Lähdekoodi sivulle Liturgia ilman huolenpitoa lähimmäisestä on ritualismia (opetuspuhe)

Nykyajan ihminen mieltää ehkä jollakin tavoin ortodoksisen kristillisyyden koostuvan jumalanpalveluksista, ikonitaiteesta, mystiikasta tai rukouksesta. Mutta hän tuskin tietää, että ortodoksisella kirkolla on historiallisesti voimakas sosiaalinen tietoisuus.

Kirkon elämän ykseys ilmenee opin, jumalanpalveluksen, eettisen opetuksen ja kirkkonäkemyksen muuttumattomuutena. Ortodoksisen kirkon moraaliset ja sosiaaliset näkemykset perustuvat Kirkon elävään traditioon.

Ortodoksisessa teologiassa on ilmestynyt eri puolilla maailmaa toisen maailmansodan jälkeen runsaasti teoksia, joissa käsitellään liturgisen teologian, [[Patristiikka|patristiikan]], [[Kanoni|kanonisen]] lain ja raamatullisen eksegeesian kysymyksiä. Samanaikaisesti on ilmestynyt tutkimuksia ja teoksia, joissa tuodaan esille ortodoksisen teologian yhteisöllinen luonne ja eettiset huolenaiheet. Kreikkalais-ortodoksinen teologia on tässä suhteessa edelläkävijä.

Toisen maailman sodan jälkeen ortodoksisessa teologiassa on löydetty entistä syvempi Kirkon historian kokemuksen ja aikamme eettisten ja sosiaalisten kysymysten välinen yhteys. Ortodoksiseen traditioon kasvaminen toteutuu elämällä ortodoksisen uskon mukaisesti eukaristisessa yhteisössä. Eukaristia on elämää Jumalassa eli yhteisön elämää kolmiyhteisen Jumalan kanssa.

Eukaristia tekee todelliseksi profeetallisen totuuden, jolla Kirkko elää ja tulkitsee ajan ja historian. Jos Kirkon profeetallinen eetos hylätään, niin ihmisten historia on traagista järjettömyyttä, väkivallan kauhua, vihaa, riistoa, orjuutta, sotia, nälkää, epäoikeudenmukaisuutta ja inhimillistä kurjuutta.

Pyhä Isämme [[Johannes Krysostomos]] (k. 407) korostaa jumalallisen liturgian sosiaalista merkitystä, sen maailmaan suuntautuvaa tehtävää. Hän opettaa kahdesta alttarista Me kunnioitamme Kirkon alttaria, jonka päällä on Kristuksen ruumis. Mutta on olemassa myös toinen alttari, jonka näemme joka päivä, minne tahansa menemmekin. Tuo toinen alttari löytyy kadulta, toreilta ja kauppapaikoilta. Myös tuolla alttarilla voimme pyhän Johanneksen mukaan uhrata Jumalalle. 

Kirkkoisän mukaan olemme kuitenkin välinpitämättömiä, kuljemme lähimmäisemme ohi ja kohtelemme tätä toista alttaria ylenkatseella. Kieltäydymme huomaamasta, että toinen alttari löytyy lähimmäisistämme: köyhistä, hylätyistä, epäoikeudenmukaisuuden kohteiksi joutuneista ja kärsivistä ihmisistä. Siispä Krysostomos muistuttaa meitä: 
: ''”Milloin tahansa näet jonkun, joka on köyhä ja hädänalainen, ajattele, että katsot alttaria”.''

Jumalallisen liturgian todellinen luonne on täydellinen rakkaus. Liturgia merkitsee jaettua toimintaa, joka on samalla kertaa maanpäällistä ja taivaallista. Se on Jumalan toimintaa ”maailman elämän edestä”. Se velvoittaa meitä Kirkon jäseniä sosiaaliseen todistamiseen ja käytännön palvelemiseen. Kun kiellämme keskinäisen rakkautemme, kiellämme myös todellisen ihmisyytemme [[Pyhä Kolminaisuus|Pyhän Kolminaisuuden]] kuvana.

Pyhien isien opettama hengellinen elämä ei ole paikalleen pysähtynyttä ritualismia, vaan ihmisen dynaamista eheytymistä Jumalan kuvan mukaisesti. Kirkon jäsenten luovuttamaton päämäärä on kasvaa Jumalan rakkauteen hengellisessä parantumisessa. 

Ihmisen hengellinen sairaus tarkoittaa, että hän tuhonnut yhteisöllisen suhteensa Jumalaan, lähimmäisiin ja luomakuntaan. Pyhittäjä [[Johannes Siinailainen|Johannes Siinailaisen]] mukaan sellainen ihminen elää orjuudessa. Hän on sielultaan sairas. Jumala loi hänet vapaaksi, mutta hän lankesi [[saatana]]n, kuoleman ja synnin orjuuteen. 

Katumus merkitsee mielen muutosta. Kääntyminen Jumalan puoleen on ihmisen vapaan tahdon ja Jumalan armon yhteistoimintaa. Ihmisen tulee valita katumus. Kun pyhät isät opettavat pahan välttämisestä, he korostavat, että ihmisen itserakkaus vaatii huolellista tarkkailemista. Katuva ihminen hyväksyy elämässään Jumalan hänelle tarjoaman anteeksiantamuksen.

== Kirkon yhteiskunnallinen tietoisuus kasvaa Eukaristiasta ja yhteisestä rukouksesta ==

Ortodoksisen kirkon dynaaminen ihmisnäkemys perustuu raamatulliseen kuvaan ihmisestä. Jumala ei luonut ihmistä tahdottomaksi olennoksi. Hän ei luonut ihmisestä puhdasta luontoa ja lisännyt siihen armoa. Jumala loi vapaudessaan ihmisen, että ihminen voisi osallistua Jumalan elämästä. 

Jumala antoi ihmiselle vapauden ja itsemääräämisoikeuden. Hän tukee ihmisen elämää kaitselmuksellaan ja huolenpidollaan. Tämä huolenpito yhdistyy läheisesti Jumalan energioihin eli toimintoihin. Ihmisen eettinen ja moraalinen vapaus tarvitsee Jumalan armoa, että ihmisyys voisi kohdata ja elää todeksi Jumalan kuvan ja kaltaisuuden.

Ortodoksisen kirkon historia osoittaa selkeästi, että sosiaalinen tietoisuus ilmaisee Jumalan ja ihmisen välisen rakkauden. Jumalan syntyminen ihmiseksi ja kaikista ihmisluonnon ominaisuuksista osalliseksi tuleminen on kosminen tapahtuma. Jumala ja ihminen ovat yhtä Kristuksessa. Kristuksen maanpäällinen toiminta innoittaa Kirkon jäseniä sosiaaliseen toimintaan.

Ortodoksisen kirkon yhteiskunnallinen tietoisuus kasvaa Eukaristiasta ja yhteisestä rukouksesta. Ortodoksisen kirkon rukouselämä kehottaa uskovia sosiaaliseen vastuuseen ja toimintaan. Jokaisessa liturgiassa rukoillaan matkustavien, sairaiden, kärsivien ja vangittujen puolesta sekä anotaan rauhallisia aikoja.

Ortodoksisen kirkon julistama evankeliumi on sosiaalisen muutoksen voima. Liturgia ilman sosiaalista huolenpitoa lähimmäisistä on ritualismia ja johtaa elämän kavennuksiin ja vääristymiin. Kirkkomme yhteisöllinen eetos on Eukaristia, joka käsittää kaikki elämän ulottuvuudet. Se on uskollisuutta Kirkon todelliselle olemassaololle, pelastuksen evankeliumille ja uskon käytännölliselle julistamiselle.

Ortodoksinen jumalanpalveluselämä on rukouksineen, veisuineen ja kaikkine toimituksineen Kirkon näkemys maailmasta Jumalan läsnäolon todellisuutena.

'''Isä [[Jarmo Hakkarainen]]'''

[[Luokka:Opetuspuheet]]