Lähdekoodi sivulle Kirkon askeesin päämääränä on sielun puhdistuminen (opetuspuhe)

Pyhien Isien opetuksissa katumus on paljon enemmän kuin psykologinen, legalistinen tai moraalinen tila. Katumuksessa tulee esiin Kirkon terapeuttinen näkökulma. Katumus tarkoittaa, että ihminen kasvaa askeesissa Jumalan kuvasta Hänen kaltaisuuteensa. Se merkitsee sydämen puhdistumista, mielen valistumista ja jumaloitumisen päättymätöntä täydellistymistä. Jotta ihmisen sielu voisi puhdistua ja parantua synnin sairauksista, sen järjellisen osan tulee yhdistyä rukoukseen askeesissa.

== Ortodoksinen teologia on terapeuttista tiedettä ==

Bysanttilainen terapeuttinen askeesi yhdistyy erottamattomasti Kirkon sakramentaaliseen elämään, Kirkon pyhiin mysteerioihin. Ortodoksisuus ei ole kulttuuria eikä poliittinen järjestelmä.  Se huolehtii ihmisen sielun pelastumisesta. Toisin kuin muut uskonnot ortodoksisuus ei ole myöskään uskonto. Ortodoksisuus merkitsee ihmisen terapeuttista hoitamista ja parantamista. Jumala haluaa pelastaa ja parantaa jokaisen ihmisen, mutta koska kaikki eivät halua tulla parannetuiksi, Hän ei tee sitä.

Kirkon pyhät isät ja opettajat erottavat teologiassaan toisistaan intellektuaalisen ja hengellisen tiedon. Edellinen tarkoittaa Jumalan läsnäolon ja toiminnan tunnustamista  maailmassa. Hengellinen tieto puolestaan tähdentää Jumalan läsnäolon todellista havaitsemista. Tätä tietoa kirkkoisät kutsuivat teologiaksi tai jumalalliseksi viisaudeksi.

He tiesivät kokemuksesta, että Teologia on terapeuttista tiedettä eikä filosofian tavoin mielikuvitusta ja pohdiskelua. Kuvittelulle altis mieli ei sovi Pyhien Isien Teologiaan. Teologia on kuin pakkopaita filosofialle, joka edellyttää mielen pystyvän vaeltamaan vapaasti erilaisten järjestelmien ja argumenttien keskellä. Myös psykologia karttaa Pyhien Isien teologiaa, sillä psykologia pitää ihmistä riippumattona ja autonomisena. Ortodoksinen Teologia sitoo ihmismielen Jumalan maailmaan. Ihminen ei kehity teologiksi osallistumalla muodolliseen akateemiseen teologikoulutukseen, vaan harjoittamalla itseään askeesin hiljaisuudessa Jumalan läsnäoloon.

Pyhät Isät vastustivat Aristoteleen, Platonin ja muiden filosofien opetuksia. Patristinen traditio ei koskaan hyväksynyt Platonin opetuksia, koska ne sisälsivät ajatuksen sielun kuolemattomuudesta. Pyhien Isien mukaan ihmisen sielu on luonnoltaan kuolevainen, koska ainoastaan Jumala on luonnoltaan kuolematon.

Toisin kuin läntisessä uskonnollisuudessa Kirkon Pyhiltä Isiltä ei löydy mainintaa autonomisesta etiikasta tai moralistisesta opetuksesta. He viittaavat pääsääntöisesti askeesiin. Ortodoksinen etiikka liittyy dogmatiikkaan. Bysanttilaisessa perinteessä etiikka ei ole riippuvainen filosofisista tai metafyysisistä ideoista, vaan Kirkon ilmoitetuista totuuksista. Kun Isät käyttävät eettisissä opetuksissaan käsitettä ''etiikka'', he viittaavat askeettiseen opetukseen. He korostavat ihmisen mielen merkitystä. Askeettinen opetus keskittyy ihmismielen kirkastumiseen tai pimentymiseen. Sillä ei tarkoiteta ihmisen ulkoista käyttäytymistä.

== Askeesin päämääränä on ihmismielen puhdistuminen ==

Kirkkoisien mukaan on kahdenlaisia ihmisiä. On niitä, joiden mieli on ''valistettu'', ja niitä, joiden mieli ''pimentynyt''. Niiden, joiden mieli on pimentynyt, kutsuttaisiin nykyään pahoiksi tai epäeettisiksi ihmisiksi. Isät kuitenkin ymmärsivät asian niin, että kyse on ihmismielen pimentymistä. Se, mitä tällaisesta pimenemisestä sitten seuraa, on kuolevaisen ihmisen muoto.

Bysantin kirkon luostarikilvoittelijoiden diagnoosi ihmisten hengellisistä sairauksista oli oikea. Isät olivatkin sielujen lääkäreitä, jotka ohjasivat rippilapsiaan hengelliseen parantumiseen. Hengellinen isä on ''askeetti'' ja ''lääkäri''. Hänestä on tullut sielujen lääkäri, koska hän tuntee Kristuksen.

Mikä on ortodoksisen askeesin päämäärä? Se on ihmismielen puhdistuminen ja valistuminen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita pelkästään ihmisen ulkoisen käyttäytymisen paranemista. Ihminen ei opi tuntemaan Kristusta seuraamalla mekaanisia uskonnollisia lakeja. Ihminen oppii tuntemaan Kristuksen osallistumalla Hänen askeettiseen rakkauteensa. Ortodoksinen oppi Kristuksesta ei olekaan läntisen uskonnollisuuden tavoin skolastinen, vaan merkitsee pikemmin marttyyrien ja Kirkon pyhien ihmisten tietä.

Ortodoksinen käsitys ihmisen kirkastumisesta Kristuksessa perustuu Pyhien Isien raamatulliseen totuuteen ihmisestä. Sen mukaan ihmistä ei luotu riippuvaiseksi muuttumattomista luonnon laeista, vaan hän voi yhdessä muun luomakunnan kanssa   ''kehittyä'' ja ''kasvaa''. Bysantin kirkon kirkastumisteologia liittääkin Kristuksen käskyjen noudattamisen Pyhiin Mysteerioihin. Bysanttilainen kirkastumisteologia on Kirkon ihmiselle tarjoamaa ainutlaatuista askeettista terapiaa ja Kirkon pyhien ihmisten opettamaa ja kokemaa mielen kirkastumista Kristuksessa.

Bysantin kirkon teologinen opetus ihmisestä ei hyväksy hellenististä dualismia sielusta ja ruumiista, vaan näkee ihmisen elämän keskuksena hänen sydämensä. Sydäntä ei voi ehdottomasti samastaa ihmisen yhteen osaan, vaan sydän julistaa ihmistä sielun, hengen ja ruumiin kokonaisuutena.

Ihminen pelastuu saatanan harhaannuttavasta voimasta jakamalla Jumalan Rakkauden, Elämän ja Totuuden. ''Pyhä kaste'' merkitsee uskovan vapautumista saatanan vallasta. Mutta tämä vapautuminen ei kuitenkaan tapahdu, jos ihminen ei osallistu kasteen armon hedelmistä. Usko ei yksin riitä, vaan ihmisen tulee myös haluta kuolla Kristuksessa kaikille elämän himoille. Pyhä kaste huipentuu uskovan ihmisen pitkässä hengellisessä taistelussa, jossa hän kuolee tämän maailman turhuuksille ja elää sen sijaan Kristuksen Ruumiissa eli eukaristisessa yhteisössä.

== Pyhittäjä Simeon varoittaa hengellisiä lapsia arvottomista ohjaajista ==

Jokaisella, joka haluaa elää kristillistä elämää ja saavuttaa pelastuksen on oltava hengellinen isä. Tätä tosiasiaa Simeon toistaa väsymättömästi.  Pyhittäjä [[Simeon Uusteologi]] (k. 1022) oli vakuuttunut, etteivät kaikki munkit olleet sopivia hengellisen elämän ohjaajiksi. Vain harvoilla munkeilla oli hengellinen taito ohjata ja parantaa ihmisiä.

Pyhittäjä Simeon varoittaa hengellisiä lapsia arvottomista ja hengelliseen tehtävään sopimattomista ohjaajista. He osoittautuvat eksyttäjiksi ja vääriksi opettajiksi. Hengellisen lapsen tulee välttää antautumista himojen vallassa elävän opettajan ohjaukseen, ettei tämä opettaisi hänelle saatanallista elämää. Simeon korostaa rukouksen merkitystä hengellisen isän löytämisessä. Hengellisen lapsen tulee anoa rukouksin ja kyynelin, että Jumala antaisi hänelle himottoman ja pyhän ohjaajan.

Pyhittäjä Simeon opettaa, että hengellinen isä on luotettava. Hän on hengellinen lääkäri, joka parantaa Kristuksessa sekä kristityn että kirkkoyhteisön synnin haavat. Hengellisellä isällä on ''hengellinen arviointikyky'', ja hän tuntee rippilastaan kohtaan himottomuudessa jumalallista rakkautta. Simeon kehottaakin uskovia ''”rientämään hengellisen lääkärin luokse ja sylkemään pois synnin ja käärmeen myrkyn”''.

Pyhittäjä Simeon Uusteologin teologisen ajattelun keskeiset teemat voidaan kiteyttää kahteen otsakkeeseen: 
* ''hengellinen isä'' ja 
* ''jumaloituminen valkeuden kyynelinä''. 
Pyhittäjä Simeon oli vakuuttunut, että Jumala lähettää todellisen hengellisen isän sille, joka sitä anoo vilpittömästi. Kilvoittelijan jumaloitumiseen puolestaan liittyvät erottamattomasti elämä Jumalassa, ylösnousemus ja Pyhä Henki.

Simeon opettaa askeesista, ei etiikasta. Hän ajattelee askeettisesti eikä eettisesti. Kun hän puhuu piispoiksi valituista, joilla ei ole mielen rukouksen armolahjaa, hän ottaa vertailukohdaksi Kirkon varhaisten aikojen maallikot Nämä eivät vielä tunteneet mielen rukousta. He olivat vasta kastettuja, eivät vielä kirkastuneita. 

Pyhittäjä Simeonin katkerimmat vastustajat olivat piispoja. Heistä pahin oli Nikomedian metropoliitta Stefanos, joka oli ennen piispaksi valitsemistaan toiminut poliitikkona ja diplomaattina. Metropoliitalla oli ortodoksisesta teologiasta muodollinen käsitys, mutta hengellisen elämän kokemus häneltä puuttui.

Metropoliitta Stefanosta huoletti, että pyhittäjä torjui Kirkon hengen mukaisessa askeesissaan ulkoisen piispallisen arvovallan. Vuonna 1099 metropoliitan onnistui poliittisella arvovallallaan karkottaa pyhittäjä Simeon 1009 Bosporin Aasian-rannikolle, pieneen kaupunkiin nimeltään Paloukiton. Myöhemmin keisari ja patriarkka vapauttivat pyhittäjä Simeonin karkotuksesta, mutta hän halusi jäädä pyhän Marinan luostariin.

== Ortodoksinen teologia on empiiristä ==

Ortodoksinen etiikka on askeettista. Se ei perustu filosofiaan, eikä sillä ole mitään yhteyttä filosofiseen etiikkaan. Ortodoksisella etiikalla ei ole mitään tekemistä läntisten kristittyjen skolastisen tai protestanttisen etiikan kanssa. Ortodoksista askeettista opetusta voidaan hyvin kuvailla hengellisenä psykiatriana siitä yksinkertaisesta syystä, että ihmissydämen mielen energia on Pyhässä Hengessä ihmisen luonnollinen tila.

Ortodoksisessa kirkossa me emme löydä eettisiä järjestelmiä, vaan terapeuttisen metodin, joka osoittaa ihmisen tien parantumiseen. Terapeuttisella metodilla ei tarkoiteta ulkoisia välineitä, vaan Jumalan ja ihmisen yhteistyön välineitä. Pyhä Isät eivät luonnehdi ihmisiä sellaisilla käsitteillä kuin eettinen, epäeettinen, moraalinen, moraaliton, hurskaus ja jumalaton. Sellaiset käsitteet eivät kuvasta Kirkon terapeuttista metodia, vaan ihmiskeskeisiä ja moralistisia arvoperusteita. Ortodoksinen Traditio ei jaa ihmiskuntaa hyviin ja pahoihin, moraalisiin ja moraalittomiin. Sellainen olisi ennenkuulumatonta.  Sen sijaan puhutaan hengellisen täydellistymisen asteista.

Jumalan armo toimii ihmisessä, ja ihminen tekee yhteistyötä Luojansa kanssa. Ortodoksinen askeesi on ihmisen ja Jumalan luomattoman energian yhteistyötä.

Ortodoksinen teologia ei ole teoreettista, niin kuin esimerkiksi filosofia ja metafysiikka. Ortodoksinen teologia kuuluu käytännöllisiin ja positiivisiin tieteisiin. Ortodoksinen teologia merkitsee ''tarkkailemista'' ja ''kokemista''.

Moderni ortodoksinen teologia perustuu filosofiseen pohdiskeluun ja filosofisten käsitteiden, ajatusten ja käsitysten arvioimiseen.  Modernit ortodoksiteologit yrittävät työstää teologiaa ajattelun ja ajattelujärjestelmien kautta. Näiden teologien ekumenistisessa toiminnassa ei millään tavoin näy usko Kirkon Traditioon ja Pyhien Isien opetuksiin. He eivät perusta ajatuksiaan Kirkon totuuksiin, vaan esittävät henkilökohtaisia Kirkon Tradition vastaisia pohdiskelujaan. Pyhät Isät kieltävät moisen pohdiskelun. Ortodoksiteologien ei ole lupa syyllistyä teoreettisiin pohdiskeluihin ja rationaaliseen intellektualismiin.  Kirkon elämä ja askeesi on luonteeltaan ''empiiristä''.

Pyhien Isien Teologia perustuu Jumalan kokemiseen, ei filosofiaan tai mielikuvitukseen.  Ortodoksisen Katolisen Kirkon aito Teologia on kokemuksellista ja ilmoituksellista. Se on Jumalan Ilmoituksen kokemusta. Kirkastumisen kokemus on Jumalan luomattoman kirkkauden kokemusta.

Ortodoksisen kirkon Pyhät Isät kuuluvat ortodoksisen uskon ja elämän ytimeen. Heidän teologiansa todistaa elävän Jumalan salaisuudesta sanassa, ajattelussa ja teoissa.

Ortodoksinen teologia on ihmisen ''hengellisen parantumisen tiedettä''. Ihmisen eheytyminen ja hänen ykseytensä Jumalan kanssa tulee todelliseksi Pyhässä Eukaristiassa. Ortodoksisen kirkon hengellistä ohjausta ei voi ymmärtää oikein ilman yhteyttä Kirkon pyhään pappeuteen ja hengellisen isyyden terapeuttiseen palvelutehtävään. Kirkon jäsenten luovuttamaton päämäärä on kasvaa hengellisessä terapiassa Jumalan rakkauteen, sillä Kristus parantaa Kirkossa. Ihmisen parantaminen Kristuksessa tarkoittaa mielen, sydämen ja ajatusten parantamista. Himojen parantaminen vaatii koko ihmiselämän kestävän askeesin. Ortodoksinen pappeus on hengellisenä lääkärinä toimimista ja sielun moninaisten sairauksien hoitamista.

Pyhien Isien opetus kiinnittää huomiota papille olennaisiin ominaisuuksiin, jotka auttavat häntä pyhässä ja korkeassa kutsumuksessa. Pyhittäjä Theognostos kirjoittaa:
: ''” Pappeuden arvokkuus kuten papilliset vaatteet ovat täynnä loistoa, mutta vain niin pitkään kuin se on kirkastunut sielun puhtaudessa”''. 
Theognostoksen mukaan papin tulee varjella elämässään ''pyhää pappeutta''. Hän saavuttaa pelastuksen vaatimattomuuden ja hyveiden avulla.

Pyhä [[Johannes Krysostomos]] opettaa, että pappi tarvitsee sielun lääkärin ja parantajan 
virassa harkintakykyä, kärsivällisyyttä ja kestävyyttä.  Harkintakykyä pappi tarvitsee, jotta hän kykenee erottamaan sielun sairauden eli tekemään diagnoosin. Kärsivällisyyden ja kestävyyden hyveitä hän tarvitsee yrittäessään parantaa rippilapsiaan sielun sairauksista.

Krysostomoksen mukaan papin tulee osoittaa suurta intoa siinä, että Kristuksen sana asuisi runsaana hänessä (Kol. 3:16). Pappi ei voi varustautua pelkästään yhdenlaiseen taisteluun, koska hengellinen taistelu on monimutkaista ja viholliset erilaisia. Paimenen tulee osoittaa, että hän hallitsee koko sielunvihollisen ohjelmiston ja on selvillä tämän moninaisista juonista.

== Nykyihmiset hylkäävät kristillisen elämän ==

Materialismi on aikamme uskonto. Monet etsivät siitä kuumeisesti yksilöllisen elämän sisältöä ja merkitystä. Tieteellinen materialismi tarkoittaa todellisuuden määrittelyä inhimillisten aistien asettamilla ehdoilla. Todellisena pidetään vain sitä, minkä ihminen pystyy aisteillaan tai niiden jatkeeksi kehitetyillä laitteilla havaitsemaan. Materialistinen todellisuuskäsitys on lähtökohtaisesti antroposentrinen. Ihminen on siinä itsekeskeisyytensä vanki. Tieteen piirissä on keskusteltu vähän niistä vääristymistä, joita ihmiskeskeisyydestä aiheutuu todellisuuden ymmärtämiselle.

Materialismin esiin nostamia himoja ovat kristittyjenkin keskuudessa ahneus, rikkauden ja kunnian rakastaminen, tavaroiden kokoaminen, itserakkaus, herruuden harjoittaminen, ylpeys ja vallasta humaltuminen sekä hienostelu ja ihmissuosio.

Ortodoksinen kirkko on historiansa aikana kiinnittänyt opetusperinteessään huomiota varallisuuden asianmukaiseen käyttöön, köyhien auttamiseen ja oikeudenmukaiseen tulonjakoon. Kirkon Isät arvostelivat kitkerästi oman aikansa rikkaiden ylellistä ja köyhiä säälimätöntä elämää. Rikkailta puuttui kristillinen rakkaus ja sen vuoksi köyhät entisestäänkin köyhtyivät. Rahanhimo vie ihmisen huomion Jumalasta ja lähimmäisestä. Ortodoksisen sosiaalietiikan keskeisin huolenaihe liittyy omaisuuden oikeaan käyttämiseen. Kirkon opetuksen mukaan rikkailla on erityisiä velvollisuuksia Jumalan palvelijoina auttaa köyhiä ja puutteenalaisia.

Suomalaisesta yhteiskunnasta voidaan huomata, ettei raha siedä rinnalleen muita jumalia. Raha valvoo mustasukkaisesti, ettei kustannustehokkuutta uhrata muille päämäärille, vaikkapa työntekijän työssä jaksamiselle. Kapitalismi on oleellisesti uskonnollinen ilmiö, kultti ilman unta ja armoa.

Aikamme ihminen sitoutuu globalisaatioon, monikulttuurisuuteen, seksuaaliseen vapaamielisyyteen ja moniarvoisuuteen, jotka heikentävät ortodoksista uskoa ja sitoutumista kirkolliseen elämään. Ihmiset kadottavat vähitellen kirkkoyhteisön rajat, identiteetin, tarkoituksen ja suunnan. Aikamme ortodoksian tragedia kätkeytyy hengellisen elämän aneemisuuteen, joka koskee niin piispoja, pappeja kuin maallikoitakin. Hengellisen elämän anemia ilmenee itsekkyytenä, piittaamattomuutena, kovuutena, julmuutena ja väkivaltana.

Ortodoksiseen kirkkoon muodollisesti kuuluvat ihmiset elävät ilman katumuksellista yhteyttä kirkkoyhteisöön. He haluavat muovata Kirkon opetuksen nykytietoa ja nykyaikaisia arvoja vastaavaksi uskonnollisuudeksi.  Kirkko, liturginen elämä ja seurakunnallinen toiminta ei juurikaan kiinnosta heitä. Heidän kirkollinen tietämyksensä on olematonta.

Nykyajan valhetodellisuutta ovat yksilöllisyyttä palvova länsimainen kulttuuri, elämäntyylien moninainen kirjo, maailmanlaajuiset yhteydet ja muutosten levoton rytmi. Nykyajan ihmiset elävät kristillisyyden jälkeistä aikaa, joka hylkää kristillisen elämän. He marginalisoivat elämässään Kirkon elämän merkityksen. Maallistuminen halveksii Pyhien Isien hesykastista traditiota. Se on mielikuvituksen ja itsepetoksen ”teologiaa”, jota voidaan perustellusti kutsua ”sairaaksi teologiaksi”.

Nykymaailmassa ei ole yksinkertaisia ja tavanomaisia kysymyksiä. Kaikesta on tullut kiistanalaista, epäselvää ja jakautunutta. Ihmiset joutuvat valitsemaan uskon ja epäuskon välillä. Maailmassa käydään taistelua ihmisten sieluista. Meidän tulee tarkkaavaisesti ja lujasti tuoda julki Kristuksen totuus, sillä jumalattomuus leviää kaikkialla ja siihen sisältyy runsaasti himoja, intohimoa ja sokeita, pimeitä ja pahansuopia pyrkimyksiä.

Tässä sekavassa tilanteessa ortodoksista terapeuttista teologiaa kutsutaan eheyttäjäksi. Ortodoksisen kirkon on astuttava jäsenissään epäilyjen, pettymysten ja itsepetoksen maailmaan ja vastattava epäilyksiin ja syytöksiin. Langenneessa maailmassa bysanttilainen terapeuttinen teologia todistaa Kristuksesta parantajana ja eheyttäjänä.

== Rippi-isä on Kirkon terapeutti ==

Bysanttilainen terapeuttinen perinne tarjoaa ihmiselle metodin, joka hoitaa hänen mieltään ja sieluaan. Jokainen ihminen tarvitsee parantumista sielun ja ruumiin himoista. Hesykasti-isien mukaan jumalallinen hyve on ehkäisevä lääke sielun sairauksiin ja himoihin. Himot ovat ihmisen sieluntoimintojen luonnottomia impulsseja.

Ortodoksisen kirkon hengellistä ohjausta ei voi ymmärtää teologisesti ilman yhteyttä Kirkon pyhään pappeuteen ja hengellisen isyyden terapeuttiseen palvelutehtävään. Pappi on rippi-isänä ensisijaisesti Kirkon terapeutti. Kirkon jäsenten luovuttamaton päämäärä on kasvaa terapeuttisesti Jumalan Rakkauteen, sillä Kristus parantaa Kirkossa.

Kukaan ei voi ottaa pyhää pappeutta itselleen, vaan siihen tarvitaan Jumalan erityinen kutsumus. Muutoin pappeuden merkitys hämärtyisi. Kirkossa ortodoksinen pappeus on Kristuksen näkymättömän ylipappeuden ja välittäjän tehtävän näkyvää esiin tuomista.

Piispan ja papin elämän tulee vastata Kristuksen rakkauden todellisuutta. Piispan ja papin terapeuttinen tehtävä on johdattaa ihmisiä Jumalan yhteyteen. Tässä tehtävässä tarvitaan paljon rakkautta ja ihmistuntemusta. Ortodoksisen papin terapeuttinen työ on tuskallista ja työlästä. Papillisen työn hedelmällinen toteuttaminen vaatii ''askeettista valmistautumista'' ja ''harjaantumista''. Pastoraalista työtä tekevän piispan ja papin virka ei ole pelkästään antaa rippilapsille inhimillisiä neuvoja, vaan ohjata heitä Jumalan Rakkaudessa pelastukseen. Hengellinen isyys edellyttää piispalta ja papilta väsymätöntä askeesia ja monia uhrauksia.

Papiston jäsenen tulee tutkia hengellistä kasvuaan ja perustaa arvionsa hengellisestä lapsistaan Kristuksen arviointiin ja asennoitumiseen. Papin inhimillisen subjektiivisuuden tulee yhdistyä Kristuksen objektiivisuuteen, nöyryyteen ja lempeyteen.

== Katumuksen ensimmäinen aste on sielun sairauksien tunteminen ==

Kirkon hesykastinen teologia yhdistyy erottamattomasti opetukseen sielun terapiasta. Kun ortodoksisessa teologiassa puhutaan ihmisen terapiasta, sillä tarkoitetaan hesykasmia. Ortodoksinen hesykasmi merkitsee sielun voimien muuttumista eli ihmisen vapautumista saatanan ruokkimista sielun ja ruumiin himoista. Ortodoksinen kirkko tarkoittaa ihmisen parantumista synnin sairauksista, koska se vaikuttaa terapeuttisena keskuksena ja sielun Sairaalana.

Sielun terapiassaan ihminen tarvitsee itsetuntemusta. Itsetuntemus merkitsee vilpitöntä nöyryyttä, joka opettaa kilvoittelijan ajattelemaan nöyrästi ja murtaa sydämen. Ellei ihminen tunne itseään, hän ei vielä tiedä, mitä nöyryys on eikä hän ole vielä paneutunut todelliseen kilvoituselämään.

Sielun sairauksista on mahdotonta parantua, ellei näitä sairauksia tunne. Himojen tunteminen ja tunnistaminen liittyykin läheisesti syntien tunnustamiseen ja katumukseen. Pyhän katumuksen mysteerion keskeinen asia on siinä, ettei ihminen sulkeudu itseensä, vaan kohtaa elämänsä väärinkäytökset. Jumalan mielen mukainen nöyryys johtaa kilvoittelijan Luojan Rakkauden hyveisiin. Vapautuakseen himoista ihminen tarvitsee Kirkon hengen mukaista askeesia.

Katumus ei ole tila, vaan ''alku''. Katumus tarkoittaa sanan laajassa merkityksessä Kirkon koko elämää. Katumus mysteerio ei ole pelkkä synninpäästörukouksen lukemisesta koostuva toimitus vaan terapeuttinen hoitomuoto.

Himot vääristävät ihmissielun voimat. Sielun voimien väärinkäyttäminen merkitsee synnin tekemistä ja sairautta. Pyhät Isät opettavat, että kyyneleet, murhe, katumus ja tuska vaikuttavat hoitavasti sieluun.

Himoja on vaikea diagnosoida. Ihmisen parantuminen on mahdotonta ilman Pyhän Hengen vaikutusta. Siksi kilvoittelija etsii rukouksesta Jumalan apua. Hän taistelee Jumalan avulla parantuakseen ja vapautuakseen himoista.  Jos hän ei tunne sielun sairautta on parantuminen mahdotonta.  Yhtenä ortodoksisen psykoterapian metodina on oppia tuntemaan himojen aiheuttajat. Mikäli ihminen ei tunne himojen alkulähteitä, hän lankeaa helposti syntiin.

Katumuksen mysteerio on anteeksiantamuksen ja hengellisen eheyttämisen areena. Ihminen tarvitsee anteeksiantamusta. Ilman sitä hän ei voi elää eikä kasvaa hengellisesti. Ortodoksinen askeesi tarkoittaa koko kristillistä elämää.

Ajatusten, puheiden, asenteiden ja tekojen huolellinen valinta on välttämätön osa kilvoittelijan taistelua pahan ja synnin kukistamiseksi. Pahat henget yrittävät kaikin tavoin horjuttaa kilvoittelijan pyrkimykset elää Jumalan tahdon mukaisesti. Tämän maailman asioiden murehtiminen ja maailmalliset muistikuvat pimentävät kilvoittelijan sielun silmät. Niin kauan kuin hän sallii mielen harhailla niissä, hän on sokea.

Paasto, tarkkaavaisuus ja rukous auttavat ihmismieltä torjumaan epäpuhtaat ajatukset. Ortodoksinen psykoterapia käyttää katumusta ja tarkkaavaisuutta. Ortodoksisen terapian tarkoituksena on, että ihminen oppii Jumalan rakkauden avulla tuntemaan sisäisen maailmansa ongelmat. Katumuksen ensimmäinen aste on syntien eli sielun sairauksien tunteminen. Pyhässä katumuksessa ihminen kohtaa avoimesti elämänsä väärinkäytökset.

'''Isä [[Jarmo Hakkarainen]]'''

[[Luokka:Opetuspuheet]]
[[Luokka:Opetuspuheet/Etiikka]]