Lähdekoodi sivulle Meidän on toivuttava (opetuspuhe)

'''”MEIDÄN ON TOIVUTTAVA”'''<br>
'''ja tehtävä jälleen omaksemme Kirkon näkemys elämästä'''

Alla oleva teksti vaikka näennäisesti koskee vain erästä ”vähämerkityksistä” ja Suomessa unohdettua – jos ei peräti hyljeksittyä – toimitusta ortodoksisen kirkon pyhien toimitusten käsikirjassa [[Euhologion (käsikirja)|Euhologionissa]], se kuvaa Kirkon koko etiikan ja varsinkin seksuaalietiikan taustaa ja ”ilmapiiriä” perustavaa laatua olevalla tavalla. Ilman sen ymmärtämistä mitä isä [[Alexander Schmemann|'''Alexander''']] yrittää kuvata, ei voi ymmärtää Kirkon eettisen opetuksen luonnetta ja sisältöä. Teema on ajankohtainen syistä, jotka kaikki tietävät, ja kirjoittajan kuvaus on yhtäältä tasapainoinen mutta samalla hän selkeästi sanoo jotain, jossa sanoja seisoo sanojensa takana, eikä vain ”esittele erilaisia näkökulmia”. – ''H. Alex Saulamo''
<hr>
'''Alexander Schmemann'': ''Ensimmäisen päivän rukoukset eli rukous lapsivuoteessa olevan äidin puolesta'''

Ensimmäinen toimitus koostuu kolmesta rukouksesta, jotka pappi lukee ensimmäisenä päivänä paikassa, jossa lapsi on syntynyt. Nämä rukoukset koskevat ensisijaisesti äitiä, ja juuri näistä rukouksista jotkut löytävät loukkauksen naisia kohtaan tai oikeutuksen Kirkon elämän supistamiselle puhtaus-epäpuhtaus periaatteeseen. Mutta kuulkaamme itse rukouksia.

Ensimmäisessä ja lyhimmässä Kirkko pyytää Jumalaa, joka parantaa ''”jokaisen taudin ja raihnauden”'' parantamaan tämänkin palvelijansa ''”joka tänään on synnyttänyt”'' ja nostamaan hänet ''”vuoteelta, jolla hän lepää”''. Rukous jatkuu: ''”sillä profeetta Daavidin sanan mukaan olemme synnnissä saaneet alkumme ja kaikki olemme tahrautuneita Sinun edessäsi.”''

Toinen rukous alkaa viittauksella Kristukseen, joka on syntynyt ''”puhtaimmasta Valtiattarestamme Jumalansynnyttäjästä, ainaisesta Neitseestä Mariasta”'' ja ''”pienokaisena seimessä levännyt ja jota lapsena on hoivattu”''. (Schmemann antaa teoksessaan toisen rukouksen koko tekstin, jonka voi katsoa suomenkielisen [[Rukous lapsivuoteessa olevan äidin puolesta|Euhologionin sivulta]])

Ja lopulta kolmannessa rukouksessa edelleen esillä olevien anteeksiannon ja parantamisen teemojen lisäksi löydämme viittauksen lasten synnyttämiseen Jumalan varhaisen käskyn täyttämisenä:
:''”Sillä Sinä, Herra, olet sanonut: Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa ja tehkää se itsellenne alamaiseksi. Sentähden mekin, Sinun palvelijasi, rukoilemme ja kärsivällisen ihmisrakkautesi rohkaisemina pelvolla huudamme Sinun valtakuntasi pyhässä nimessä: Katso alas taivaasta ja näe tuomiosi alaisten heikkous ja hyvänä ja ihmisiä rakastavana Jumalana anna anteeksi palvelijallesi ja koko perhekunnalle, johon lapsi on syntynyt, ja myös niille jotka ovat olleet hänen apunaan ja kaikille täällä oleville...”''

Niinpä ensimmäinen ellei peräti ainoa aihe kaikissa rukouksissa on anteeksi pyytäminen: ''”olemme synnnissä saaneet alkumme...”'' Siten tämä ilmeinen sikiämisen ja siten sukupuolielämän samaistaminen syntiin ja epäpuhtauteen näyttää aiheuttavan pahennusta ”modernissa ihmisessä” ja jopa ”modernissa kristityssä”. Mutta vain ne, jotka ovat joko unohtaneet tai hylänneet kristillisen ihmiskuvan, loukkaantuvat tästä. Aikaamme värittää yritys sukupuolielämän vapauttamisesta, ennen kaikkea sen vapauttamisesta kaikista mielleyhtymistä syntiin, syyllisyyteen ja häpeään – ja tämä enemmän kuin mikään muu paljastaa aikamme antikristillisyyden. Koska sukupuolielämä on ”luonnollista”, on se myös ”hyvää”, ja ollen hyvää se on myös viatonta: Tämä on peruskaava joka edellytetään ihmisen ”seksuaalisessa vapauttamisessa”. Mutta juuri tämän ajatuksen Kirkko hylkää, aivan kuten se hylkää manikealaisen ja dualistisen ajatuksen seksuaalisuuden ja pahuuden samaistamisesta.

Kristillisen maailmankuvan mukaan ihmisluonto, vaikkakin on perustaltaan tai ontologisesti hyvä, on langennut, eikä vain osittain, jättäen joitakin ihmisen toimintoja koskemattomiksi ja viattomiksi, vaan ihmisluonto kokonaisuudessaan on langennut. Ja sukupuolielämän erityislaatu on siinä, että ollen yhteydessä rakkauteen, jumalallisista lahjoista korkeimpaan, se on ihmisen langenneen luonnon traagisen monimielisyyden polttopisteessä. Tosiaankin, yhtäältä sukupuolielämä ei ole pelkästään rakkauden ilmausta; se itsessään on rakkautta. Toisaalta se on myös ihmisen antautumista eläimellisyyteen, hänen elämänsä ja luontonsa kertakaikkista rikkoutuneisuutta, hänen eheytensä kadottamista. Kaksi sukupuolielämän napaa ja viettiä – rakkaus ja himo – ovat erottamattomasti sekoittuneet ja niitä on mahdotonta erottaa toisistaan. Tästä johtuu kahden asenteen yhtäaikaisuus, todellinen antinomia, Kirkon suhtautumisessa sukupuolielämään sekä mahdottomuus palauttaa tätä antinomiaa yksinkertaiseen mustavalkoratkaisuun.

On virhe ajatella, että pitäessään avioliiton ulkopuolista sukupuolielämää ”pahana”, Kirkko pitäisi sitä selkeästi ”hyvänä” avioliitossa, sillä sukupuolielämä, avioliitossa tai ei, kuuluu ”tähän maailmaan”, sikäli kuin se on himoa – maailmaan, jonka ”muoto on katoamassa” ja joka nykyisessä muodossaan ei tule perimään Taivasten Valtakuntaa. Ja koska sukupuolielämä on ilmausta ”tämän maailman” elämää muodostavasta ja määrittävästä ”lihan himosta, silmien pyyteestä ja elämänkorskasta”, se kuuluu lain, ei armon, alaisuuteen. Lain alaisuus ei tarkoita, että se olisi tuomittavaa, vaan sitä että sitä säädellään elämän kokonaisnäkemyksen valossa, alisteisena tälle näkemykselle, sisältyneenä sen rajoihin, siinä järjestyksessä, joka tässä maailmassa on ainoa suoja pimeitä ja järjettömiä itsetuhoisia voimia vastaan. Jos sukupuolielämä on ”kielletty” avioliiton ulkopuolella ja ”sallittu” sen sisällä, johtuu tämä siitä, että avioliitto – huolimatta omasta rappeutuneisuudestaan tässä langenneessa maailmassa  – kuuluu korkeampaan elämännäkemykseen, jonka on mahdollista saavuttaa Jumalan Valtakunta, kun taas pelkkä ”luonnollisten” viettien ja yllykkeiden tyydyttäminen, niin luonnolliselta ja täyttymyksen tuottavalta kuin se voikaan vaikuttaa, ei kuulu tähän näkemykseen, vaan johtaa lopulta itsetuhoon ja siten paljastuu ”luonnon vastaiseksi”. Laki ei voi kirkastaa ja lunastaa, mutta se voi kuitenkin rajat antamalla ja tiettyä järjestystä ylläpitämällä viitata itsestään poispäin, langenneen luonnon ulkopuolelle, antamaan ihmiselle tietoisuuden korkeammasta elämännäkemyksestä ja saada hänet pyrkimään sitä kohden. Ja juuri tästä syystä Kirkko tuomitsee demonisina kaikki ”seksuaalista vapautumista” vaativat ideat ja trendit eri yhteyksissään. Jos sukupuolielämä – sen ymmärtäminen ja oikein arvostaminen – on ollut Kirkolle moraalisuuden varsinainen ”koetinkivi”, ei tämä johdu ”lihaa” koskevasta patologisesta ja syyllisyydentuntoisuudesta pakkomielteestä, kuten monet näinä aikoina tuntuvat ajattelevan. Itse asiassa tämä sairaalloinen ja pakkomielteen omainen tylsistyneisyys on tullut yhä enenevässä määrin tavaramerkiksi ”seksuaaliselle vapautumiselle” eli kaikille yrityksille tehdä seksistä – ja vain seksistä – koko ihmiselämän ja rakkauden ainoa sisältö. Päinvastoin, koska Kirkko tietää ihmisen todellisen olemuksen ja kutsumuksen, Kirkko tietää myös, että moinen vapautuminen johtaa ihmisen täydelliseen orjuuteen ja itsetuhoon.

Kirkon silmissä se mitä ihmisten ”ruumiillisina olentoina ja maailmassa asuvina” on mahdollista tehdä ja mitä heidän tuleekin tehdä on hyväksyä – nöyrästi ja kuuliaisesti – Jumalan ilmaisema laki, joka vapauttaa, ainakin jossain määrin, hänet seksuaalisuuden pimeästä ja järjettömästä hirmuvallasta – laki, joka tekee sukupuolielämästä rakkauden palvelijan, vaikkakin kahtiajakoisen, eikä sen herraa ja koko sisältöä. Laki ei ”pyhitä” sukupuolielämää, eikä liioin ”kiroa” sitä. Mutta paljastamalla ihmiselle totuuden sukupuolielämästä, sen traagisesta ja väistämättömästä kaksijakoisuudesta, Kirkko auttaa ihmistä säilyttämään näyn omasta todellisesta olemuksestaan ja taistelemaan sen eheyden puolesta, toisin sanoen etsimään armoa.

Tämä on se kokonaisnäkemys, jota vasten meidän on kuultava ja ymmärrettävä Kirkon käytäntöjä uuden ihmisen syntyessä maailmaan. Ensimmäisenä päivänä luettavat kolme rukousta paljastavat tähän tapahtumaan liittyvän ilon uuden Jumalan lapsen astuessa Jumalan ihmeelliseen valkeuteen, ja kuitenkin – ja juuri siksi – surun siitä, että maailma on synnin turmelema. Juuri tämän lahjan suuruus saa meidät punnitsemaan ja ymmärtämään ihmiskunnan lankeemuksen syvyyttä. Ja jos nämä rukoukset ovat ensisijassa anteeksipyyntöä, johtuu tämä siitä, että jumalallinen anteeksianto – joka on annettu ja täytetty Kristuksessa ja Hänen Tulemisessaan – voi puhdistaa ja palauttaa täyteyteensä tämän ilon, tehdä elämän alkamisesta myös pelastuksen ja lunastuksen alkamisen. Taas kerran ihmisen elämä paljastuu kaikessa jumalallisessa kunniassa ja kauneudessa, mutta myös väistämättömässä riippuvuudessa tämän maailman langenneista lainalaisuuksista. Siittäminen ei ainoastaan ole olematta syntiä, vaan on myös todellakin yksi hämmästeltävistä Jumalallisista lahjoista: kyky antaa elämä. Silti meidät on ”synnissä siitetty”, sillä himosta on tullut siittämisen välttämätön osatekijä. Synnyttäminen on iloa, mutta kuitenkin ”raihnautta ja heikkoutta”. Alkava elämä on avoin valolle ja ilolle, ikuisuudelle itselleen; ja kuitenkin miten hauras se onkaan, altis kaikille vaaroille, kuinka perustavalla tavalla pahan uhkaama!

Kaiken tämän Kirkko paljastaa ja ilmoittaa, kun se toimittavan papin persoonassa seisoo tämän äidin ja tämän lapsen edessä ja antaa heille ensimmäisen siunauksensa, ja siten liittää tämän ”ensimmäisen päivän” pelastuksen mysteeriin. Miten muuten kuin pyytämällä anteeksiantoa, ainoaa todellista parannusta, ainoaa todellista paluuta eheyteen, jonka synti on pirstonut, voi Kirkko auttaa äitiä, jonka kohtalo tässä maailmassa on kokea lapsen kantaminen nimenomaan ”raihnautena ja heikkoutena”, langenneen luonnon orjuudessa? Tosiaankin Kirkko ei pyydä anteeksiantoa millekään tietylle synnille, tietylle ”epäpuhtaudelle”, vaan ”tahallisille ja tahattomille” synneille, so. synnille tämän maailman realiteettina, koko maailmaa lävistävälle epäpuhtaudelle ja saastuneisuudelle. Ja mitä muuta voi Kirkko tarjota kuin anteeksiantoa, joka on ainoa tie Kristuksen lunastamaan elämään, ”kirkkaiden ja loistavien enkelien” suojaamaan iloon ja täyteyteen. Mitä muuta Kirkko voisi tarjota hänelle kuin sen paljastamista, että tämä syntymä, niin kuin jokainen lapsen syntymä ja äitiys, muuttuu Kirkossa osallisuudeksi Marian ainutkertaisesta äitiydestä, jonka kautta pelastus ja ilo tuli kaikkeen maailmaan? Ja lopuksi, millä muulla tervehdyksellä Kirkko voi kunnioitta lasta, paitsi tutustuttamalla hänet Jumalan Pyhän nimen kunnioittamiseen, tietoon Jumalasta ja yhteyteen hänen kanssaan, joka on iankaikkista elämää.

Ei ole pelkästään erehdys vaan ennen kaikkea pientä ja pikkumaista nähdä jotakin ”loukkaavaa” näissä täynnä rakkautta ja huolenpitoa olevissa rukouksissa, rukouksissa, jotka ovat täynnä aitoa  – nimittäin todella jumalallista – ihmisen persoonan kunnioitusta. Ja sen sijaan, että seuraisimme tätä maailmaa tyhjiin ”oikeuksiin”, merkityksettömään ”kunniallisuuteen” ja häilyvään ”onnellisuuteen” vetoavine halpoine kapinoineen, meidän on toivuttava ja tehtävä jälleen omaksemme Kirkon näkemys elämästä; se jonka Kirkko ihmisen ensimmäisenä elinpäivänä lapselle antaa.

(''Alexander Schmemannin teoksesta'' "Of Water and the Spirit" ''suomentanut VTM Ville Nygren'')

[[Luokka:Opetuspuheet]]