Lähdekoodi sivulle Konstantinopolin kirkollisen aseman nousu ja perusteet (opetuspuhe)

<center><swf>Bysantti.swf</swf>Bysantin valtakunta (&copy; Sonja Pyykkönen)</center>
Kirkosta muodostui keisarillisen viran jälkeen keisarikunnan varakkain ja vaikutusvaltaisin instituutio. Tämä merkitsi myös kirkon ja valtion läheistä suhdetta ja keskinäistä riippuvuutta. Kirkon uudesta asemasta oli esimerkkinä keisari [[Konstantinos Suuri|'''Konstantinoksen''']] hyvin toimelias osallistumisen ensimmäiseen ekumeeniseen kirkolliskokoukseen 325. Konstantinos ei ollut teologi, mutta hän halusi Kirkon ja piispojen osallistuvan hänen uuden keisarikuntansa rakentamiseen.

== Kristillinen kulttuuri ja hallinto elivät 300-luvulla muotoutumisen aikaa ==

Nikean ensimmäisen kirkolliskokouksen aikakaudella törmäsi toisiinsa kaksi maailmaa, ''hellenismi'' ja ''kristinusko''. Nykyajan historioitsijat ovat kuitenkin halukkaasti vähätelleet tätä yhteentörmäystä.

Hellenismin ja kristinuskon vastakkainasettelusta huolimatta Kirkko ei lähtökohtaisesti kieltänyt hellenististä kulttuuria. Kristinusko oli päinvastoin jo aikaisemmin tehnyt palveluksen hellenistisen sivilisaation aarteistolle Aleksandrian teologisessa koulussa. Kristillinen kulttuuri itse puolestaan oli 300-luvulla muotoutumisen vaiheessa. Mutta hellenismi ei ollut valmistautunut tekemään mitään palvelusta kristinuskolle.

Hellenismin ja kristinuskon ristiriitaisessa suhteessa vaikeinta ja traagisinta oli niiden sisäinen taistelu. Jokaista hellenistisen perinteen kannattajaa kutsuttiin samanaikaisesti elämään ja voittamaan sisäinen ristiriita. Sivilisaatio tarkoitti hellenismiä kaikkine pakanuuden muistumineen, tapoineen ja esteettisine lumouksineen.

Monissa temppeleissä palvottiin yhä ”kuolleita jumalia”, ja pakanallinen traditio kukoisti älymystön edustajissa. Kouluun meneminen tarkoitti pakanalliseen kouluun menemistä ja pakanallisten kirjailijoiden ja runoilijoiden teosten opiskelemista. Keisari '''Julianos Apostata''' (''Luopio'') (361–363) ei ollut pelkästään menneisyyden haaveilija, joka yritti palauttaa Rooman keisarikuntaan kuolleita ihanteita, vaan hän edusti kristillisen kulttuurin vastustamista. Vanha pakanallinen maailma heräsi hänessä epätoivoiseen taisteluun.

[[Bysantti|Bysantin]] muutos kristilliseksi keisarikunnaksi oli hidas ja dramaattinen. Se merkitsi lopulta uuden sivilisaation syntymistä, sivilisaation, jota voidaan kuvata bysanttilaiseksi. Vuosisatojen ajan oli vain yksi ja sama kristillinen sivilisaatio, niin idässä kuin lännessä. Tämä sivilisaatio syntyi ja kehitettiin idässä.

Länsimainen sivilisaatio tuli historiaan paljon myöhemmin historiaan. Rooma oli itsessään täysin bysanttilainen vielä 700-luvulla. Bysanttilainen kausi alkoi, jos ei Konstantinoksesta, niin joka tapauksessa [[Theodosios Suuri keisari|'''Teodosios Suuresta''']] (k. 395). Bysanttilainen aika huipentui keisari [[Justinianos I|'''Justinianoksen''']] aikana (k. 565).
[[Kuva:Justinianos02.jpg|thumb|300px|<center>Keisari Justinianos I<br>muistopäivä 14.11.<br><small>(''Kuva &copy; Pyykkönen'')</small></center>]]
Justinianoksen kaudella kristillinen kulttuuri rakennettiin tietoisesti ja tarkoituksellisesti järjestelmäksi. Uusi bysanttilainen kulttuuri oli suuri yhteen sulatettu synteesi kaikista luovista perinteistä ja menneisyyden liikkeistä. Se merkitsi uutta, voimakkaasti kristillistä ja kirkollistettua hellenismiä. Hellenismin kristillinen vastaanottaminen ei tarkoittanutkaan orjallista ja sekavaa pakanallisen perinnön omaksumista. Se muutti hellenismin mielen ja sydämen.

300-luvun alkuun mennessä Rooman keisarikunta jyrkkiä poliittisia, yhteiskunnallisia ja filosofisia muutoksia. Lisäksi Rooman valtion sisäiset järjestelyt rakensivat tulevaa Bysantin keisarikuntaa. Keisari Konstantinos uudisti valtion hallinnon rakennetta tavoitteenaan sopusointu ja valtiollinen yhtenäisyys. Hän jakoi valtakunnan neljään prefektuuriin eli suuralueeseen: 
* Itä-Roomaan, 
* Illyriaan, 
* Italiaan ja 
* Galliaan. 
Jokainen näistä alueista jakautui valtiollisiin hiippakuntiin, nämä provinsseihin ja provinssit lopulta kaupunkeihin.

Valtiollisen uudelleenjärjestelyn mukaisesti kehittyivät myös kirkon hallinnon muodot. [[Neljäs ekumeeninen kirkolliskokous|Neljännessä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa Kalkedonissa]] vuonna 451 vahvistettiin valtion ja kirkon vastaavuusperiaate ja oikeusnormin luonne. Tämä päätös vahvistettiin myöhemmin [[Kuude ekumeeninen kirkolliskokous|Trullon synodissa]] 600-luvun lopulla.

Valtiollisessa hallintouudistuksessa kunkin provinssin pääkaupungin eli metropolin piispa otti vähitellen alueellaan johtajan aseman kirkollisessa organisaatiossa.

[[Ensimmäinen ekumeeninen kirkolliskokous|Nikean ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen]] (325) päätöksillä määriteltiin yksityisille piispanistuimille kirkollinen valta-asema kokonaisten provinssien ja provinssiryhmien alueille. Tämä määrittely oli niin kattava, että jo tuolloin oli nähtävissä myöhemmin syntyneiden patriarkaattien rakenteet. Hiippakuntien ja valtakunnan provinssien yhtäläisyys oli selkeä. Kirkollisen organisaation mukautuminen siviilihallintoon oli tosiasia.

== Konstantinopolin kirkollisen aseman nousu ==

Maakuntien kirkolliskokoukset toivat mukanaan [[Metropoliitta|metropoliitan]] viran. Kokouksia pidettiin kunkin maakunnan pääkaupungissa. Kokouksen puheenjohtajana toimi alueen pääkaupungin piispa. Metropoliittajärjestelmä kehittyi nopeimmin Vähän-Aasian alueella, mutta levisi melko nopeasti myös Antiokian ja Egyptin alueille.

Kirkon läntisessä osassa samainen organisaatio oli käytössä Italiassa 350-luvulla ja saman vuosisadan lopulla myös Galliassa ja Espanjassa. Pohjois-Afrikassa tilanne oli toinen, sillä alueella ei ollut suuria kaupunkikeskuksia eikä mahdollisesti myöskään yhtä selkeää provinssijakoa kuin muualla Rooman valtakunnassa.

400- ja 500-luvulla [[Patriarkka|patriarkaalinen]] hallinto otettiin käyttöön Kirkossa. Patriarkaalinen hallinto sisälsi hieman aikaisempaa laajemman rinnakkaisuuden valtion organisaation ja ortodoksisen kirkon hallinnon välillä. Nikean kirkolliskokous julisti, että metropoliitoilla oli primaattioikeuksia. Korkeamman primaatin oikeudet myönnettiin eräille hallintohiippakuntien tason piispoille.

Vähitellen Rooman piispa hankki korkeamman primaatin oikeuden kaikkiin läntisiin hiippakuntiin. Jo ennen Nikean ensimmäistä ekumeenista kirkolliskokousta (325) Rooman piispa nautti kristillisessä maailmassa erityistä arvovaltaa. Kyse ei kuitenkaan ollut siitä, että yhdellä kirkolla olisi ollut valtaa toisiin nähden, vaan Rooman piispan asema kasvoi silloin apostolisesta alkuperästä ja pääkaupungin vertaamattomasta arvovallasta.

Nikean kokouksen jälkeen Aleksandrialla ja Antiokialla oli käytännössä samat oikeudet kuin Egyptissä ja idässä. Lopulta luotiin Konstantinopolin patriarkaatti Pontoksen, Aasian ja Traakian hiippakuntia eli Vähää-Aasiaa ja Balkanin niemimaan kaakkoista osaa varten.

Nikean ensimmäisessä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa (325) Kirkon ylimmäksi päättäväksi elimeksi korotettiin [[Ekumeeniset kirkolliskokoukset|ekumeeninen eli yleinen kirkolliskokous]]. Sen tekemät ratkaisut sitoivat koko katolista kirkkoa.

Konstantinopolin piispan primaatti määräytyi [[Toinen ekumeeninen kirkolliskokous|toisen ekumeenisen kirkolliskokouksen]] (Konstantinopoli 381, kanoni 3) päätöksellä. Tämän päätöksen vahvisti neljäs ekumeeninen synodi Kalkedonissa vuonna 451 (kanoni 28). Saman kirkolliskokouksen kanonit 9 ja 17 tunnustivat Konstantinopolin piispan korkeimman arvovallan piispojen ja metropoliittojen erimielisyyksissä.

Bysanttilainen kanonisti '''Teodoros Balsamon''' (k. 1195) tunnusti [[Konstantinopoli]]n piispalle samat lailliset etuoikeudet kuin Rooman piispalle. Toinen bysanttilainen kanonisti, '''Matteos Vlastaris''' (k. 1350), vahvisti Balsamonin näkemyksen Konstantinopolin patriarkan asemasta 1300-luvulla.

Konstantinopolin piispan kanoninen arvovalta ja merkitys oli idässä kasvanut sellaiseksi kuin Rooman piispalla lännessä. Bysantin pääkaupungin piispana Konstantinopolin piispalla oli läheinen yhteys keisariin ja hoviin. Tämä korosti Konstantinopolin piispan arvovaltaa jopa hänen hallintorajojensa ulkopuolella. Piispan arvovaltaa lisäsi myös pysyvän piispainsynodin sijainti Konstantinopolissa.

Konstantinopolin kirkollisen arvovallan nousu kasvoi muutamista tekijöistä. Ensiksikin Konstantinopoli oli vuodesta 330 lähtien ollut kristillisen maailman uusi pääkaupunki. Konstantinopolin katsottiin perineen Jerusalemin ja Rooman paikan ja olevan sekä ''Uusi Jerusalem'' että ''Uusi Rooma''. Konstantinopolille annettiin lisänimiksi keisarillinen kaupunki ja kaupunkien kuningatar. Bysanttilaiset pitivät itseään valittuna kansana, jolla oli Jumalan erityinen suojelus. He kutsuivat itseään roomalaisiksi tai kristityiksi.

Toiseksi Konstantinopolin piispan merkitys keisarin ja maakuntien piispojen välittäjänä oli huomattava. Kaupunkiin muodostuikin Konstantinopolin piispan johtama paikallinen synodi.

Kaupungissa vaikutti myös muutamia karismaattisia piispoja, kuten esimerkiksi pyhä '''[[Gregorios Teologi]]''' (k. 389) ja pyhä '''[[Johannes Krysostomos]]''' (k. 407). Lisäksi Konstantinopolilla oli kulttuurinen yhtäläisyys Traakian, Aasian ja Pontoksen hiippakuntiin.

Lyhyessä ajassa Konstantinopoli vakiinnutti kirkollisen asemansa idän vanhojen kirkollisten keskusten Aleksandrian, Jerusalemin ja Antiokian rinnalla. Bysantin keisarit näkivät Konstantinopolin mielellään Uutena Roomana, jonka tuli olla tasapainottavana tekijänä suhteessa vanhaan Roomaan. Konstantinopolin kannalta oli merkittävää, että keisari Teodosios Suuri asettui kaupunkiin pysyvästi. Tämä nimittäin aiheutti sen, että Kirkon ja Konstantinopolin arkkipiispan asema lujittui huomattavasti.

== Ekumeeninen patriarkaatti suojelijana ==

Islamilaisvallan laajennuttua Lähi-idässä ja alistettua Aleksandrian, Antiokian ja Jerusalemin kirkot nämä vanhat kirkolliset keskukset joutuivat hakeutumaan Konstantinopolin piispan hengelliseen hoitoon. Tilanne oli näissä kirkollisissa keskuksissa lohduton.

Persialaisten vallattua Antiokian 611 syyrialaiset patriarkat siirtyivät Konstantinopoliin pysyviksi ”pakolaisiksi”. Konstantinopolissa heidät myös nimitettiin virkaansa. Vasta 742 arabit sallivat patriarkan palata istuimelleen Antiokiaan. Jerusalemin patriarkat kokivat samanlaisen kohtalon. Kun arabit valloittivat kaupungin 638, muodostui Konstantinopolista Jerusalemin patriarkkojen ”kotikaupunki” vuoteen 1186 saakka.

Näinä valloitusten vuosisatoina ekumeeninen patriarkaatti kantoi hengellisen vastuun vainottujen alueiden ortodoksien hengellisestä johtamisesta, auttamisesta ja kasvattamisesta. Myöhemmistä historian vaiheista on tärkeää nostaa esiin Venäjän ortodoksien yhteys Konstantinopolin äitikirkkoon aina Bysantin kukistumiseen saakka. Vielä 1400-luvulla Venäjän metropoliitat nimitti virkaansa ekumeeninen patriarkaatti.

Venäjän kirkko julistautui yksipuolisesti itsenäiseksi kirkoksi 1448. Julistautuminen liittyi Moskovan poliittisen merkityksen nousuun ja kansallisen poliittisen tietoisuuden kasvuun. Kansallinen herääminen aiheutti halun päästä kirkollis-poliittisesti eroon Konstantinopolista. Skisman puhkeamiseen vaikutti myös [[Ferrara-Firenzen unionikokous|Firenzen ”epäpyhä” kahdeksas kirkolliskokous]] (1438–1439) ja kreikkalaisten luopumus tässä kirkolliskokouksessa.

Venäläisten tavoitteena oli korvata Bysantti, rakentaa langenneen ja tuhoutuneen tilalle Rooma mutta ei suinkaan jatkaa Bysantin valtiollisia ja hengellisiä perinteitä. Bysantin arvovalta hajosikin Venäjällä melko nopeasti, ja kiinnostus Bysanttia kohtaan lakkasi. Sen sijaan Venäjän suhteet länteen kehittyivät ja lujittuivat.

Moskovan apokalyptisen levottomuuden pyörteissä syntyivät kolmannen Rooman teorian ensimmäiset hahmotelmat. Vuonna 1510 Pihkovan Eleazarin luostarin munkki '''Filofei''' puki teorian ja utopian sanoiksi seuraavasti: 
: ''”Kaksi Roomaa on kaatunut, kolmas seisoo eikä neljättä enää tule.”''

== Kirkon valta ja eukaristinen yhteys ==

Pääkaupungin piispan arvonimeksi otettiin ekumeeninen patriarkka Konstantinopolin arkkipiispa '''[[Johannes Paastoaja]]n''' (582–595) aikana. Paavi [[Gregorios Dialogos|'''Gregorius I''']] (590–604) tulkitsi Konstantinopolin arkkipiispan arvonimen haasteeksi paavin primaatille, mutta tosiasiassa kyse ei ollut universaalisen [[jurisdiktio]]n vaatimuksesta.

Nimitys ilmaisi pikemminkin Konstantinopolin piispallisen hallintoalueen pysyvää ja olennaisesti poliittista asemaa. Patriarkan koettiin olevan vastuussa yhteiskunnan hyvinvoinnista. Esimerkiksi patriarkka '''Nikolaos Mystikos''' (901–907 ja 911–925) kantoi huolta keisarikunnan hyvinvoinnista keisari Konstantinos VII:n lapsuusvuosina.

Toisin kuin roomalaiskatoliset historioitsijat ovat myöhemmin väittäneet, Konstantinopolin piispalle annettu ''primaatt''i ei tarkoittanut [[Kesaropapismi|kesaropapistista]] vallankumousta, kuten [[Roomalaiskatolinen kirkko|roomalaiskatoliset]] historioitsijat ovat myöhemmin väittäneet. Se osoitti ainoastaan, että mikä tahansa [[paikalliskirkko]] saattoi näytellä ensisijaista roolia Kirkossa, jossa toiset paikalliskirkot tunnustivat sen aseman.

[[Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti|Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin]] hengellinen arvoasema ei kuitenkaan ole sen näkyvässä hierarkkisessa kunnia-asemassa, vaan siinä, että patriarkaatti hoiti kirkollisia suhteita muiden hallintoalueiden piispojen kanssa. Näiden suhteiden hoitaminen ei ollut pelkästään muodollista diplomatiaa, vaan siihen liittyi myös [[kanoni]]nen oikeus valvoa ortodoksisen uskon väärentämättömyyttä. Lisäksi Konstantinopolin piispa toimi usein välittäjänä Bysantin keisarin ja pääkaupunkiin saapuneiden maakuntapiispojen välisissä neuvotteluissa.

Ortodoksisen kirkon korkein hallinnollinen elin on ekumeeninen synodi. Rooman kirkossa tämän synodaalisen ihanteen rikkoi [[paavi]]uden instituutio.

Bysanttilaisessa perinteessä Kirkon valta voidaan määritellä ja ymmärtää ainoastaan yhteydessä Kirkon ykseyteen eli Eukaristiaan. Pyhä [[Eukaristia]] on [[Eskatologia|eskatologinen]] tapahtuma, pelastuksen ja Jumalan Valtakunnan mysteerio.

Kirkon uskovan ihmisen persoonallinen elämä merkitsee osallistumista Kristuksen eukaristisesta rakkaudesta.  Jumalan Pyhyydestä osallistuminen tarkoittaa kilvoittelijan [[askeetti]]sta kuuliaisuutta Jumalan elävää antavalle kutsulle. Kuuliaisuus johtaa ihmisen yhteyteen Kristuksen kanssa.

Pyhän Ehtoollisen toimittaminen ilmaisee Kirkon katolisuuden. Siellä, missä on Eukaristia, siellä on myös Kirkko, ja siellä, missä koko Kirkko eli Jumalan kansa on ykseydessä piispaan, on Eukaristia.

'''Isä [[Jarmo Hakkarainen]]'''

== Kirjallisuutta ==

* Florovsky, Georges
** 1974, Christianity and Culture. Vol. Two in the Collected Works of Georges Florovsky. Belmont.
** 1979, Ways of Russian Theology. Part One. Collected Works of Georges Florovsky. Volume Five. Belmont.
* Hakkarainen, Jarmo
** 1987, Ekumeeninen patriarkaatti – ortodoksisen maailman hengellinen johtaja. – Jarmo Hakkarainen & Pentti Hakkarainen. Bysanttilaisen ortodoksian rajankäyntiä. Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto. Pieksämäki.
** 2008, Haavoitettu parantaja. Ortodoksinen pappi sielujen lääkärinä Kristuksessa. Joensuu.
** 2010, Ferrara-Firenzen kirkolliskokous (1438–1439): Bysantin kirkon ja paaviuden välinen kiista unionista. – Ortodoksia 51. Jyväskylä.
** 2013, Bysantin kaksi maailmaa. Kirjoituksia Bysantin keisarikunnasta ja Pyhien Isien terapeuttisesta teologiasta. Joensuu.
* Kazhdan, Alexander & Epstein, Ann; 1985, Change in Byzantine Culture in the Eleventh and Twelfth Centuries. Berkeley.
* L’Huillier, Peter, archbishop, 1996, The Church of the Ancient Councils.The Disciplinary Work of the First Four Ecumenical Councils. Crestwood.
* Meyendorff, John
** 1966, Orthodoxy and Catholicity. New York.
** 1989, Imperial Unity and Christian Divisions. The Church 450–680 A.D. Crestwood.
** 1995, Monks and Laymen in Byzantium. Birmingham.
* Patsavos, Lewis J., 1995, Primacy and Conciliarity. Studies in the Primacy of the See of Constantinople and the Synodal Structure of the Orthodox Church. Brookline.
* Viscuso, Patrick, 1989, A Late Byzantine Theology of Canon Law. – The Greek Orthodox Theological Review. 34. Brookline.