Lähdekoodi sivulle Ortodoksista seurakuntaa ei ole tarkoitettu museoksi (opetuspuhe)

Suomalaisessa yhteiskunnassa kysytään harvoin, miksi  ihmisten elämänmenossa on niin paljon ahdistusta ja turvattomuutta. Usein annetaan ymmärtää, että ihmisten pahoinvointi kuvastaa heidän sopeutumiskyvyttömyyttään, ei jotakin perustavanlaatuista ihmisen ja yhteiskunnan suhteen vääristymää.

== Piittaamattomuutta omien tekojen seurauksista ==

Talouselämä korotetaan uskonnon, isänmaan ja moraalisen auktoriteetin asemaan. Myös lasten kasvatus mukautetaan hyödyn välineeksi. Kilpailukyky ja tehokkuus ovat lastenkasvatuksen välineellistäviä moraalinormeja. Kun lapsia koulutetaan superosaajiksi, heidän kasvuympäristöstään puuttuvat perinteisen ortodoksisen etiikan hyveet: kohtuullisuus, oikeudenmukaisuus, rehellisyys, lempeys ja toisen ihmisen kunnioittaminen ja huomioon ottaminen.

Kirkon pyhät isät  opettavat evankeliumin mukaisia hyveitä: uskoa, rakkautta, paastoamista, rukousta, nöyryyttä, lempeyttä, myötätuntoa, kärsivällisyyttä, totuutta ja oikeudenmukaisuutta. Kasvattaminen ilman Pyhän Hengen pyhyyden läsnäoloa Kristuksessa on ateistista kasvatustyötä. Se on johtanut eurooppalaisia ihmisiä humanistiseen epäjumalanpalvelukseen. Ihmisen ja yhteiskunnan elämää järjestetään ilman Kristusta. Se on johtanut uuden ihmisen luomiseen ilman Jumalaa, yhteiskunnan elämään ilman Jumalaa ja ihmisyyden maailmaan ilman Jumalaa.

Pitkälle maallistuneen yhteiskunnan toimintatapa vahingoittaa lapsia ja nuoria. Se kasvaa ateistisesta psykologiasta ja pedagogiikasta, joka johtaa täydelliseen piittaamattomuuteen omien tekojen seurauksista.

Suomalaisessa kasvatusmallissa ei ole juurikaan fyysistä läheisyyttä, ei kannustusta eikä kiitosta. Lapsi oppii olemaan tuomatta tunteitaan vuorovaikutukseen. Hän kasvaa ja varttuu ennakoimattomassa ympäristössä. Nykyajan lapsen riskejä ovat netti ja väkivaltaiset pelit.

Osa suomalaisista lapsista voi huonommin kuin koskaan. Pahoinvointi on kaiken lisäksi muuttumassa krooniseksi.  Lasten palveluja on leikattu parinkymmenen vuoden ajan neuvoloissa, päiväkodeissa, kouluissa ja terveydenhuollossa. Lasten ja nuorten mielenterveyshäiriöt on yleisyydeltään sitä luokkaa, että voidaan puhua kansantaudista. Vaikeimpien häiriöiden juuret ulottuvat lasten varhaisimpiin vaiheisiin. Aivan keskeinen asia on, että lapsella on rinnallaan läsnä oleva aikuinen.

Köyhyys teki paluun suomalaiseen yhteiskuntaan vuoden 1990-luvun alun laman jälkeen, kun siitä sikisi laaja pitkäaikaistyöttömyys ja perusturvaa leikattiin. Huolestuttavinta on ehkä juuri lasten köyhyys. Pientuloisissa perheissä elää noin 150 000 lasta. Päihde tai mielenterveysongelmaisten vanhempien lapset eivät saa aina edes ruokaa.

Yhteiskunnan eriarvoisuus yhdistyy selvästi patologisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin, joihin on turha toivoa lähestyvänsä ottamatta huomioon niiden perussyitä. Eriarvoisuus kalvaa. Se mädättää yhteiskunnan sisältäpäin.

Aineellisten erojen vaikutus vie tovin tullakseen esiin: mutta kilpailu asemasta ja tavaroista kovenee ajallaan. Ihmiset tuntevat itsensä omistuksiensa perusteella yhtä ylivertaisemmiksi (tai alivertaisimmiksi), ennakkoasenteet yhteiskunnan alemmilla portailla olevia kohtaan kovenevat, ja rikospiikit sekä kehnon yhteiskunnallisen aseman aiheuttamat sairaudet käyvät yhä ilmeisemmiksi. Sääntelemättömän vaurauden kartuttamisen perintö on tosiaan katkera.

== Ortodoksinen seurakunta on perusteiltaan liturginen yhteisö ==

Kristuksen evankeliumin ja Jumalan Valtakunnan sanoman tulee näkyä sanoissa ja teoissa. Evankeliumin saarnaaminen ja opettaminen on hengellinen tapahtuma. Piispan ja papin on oltava uskollinen Jumalan rakkauden sanoman vastaan ottamiselle. Heidän tulee rakastaa Kristusta, Pyhiä Kirjoituksia, pyhien isien opetuksia, seurakuntalaisia ja evankeliumin julistamista. Heidän tulee yhdistää evankeliumin opetus seurakunnan kokonaiselämään.

Evankeliumin julistaminen edellyttää aina kuulijoiden myönteistä vastausta siihen. Evankeliumin syvään luonteeseen kuuluu ihmisen antama vastaus. Kristus opetti, että ihmisten tulee pyytää saadakseen ja heidän tulee aktiivisesti etsiä löytääkseen (Matt. 7:7-8). Kristus tuli maailmaan ja hän vuodatti ristillä kallisarvoisen verensä. Hän ei tullut pelkästään ihmisten ihailtavaksi, vaan että ihmiset ottavat Hänet vastaan ja tunnustavat Hänet Pelastajaksi ja Herraksi. Myönteinen vastaus Kristuksen kutsuun muodostaa uskon persoonallisen teon, joka perustuu ihmisen vapaaseen tahtoon.

Evankeliumin saarnaaminen ei ole Kirkon ainoa tehtävä. Niitä ovat myös jumalanpalvelus, kirkollinen kasvattaminen, pastoraalinen ohjaaminen, ihmisrakkaus ja lähetystyö. Kirkon palvelemisen muodot saavat ravintonsa evankeliumin hengestä eli Kristuksen rakkaudesta uskovia kohtaan. Ortodoksisen kirkon evankeliumin henki on uskon palava pensas. Siinä kuoleman voittanut ja ylösnoussut Kristus osoittaa suuren rakkautensa ja armonsa ihmissieluja kohtaan.

Ortodoksinen seurakunta on perusteiltaan liturginen ja sakramentaalinen yhteisö.  Ilman noita perusasioita se on muutoin pelkästään yhdistys, joka tarjoaa jäsenilleen ihmisten halujen ja vaatimusten mukaisia kulttiriittejä. Sellainen yhdistys ei ole ortodoksinen kirkko.

Ortodoksista seurakuntaa ei ole tarkoitettu museoksi tai ghetoksi, vaan eläväksi katoliseksi yhteisöksi. Seurakunta ei ole uskonnollinen kerho tai liikeyritys. Jumala kutsuu seurakuntayhteisöä vahvistamaan langenneessa maailmassa ihmisten keskinäistä uskon ja käytännön ykseyttä. Ortodoksisen uskon ja käytännön ykseys edellyttää uskovilta Kirkon totuuden julistamista ja sen todistamista.

Ortodoksista seurakuntaelämää ei ole, ellei se laajene perheisiin, työpaikoille ja yhteiskunnan elämään. Kirkon tulee kasvattaa kaikkia jäseniään. Ihmisten tie kulkee Jumalan yhteyteen lähimmäisen kautta. Kirkon pyhät isät olivat kiinnostuneita yhteiskunnan rakenteista ja ongelmista. Ortodoksinen kirkko vaikutti monin tavoin Bysantin yhteiskunnalliseen lainsäädäntöön, taloudellisen epäoikeudenmukaisuuden torjumiseen ja sosiaalisten ongelmien esiintuomiseen. Ortodoksisuus eli Jumalan oikea ylistäminen saa aikaan ortopraksian, rukouksen ja palvelemisen synteesin jokapäiväisessä elämässä.

Ortodoksinen kirkko ei ole yksi monien kirkkojen joukossa. Ortodoksia ei ole jokin kansallinen ideologia. Joillekin näyttää olevan helppoa hieroa kauppaa ortodoksialla, mutta vaikea elää ortodoksisesti.

Maallistuneessa näennäiskirkollisessa elämänmenossa yksilö tai yhteisö ehdollistaa kirkon palvelemaan muita kuin hengellisiä päämääriä. Tämä näkyy kipeästi paikallisessa ortodoksisessa kirkossa.  Jäsenistön enemmistö ei osallistu kirkolliseen elämään. Kirkollisen työn tuntemattomuus ja paheneva maallistuminen uhkaa kirkon tulevaisuutta.

Kirkon elämässä ei ole eheytymistä ilman [[askeesi]]a ja hengellistä uudistumista. Suomalaisen yhteiskunnan muutokset ovat olleet viime vuosikymmeninä suuria.  Ortodoksisen kirkon tradition kannalta erityisen kipeä asia on perheen merkityksen heikkeneminen. Yhä useammat vanhemmat siirtävät lastensa kasvatustehtävän päiväkodeille ja peruskoululle. Kasvatustehtävien laiminlyöminen näkyy kipeästi kirkollisessa elämässä. Kodeissa ei tunneta vastuuta ortodoksisten arvojen luomisesta lasten ja nuorten elämään. Lasten ja nuorten pahoinvointi kytkeytyy ympäröivään yhteiskuntaan, perheoloihin ja kouluyhteisöön. Lasten ja nuorten pahoinvoinnin takana on usein vanhempien pahoinvointi.

== Uskon syventäminen on sydämen asia ==

Yhteiskunnan maallistuminen merkitsee vaaraa paikalliskirkon elämälle. Se halvaannuttaa kirkollisen elämän. Yksilöllisyyden ja elämän nautintojen korostaminen vieraannuttaa laitoskirkon jäsenen todellisesta kutsumuksestaan kasvaa hengellisesti. Tämän päivän ihmisen seksuaalisuudesta on muodostunut aistillisten halujen täyttämää ajanvietettä. Jokainen tekee niin kuin huvittaa.  Mielihyvän tavoitteleminen ja nautintojen etsiminen rakentavat nykyajan epäjumalia, jotka aiheuttavat suurta hengellistä vahinkoa erityisesti nuorten sielulle ja ruumiille.

Ortodoksinen liturgisuus on syvän yhteisöllistä, toisesta ihmisestä välittävää kasvamista ja kasvattamista. Ortodoksisen kirkon liturgisen elämän sanallinen ja kuvallinen aines ilmaisee uskovien yhteisöllistä kokemusta ja samalla myös ohjaa sitä. Tämä kaikki edellyttää kirkolliselta kasvatukselta ihmisolemuksen kaikkien osa-alueiden kasvattamista.

Kirkossa pyhät kirjoitukset, ikonit ja liturgiset tekstit luovat uskoville yhteistä tilaa, jonka pohjalta he jakavat katolisen uskon kokemuksiaan ja kokevat yhteenkuuluvuutta. Uskon kasvattaminen ei rajoitu älylliseen tai tiedolliseen pyrkimykseen. Se on sydämen asia. Ikoninen oppiminen tarkoittaa sydämen sivistystä. Ortodoksisen tradition mukaisesti se sisältää älyn, tunteet, ruumiin ja sielun. Uskon kasvattaminen johtaa Kirkon jäsenen sydämen sivistykseen ja iloon Kristuksessa. Ilo Kristuksessa ei kuitenkaan tarkoita maailmallista hauskanpitämistä.

Pyhällä [[Johannes Krysostomos|Johannes Krysostomoksella]] oli dynaaminen käsitys apostolisen saarnan voimasta. Hän välitti palavasti kuulijoilleen evankeliumin sanomaa. Pyhä Isä opettaa: 
: ''”Rakkaani, oppikaamme halveksimaan ihmisiltä tulevaa kunniaa, älkääkä kaivatko sitä. Meille on suotu suurin kunnia, johon verrattuna ihmisiltä tuleva kunnia on itse asiassa loukkausta, pilkantekoa ja ivaa. Tämän maailman rikkaudet on siihen rikkauteen verrattuna köyhyyttä. Jos kuitenkin tahdot rakastaa kunniaa, teen niin, mutta olkoon rakastamasi kunnia kuolevaista kunniaa.”''

Tänä päivänä harvat ortodoksit näkevät, mikä yhteys evankeliumilla on elämään.  Paikalliskirkossa tarvitaan kirkkoisien voimakasta raamatullista opetusta. Kirkon teologian ja siitä kasvavan käytännön tulee rakentua evankeliumin opetukseen. Ortodoksisen uskon sisältö on evankeliumin mukainen, mutta sen käytännön toteuttaminen on Suomessa kaukana evankeliumin ja pyhien isien ihanteesta.

Patristiseen opetukseen ja kasvatukseen sisältyy kutsu tarkastella Kristuksessa profeetallisesti kaikkea maailmassa. Kirkon rikas jumalanpalveluselämä tarjoaa runsaasti terapeuttista aineistoa, jota papiston julistus tuo ihmisen eri elämäntilanteisiin. Tavoitteena on herättää ihmisessä katumus. Se edellyttää katuvalta itsensä avaamista katumukselle, vakavaa suhtautumista Kirkon tarjoamaan hengelliseen uudistumiseen ja eheytymiseen.   Häneltä puuttuu kuitenkin usein Kirkon opetuksen mukainen käsitys synnistä. Hänen elämäänsä ruokkii epäusko, välinpitämättömyys, tunteettomuus ja mielen sokeus Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan.

Kirkon luonne on ''pyhä'' ja ''papillinen''. Papillisen järjestyksen muotoutuminen on olennaisen tärkeä Kirkon historiallisessa elämässä. Kirkon ensimmäisinä vuosisatoina eukaristian ja pappeuden läheinen suhde kasvoi teologista perusteista. Pappeus perustuu eukaristiaan ja sillä on selkeästi uhriluonne. Ortodoksinen pappeus yhdistyy erottamattomasti Kristuksen persoonaan ja palvelutehtävään. Pappi on ensisijaisesti Kirkon terapeutti.

Pyhittäjä [[Simeon Uusteologi]] (k. 1022) opetti paljon Kirkon hengellisestä isyydestä.  Hänelle hengellinen isä on karismaattinen persoona, Kristuksen elävä ikoni. Hengellinen isä antaa rippilapsen elämälle mittapuun, ei niinkään ulkoisilla neuvoilla, vaan sillä, mitä hän on ihmisenä. Hengellinen ohjaaja eli "hengellinen lääkäri", kuten isät häntä kutsuvat, tarjoaa ohjattavalleen Jumalan parantavaa itsetuntemusta, inhimillisen epäonnistumisen tuskallisen taustan ja himojen helvetin tunnustamista, mutta myös varmuuden siitä, että helvetti voidaan kukistaa Jumalan rakkauden avulla ja muuttaa luottamuksen ja yhteenkuuluvuuden tunteeksi.

Katumus on Kirkon terapeuttisen hoidon osa. Kirkko on sairaala, ja parantaja on Kristus. Kirkko parantaa ihmisiä Kristuksessa synnin eli sielun sairauksista.

Ortodoksinen pappeus ilmaisee Jumalan ekonomian eli armotalouden hoidon. Pappi kasvattaa uskovissa eskatologista toivoa. Se merkitsee Jumalan elämän jakamista ja esimakua siitä. Rippi-isä rukoilee synnintekijän puolesta, Jumala antaa anteeksi. Pappi palvelee, Jumala vapauttaa. Kristus on katumuksen mysteerion todellinen toimittaja ja anteeksiantavan rakkauden lähde.

Papin ja piispan tehtävänä on johdattaa omalla esimerkillään ihmisiä Jumalan yhteyteen. Siihen tarvitaan paljon rakkautta ja ihmistuntemusta.  Papiston tehtävänä on valmistaa ja auttaa seurakuntalaisia vapautumaan intohimoista, itsekkyydestä ja kaikenlaisesta maailmallisuuden vankeudesta. Mutta se on mahdotonta,  jos papiston jäsenet elävät itse himojen ja maailmallisen vankeuden maailmassa.

'''Isä [[Jarmo Hakkarainen]]'''

== Kirjallisuutta ==

* Cryssavgis, John, 2003, In the Heart of the Desert. The Spirituality of the Desert Fathers and Mothers. Bloomington.
* Hakkarainen, Jarmo
** 1995, Yksiöllisyydestä yhteisöllisyyteen. Johdatus ortodoksiseen etiikkaan. Joensuun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja. N: o 9. Joensuu.
** 2002, Kirkon pyhistä toimituksista: Katumus on koko Kirkon asia. – Aamun Koitto. N:o 19. Kauhava.
** 2008, Haavoitettu parantaja. Ortodoksinen pappi sielujen lääkärinä Kristuksessa. Joensuu.
** 2011, Bysantin terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon perikatoa. Joensuu.
* Hakkarainen, Pentti
** 1998, Kirkko luovana yhteisönä.  Oulun ortodoksisen hiippakunnan säätiö. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä.
** 2001, 	Elämysten saalistajat. – Ortodoksinen Kulttuuri 4/2001. Joensuu.
** 2003, Parantava kosketus.  – Ortodoksinen Kulttuuri 6/2003. Joensuu.
* Hierotheos, archmandrite, 1994, Orthodox Psychotherapy. The Science of the Fathers. Translated by Esther Williams. Levadia.
* Hulkko, Kustaa, 2011, 14 euroa päivässä. – Suomen Kuvalehti. 20/ 20.5. 2011.
* Johannes Krysostomos, pyhä, 1969, Saint John Chrysostom. Commentary on saint John the Apostle and Evangelist. Homilies 1-47. Translated by sister Thomas Aquinas Goggin, S.C.H. The Catholic University of America Press. Reprinted with corrections.
* Judt, Tony, 2011, Huonosti käy maan. Tutkielma nykyisestä surkeudestamme. Suomennos Petri Stenman.  Like. Keuruu.
* Mantzarides, Giorgios, 1994, Orthodox Spiritual Life. Brookline.
* Moravia, Alberto, 1969, Automaatti. Tammi. Helsinki.
* Munkit Kallistos ja Ignatios Ksanthopouloslaiset, 1993, Ohjeita niille, jotka ovat valinneet vaikenemiskilvoituksen ja yksinäisen elämänmuodon. – Filokalia. IV osa. Kokoelma pyhien kilvoittelijaisien kirjoituksia. Koonneet pyhät Makarios Notaras ja Nikodeemos
* O'Donohue,  John, 2008, Anam Cara. Kelttiläistä viisautta. Suomentanut Anuirmeli Sallamo. Keuruu.
* Popovich, Justin Father, 1997, Orthodox Faith and Life in Christ. Translation, Preface, and Introduction by Asterios Gerostergios. Belmont.
* Simeon Uusteologi, pyhä, 1993, Kolmesta tavasta rukoilla. – Filokalia IV osa. Kokoelma pyhien kilvoittelijaisien kirjoituksia. Vanhasta kreikasta suomentanut sisar Kristoduli (Lampi). Pieksämäki.
* Staniloae, Dumitru, 1990, Orthodoxe Dogmatik II. Band. Zürich.
* Stylianopoulos, Theodore, 2003, The Gospel in the Parish: Discovering the Orthodox Evangelical Ethos. – The Orthodox Parish in America: Faithfulness to the Past and Responsibility for the Future. Edited by Anton C. Vrame. Brookline.
* Vrame, Anton C., 1999, The Educating Icon. Teaching Wisdom and Holiness in the Orthodox Way. Brookline.
* Yannaras, Christos, 1984, The Freedom of Morality. Translated from the Greek by Eilsabeth Briere. Crestwood.

[[Luokka:Opetuspuheet]]
[[Luokka:Opetuspuheet/Etiikka]]