Lähdekoodi sivulle Paastoa ja pääsiäistä Äänislinnassa

Aamun Koitossa ilmestyi 1960-luvulla isä '''Erkki Piiroisen''' kirjoittamana sarja kirjoituksia otsikon ''”Harmaitten tšasounien maassa”'' alla. Vuoden 1963 Aamun Koitossa nr. 10-11 ilmestyi tuosta sarjasta artikkeli paastosta ja pääsiäisestä Äänislinnassa sotavuodelta 1942. 
<hr>
== Paastoa ja pääsiäistä Äänislinnassa ==
[[Kuva:Aanisniemi01_tn.jpg|thumb|300 px|<center><small>Äänisniemen tšasouna.<br>(Kuva © T.Nygård)</small></center>]] [[Kuva:Kontupohja05_tn.jpg|thumb|300 px|<center><small>Kuva Kontupohjasta.<br>(Kuva © T.Nygård)</small></center>]] [[Kuva:Kontupohja04_tn.jpg|thumb|300 px|<center><small>Kontupohjan tšasouna.<br>(Kuva © T.Nygård)</small></center>]]
Suuren paaston alussa vuonna 1942 loppui Äänislinnan papiton aika, kun pappismunkki '''Pietari''' (sotilaspastori '''Pauli Jouhki''') ilmoittautui alue-esikunnassa saamansa määräyksen mukaan papin tehtävään. Hän osoittautui heti toimen mieheksi, joka ei tyytynyt istumaan esikunnan toimistossa, vaan lähti työhön kansan keskuuteen. Valamon luostarin jäsenenä hän sai heti kansan ihailun osakseen ja oikean papin maineen. Kun hän liturgiaa toimittaessaan pani päähänsä munkin mustan huntupäähineen, eivät edes suomen kieltä vieroksuvat ortodoksit enää epäilleet hänen oikeauskoisuuttaan. Väsymättä hän toimitti palveluksia ja pyhiä sakramentteja. Paastopäivinä olivat aamulla kirkossa 3-4 tunnin palvelukset, päivällä kierrettiin kastamassa lapsia, ripittämässä sairaita, siunaamassa vainajia, toimittamassa rukoushetkiä, suorittamassa myrhavoiteluita luterilaisten pappien kastamille lapsille ja illalla taas kirkossa olivat pitkät palvelukset. Kotiin tultua hän vielä seisoi kauan kotialttarin ääressä lukemassa rukouksia ja valmistautumassa seuraavan päivän palveluksiin. Olin mukana kanttorina ja papin apulaisena, vaikka hän monta kertaa sanoikin, että jos et jaksa, niin jää sinä lepäämään. <br>
<br>
Kiertäessämme väestön keskuudessa saimme paljon ystäviä ja erityisesti Perevalkassa, jossa oli useita karjalaisperheitä melko uusissa taloissa asumassa. Toimitimme kodeissa rukoushetkiä ja pannykidoja, joimme teetä ja lämmittelimme pakkaspäivinä karjalaisen uunin lesankalla sekä kuuntelimme kuvauksia sikäläisen väestön vaiheista. Eräs emäntä kertoi mm. tällaisen tapauksen: <br>

<blockquote>"Eräs korkeassa asemassa oleva virkamies, joka kuului Jumalaan uskomattomien kirjoihin, asui muutamia päiviä luonamme. Pelkäsin häntä ja toimitin hartauteni salassa. Meidän kodissamme olivat ikonit joka huoneen nurkassa. Eräänä aamuna nousin varhain ja halusin vierastamme häiritsemättä hakea vierashuoneesta erään esineen. Kun raotin ovea varovaisesti, huomasin vieraamme polvillaan ikonin edessä rukoilemassa ja tekemässä ristinmerkkiä. Riemastuin tästä kovin ja menin valmistamaan aamuteetä, sillä kysymyksessä oli praasniekkapäivä. Teepöydässä kerroin miehelle suoraan, mitä olin nähnyt, ja etten enää häntä pelkäisi ja että nyt hän oli kuin rakas sukulainen. Hymyillen ystävällisesti mies veti kaulastaan esille ristin ja sanoi: ''”Tämä on aina ollut kaulassani."'' Sitten hän kertoi lapsuudestaan, uskovaisista vanhemmistaan ja vaikeuksistaan, jotka hän on Jumalan avulla voittanut. Pääsiäisenä hän tuli uudestaan luoksemme toivottamaan hyvää pääsiäistä. Tuntui kuin Jumalan lähettiläs olisi vieraillut kodissamme." </blockquote>

Samoihin aikoihin isä Pietarin kanssa Äänislinnaan tuli toinenkin pappi, nimittäin pastori '''A. Olanto''' määrättiin Äänisenrannan alueen papiksi, ja hänen apulaisenaan toimi veli '''Tapani Repo'''. Tällä alueella oli paljon kielellisesti venäläistyneitä karjalaisia, joiden keskuudessa toimivan papin piti osata hyvin venäjää. Kirkollisten tehtävien lomassa tapasimme silloin tällöin heitä. Kävimme myös joskus tapaamassa Mäkikadulla elävää perhettä, jossa '''Antonina'''-äiti eleli kahden tyttärensä kanssa. Kun hän sai kuulla isä Aleksanterin puhuvan venäjää, niin hän ihastui ikihyväksi. Hän oli luullut, ettei Suomen ortodoksisista papeista kukaan osaa kunnolla venäjää. – Erään tällaisen illan jälkeen palasimme asuntoomme ja äänisenrantalainen papisto saattoi meitä. Kävellessämme lumista katua pitkin vastaamme juoksi hätäisesti itkevä nainen perässään puukko kädessä oleva mies. Juoksimme hätään ja isä Aleksanteri iski nyrkillään miestä niin, että puukko lensi pitkän matkan päähän. Mies haisi väkijuomille. Toimitimme hänet pois ja saatoimme naisen asuntoonsa rauhoittumaan. Jälkeenpäin tuumimme isä Aleksanterille, että tällaisessa tapauksessa ei olisi tainnut auttaa, jos katekismuksen kannella olisi yrittänyt miestä pysäyttää. <br>
<br>
Ortodoksisen papiston toiminta Itä-Karjalassa jatkuvasti voimistui. Karjalainen väestö tunsi heidät oman uskonsa edustajiksi ja antoi heille tukensa, joskin kiusallisiakin tilanteita syntyi varsinkin silloin, kun samoihin työkohteisiin osuivat ev.lut. kirkon papit. Kontupohjan alueella, jossa ortodoksisena pappina toimi isä '''Mikael Kuha''', oli kerran sattunut niin, että karjalaisemäntä oli tullut esikuntaan pyytämään pappia kastamaan lastaan. Hän oli sattunut kääntymään ensin ev.lut. papin puoleen ja esittänyt asiansa. Pappi oli sanonut, että täällä on luterilainen ja kreikkalainen pappi, kumpaa hän tahtoi? Vaimo ei tajunnut näistä sanoista, mistä oli kysymys. Silloin pappi oli sanonut, etta hän on Suomen pappi, tahtooko hän Suomen pappia luokseen vai onko haettava Venäjän pappi. Pitemmälle hän ei ennättänyt päästä selityksessään, kun keskustelun kuullut isä Mikael oli siinä ja täynnä pyhää kiivautta antoi virkaveljelleen oppitunnin venäläisestä ja suomalaisesta papista. Luultavasti kyseessä oleva pastori muistaa tänäkin päivänä, että Suomen pappeja on ainakin kahta lajia, luterilaisia ja ortodoksisia. Isä Mikael oli karjalan murteella kysynyt vaimolta, haluaako hän tehdä lapsestaan pravoslavnoin vaiko Ijuteranskoin ja vaimo oli kiireellä vastannut: pravoslavnoin, pravoslavnoin. Niin isä Mikael kävi lapsen kastamassa. Kerrotaan isä Mikaelin näissä välienselvittelyissä vahvistuneen niin paljon oman uskon perinteissä, että kun lomamatkalla Suomen puolella eräs ev.lut. pappi oli ystävällisesti taputtanut häntä olkapäälle ja kysynyt: ''"Mitäs virkaveljelle kuuluu"'', niin hän oli vastannut: ''"En minä ole mikään veli, vaan isä Mikael"''. – Ahkera isä hän olikin kiertäessään alueellaan. Äänislinnaankin kantautuivat uutiset, että tämä teknillinen pappi tekee taivalta saha, kirves, höylä ja vasara repussaan ja korjailee tšasounien ja kirkkojen kalustot kulkiessaan jumalanpalvelus- ja kastematkoillaan. <br>
<br>
Äänislinnan yliopiston kirjastossa työskenteli mm. professori '''Boris Sové'''. Kävimme silloin tällöin tervehtimässä häntä ja samalla saimme kuulla monia mielenkiintoisia tietoja. Erityisesti olimme kiinnostuneita hänen kirkollista elämää käsittelevistä tutkimuksistaan. Hän sanoi, että sekä Zarekan että Neglinkan kirkoissa on toimitettu palveluksia sotaa edeltäneeseen vuoteen asti. Jumalanvastaiseen järjestöön on Karjalassä kuulunut noin 6500 henkeä. Vaikeina vuosina eräät papit ovat luopuneet tehtävistään. Ne papit, jotka ovat hoitaneet papillista virkaansa vielä 1930-luvulla, ovat olleet kutsumukseltaan uskollisia sielunpaimenia. <br>
<br>
Suuri paasto jatkui monine palveluksineen. Karjalaisissa kodeissa paastottiin, vaikka elintarvikkeista oli pulaa. Korteilla saatavat liha-annokset säästettiin pääsiäistä varten. Eräästä sotilasvarastosta ilmoitettiin minulle, että siellä on joukko kirkonkelloja. Panin heti toimeksi ja kellot siirrettiin Zarekan kirkkoon. Pikkuiset kellot kannoimme talkoilla tapuliin, mutta suuret kellot piti nostaa sinne vaijerien ja väkipyörien avulla. Piinaviikolla tämä työ saatiin päätökseen. Olimme iloisia kuin pikku pojat. Kohta Äänislinnan maisemassa soivat kirkonkellot, mitä kansa oli kauan kaivannut. Kirkkovahti '''Kuisma''' lupasi aloittaa kellojen soittamisen suurena lauantaina tuntia ennen pääsiäisyön jumalanpalvelusta. Jäinme jännittyneenä odottamaan tätä hetkeä. <br>
<br>
Siitä tuli kuutamoinen pääsiäisyö. Menimme hyvissä ajoin illalla kirkkoon. Matkalla tapasimme kiireesti kulkevaa kansaa. Kysyimme heiltä vaikka tiesimme: "Minne matka?". "Kirkkoon, kirkkoon", vastattiin innokkaasti ja töppöstä nostettiin toisen edelle. Emme ennättäneet perille, kun se alkoi. Suuri kello kumahti, sitä seurasi toinen, kolmas. Kirkkoon menevä kansa alkoi ristiä silmiään kadulla. Eräät naiset pysähtyivät, polvistuivat tiellä, ristivät silmiään ja huokailivat: ''"Slaava Tebe, Hospoti'' (Kunnia Sinulle, Herra), ''Oi Boshe moi'' (oi Jumalani), ''kun vielä sain elää tämän hetken, että kirkon kellot soivat"''. Olin sotilas, mutta en mahtanut sille, että silmäni täyttyivät kyynelistä. Siinä kävellessäni kiitin Jumalaa, että olin saanut olla kuljettamassa kirkonkelloja ja siitäkin, että olin saanut selkäni kipeäksi niitä nostettaessa tapuliin. Harmaitten talojen ovet aukeilivat. Kansaa tulvi Herran huoneeseen. Puolitoista tuntia ennen palveluksen alkua kirkko oli tilkiten täysi. Ristinmerkkiä piti tehdä pään yläpuolella, muualla kädet eivät sopineet liikkumaan. Kynttilänjalat olivat täynnä palavia kynttilöitä. Eräät yrittävät pitää niitä käsissään, mutta tungoksessa se on melkein mahdotonta. – Kello lähestyy puolen yön hetkeä. Kirkossa on täysi hiljaisuus. Sen keskeyttää isä Pietari aloittaen laulun: ''"Sinun ylösnousemistasi, Kristus Vapahtaja, enkelit veisuilla ylistävät taivaissa."'' Kohta pienoinen kuoromme yhtyy siihen. Lyhdyn, ristin ja kirkkolippujen kantajat tunkeutuvat kansan läpi ulos. Kierretään kirkko hitaasti. Kellot julistavat pääsiäisriemua. Temppelin oven edessä pysähdytään ja lauletaan palvelukseen kuuluvat psalmin jakeet ja veisu "Kristus nousi kuolleista." Kansa on haltioissaan. Tällainen ilo heille, että pääsiäisenä on pappi ja on perinteellinen jumalanpalvelus ja ovat kirkonkellot, jotka kaiuttavat ilosanomaa. ''"Kristus nousi kuolleista"'', tervehtii pappi seurakuntaväkeä. ''"Totisesti' nousi"'', vastaa kansa. Palvelus jatkuu kello 4 saakka, eikä kukaan poistu ja helpota tungosta. Palvelus seistiin loppuun saakka, ristin suutelemiseen saakka. Sitten lähdettiin kotiin. Oli onni, että tänä vuonna pääsiäinen sattui sekä vanhan että uuden ajanlaskun mukaan samaksi sunnuntaiksi. Jumalanpalveluksen jälkeen kokoonnuimme asuntoomme. Syötiin kananmunaa, avattiin kotoa tullut paketti ja nautittiin pääsiäisateriasta. Pääsiäisyöpalveluksen jälkeen Äänislinnan väestölle oli selvää, kumpi suomalaisten uskontokunnista edusti sitä uskonnon muotoa, johon he aikaisemmin olivat kuuluneet ja tottuneet. <br>
<br>
<b>E. P.</b><br>
<br>
(''Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr. 10-11/1963, joka ilmestyi pääsiäisenä,  huhtikuun 10. päivänä 1963, sivuilla 121-122 [s.11-12]'')

[[Luokka:Aamun Koitto]]