheuttaa maailmassa vihan, katkeruuden ja iljettävyyden. Pyhän Johanneksen mukaan uskovien ei tule pelätä mitään inhimillistä vastoinkäymistä, paitsi syntiä; ei köyhyyttä, ei lähimmäisten panettelua, kaunaista kohtelua, ei nöyryytystä eikä kuolemaa. Ihmisen ainoa todellinen onnettomuus maailmassa on vastustaa Jumalaa. Pyhä Johannes Krysostomos opettaa: 
''"Rukous on sielun puhdistumista, syntiemme anteeksiantamista, lukemattomien siunausten perusta ja lähde, sillä se on keskustelua Jumalan kanssa ja yhdistymistä Kaikkien Herraan. Rukous yhdessä armeliaisuuden kanssa vahvistaa meidät lukemattomilla hyvillä asioilla. Rukouksen kautta sielussa sammuu synnin tuli ja rukous voi antaa meille suuren vapauden."''

Yksinkertainen ja vaatimaton elämä on ortodoksisen Kirkon suurten opettajien mukaan paras opastaja oikeaan rukouksen henkeen. Pyhä [[Gregorios Nyssalainen]] kirjoittaa: 
:: ''"Elämän yksinkertaisuus näyttää meille tien nöyryyteen, uskon nöyryyteen. Se antaa toivoa oikeudenmukaisuudesta, se johtaa oikeudenmukaiseen palvelemiseen. Rukous on hengellisten hyveiden kuoronjohtaja. Rukouksessa ihmistä vahvistetaan niin, että hän voi olla osallinen niistä hyveistä, joita pyydämme Jumalalta rukouksen mystisen pyhyyden ja hengellisen voiman kautta. Kun otamme matkakumppaniksemme ja tueksemme Pyhän Hengen, Hän sytyttää meissä rakkauden hyvyyttä kohtaan ja sielu alkaa kaivata sitä. Puhtaan rukouksen voima on yksinkertaisuudessa, rakkaudessa, nöyryydessä, voimakkuudessa, pahan puuttumisessa. Jos nämä asiat eivät sisälly rukoukseen, rukous on hyödytöntä. Rukouksen tulee johdattaa meitä oikeudenmukaisuuteen ja oikeisiin päämääriin. Muutoin meillä on vain rukouksen tyhjä nimi ja me olemme kuin tyhmät neitseet, joilla ei ollut öljyä Yljän saapuessa“''([http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?chp=1&ref=Matt.+25%3A1&rnd=1258190595028 Matt.25:1]).

Kirkon sosiaalinen tietoisuus kasvaa [[eukaristia]]sta ja rukouselämästä. Ortodoksisen [[Kirkko|Kirkon]] rukouselämä on sosiaalisen innoituksen lähde. Jokaisessa [[liturgia]]ssa rukoillaan matkustavien, uskonsa tähden vainottujen, sairaitten ja kärsivien puolesta. Rukoukset jäsentyvät yhteiskunnalliseen vastuuseen ja toimintaan. [[Bysantti]]laisen kristillisyyden kestävin merkitys on siinä, että sen liturginen rukouselämä innoittaa käyttämään inhimillisiä lahjoja ja kykyjä Jumalan ihmisiä rakastavan armon myötävaikutuksella Kirkon ja yhteiskunnan uudistamiseen. Suomalaisessa yhteiskunnassa meitä saartavat pimeiden, ahdistavien leegioiden tavoin mielen masennus, passiivisuus, ikävystyminen, eristäytymisen henki ja levottomuus. Ne paljastavat, miten yhteiskunta on materialismissaan kadottanut elämän mielekkyyden, tarkoituksen. Tämän keskelle kuuluu bysanttilainen rukous, sen vaalima lähimmäisistä huolehtiminen ja edesmenneiden muistaminen. Se on ihmiskunnan toivon merkki.

'''Isä [[Jarmo Hakkarainen]]'''

== Katso myös ==
* [[Joulupaasto - Historiallinen odotuksen aika (opetuspuhe)]]
* [[Hengellisestä kuuliaisuudesta (opetuspuhe)]]

[[Luokka:Joulu]]
[[Luokka:Opetuspuheet]]
[[Luokka:Opetuspuheet/Juhlat]]