Maallistuminen (opetuspuhe)

Löydämme Raamatusta paljon viittauksia siitä, että me emme saisi ryhtyä palvomaan "mammonaa", eli maallisia asioita. Tämä opetus on hyvin yksinkertainen, mutta sen toteuttaminen on paljon vaikeampaa. Yhtä vaikeaa on usein se, että mitä me ymmärrämme noilla maallisilla asioilla.

Yhtenä vaaratekijänä on se, että me pidämme kaikkea maailmassa olevaa ja koko maailmaa pahana. Tämä on kuitenkin suuri virhetulkinta sillä miten maailma voi olla paha? Löydämmehän heti Raamatun luomiskertomuksesta seuraavan kohdan: "Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää." (1.Moos.1:31) Miten me siis voisimme sanoa, että tämä maailma itsessään on paha?

On totta, että maailmassa on paljon pahoja asioita: sotia, epäoikeudenmukaisuutta, köyhyyttä, riistoa ja yhteiskunnallista pahoinvointia. Mutta kaikki nämä ovat oikeastaan enemmän oireita, jotka liittyvät siihen, että ihmiset ajattelevat liian itsekkäästi eli pelkästään omien etujensa mukaisesti. Lyhyesti ja ytimekkäästi voisi sanoa, että monet ongelmat johtuvat "maallistumisesta".

Maallistuminen on sitä, että kaikki hengelliset ihanteet on heitetty romukoppaan. Jos tutkimme Evankeliumia niin ateistikin voisi olla samaa mieltä siitä, että Kristuksen opetus lähimmäisen rakastamisesta on kaiken kaikkiaan hyvä asia. Ongelma onkin siinä, että me emme osaa toteuttaa tuota lähimmäistemme huomioimista oikealla tavalla.

Mitä jos laatisimme listan niistä asioista joihin kulutamme aikaa ja rahaamme? Sitten jos mietimme sitä, että mitkä asiat ovat lopulta oleellisia elämämme kannalta niin saatamme huomata, että listasta löytyy paljon turhaakin. Kaikki asiat eivät tietenkään ole täysin turhia, mutta niiden ei tarvitse olla tuona listan kärjessä.

Eli itsetutkiskelun myötä voisimme todeta sen, että monia asioita voisi tehdä toisin. Sillä tavoin, että mahdollisimman moni saisi siitä mahdollisimman suuren hyödyn. Rakkaus ei voi kulua loppuun, vaan mitä enemmän osoitamme rakkautta toisia kohtaan sen suuremmaksi se myös kasvaa meissä itsessämme. "Rakastakaa toisianne!" Näin Kristus meitä kehottaa tekemään. Opetus on yksinkertainen, mutta sen todellinen toteuttaminen vaatii meiltä paljon.

Maallistuminen ja seurakuntaelämä

Voisi siis sanoa, että suurin haaste Kirkolle tänä päivänä on juuri tuo maallistuminen. Käytännössä meidän ei tarvitse kuin katsoa jumalanpalvelus- ja toimitustilastoja, niin huomaamme, että hyvin harva ihminen osallistuu seurakunnalliseen elämään. Kaikki on tietysti suhteellista ja paikkakunnallisiakin eroja löytyy, mutta karkeasti yleistäen tämä on kuitenkin tosiasia.

Tietysti voisi leikkisästi kysyä, että mitä siitä seuraisi, jos kaikki seurakuntalaiset päättäisivätkin yhtäkkiä tulla sunnuntaina kirkkoon. Tai mitä jos reilun tuhannen jäsenen seurakunnassa kaikki tekisivät päätöksen osallistua katumuksen sakramenttiin kaksi kertaa vuodessa. Se tekisi silloin reilut viisi synnintunnustusta päivässä. Siinä sitä olisikin yhdelle papille puuhaa ihan tarpeeksi!

Mutta edellä mainittu onkin vain jossittelua. Mutta enemmin voisi kysyä, että keneltä se sitten on pois, jos ihmiset eivät halua käydä kirkossa? Kirkon ovet ovat avoinna kaikille, jotka haluavat kuulla Jumalan Sanaa. Lyhyesti voisi kysyä että ihminenhän jää jostain vaille, jos hän kieltäytyy seurakuntayhteydestä joka hänelle on annettu.

Seurakuntayhteydessä ensimmäisenä ja tietysti kaikkein tärkeimpänä on ihmisten aktiivisuus jumalanpalveluselämässä. Hiljattain tehtiin tutkimus, jossa selvitettiin ihmisten uskonvakaumusta. Tutkimustulosten myötä todettiin, että suomalaisilla on edelleen uskonnollista vakaumusta, mutta se on muuttunut yksilökeskeisempään suuntaan. Jos nyt sitten katsomme kirkossakäyntitilastoja niin huomaamme, että tämä varmasti pitää paikkansa. Tätä oiretta ei välttämättä huomaa kaikkialla. Esimerkiksi kasvukunnissa väestönpohjan kehitys on niin voimakasta, että se jo itsessään tuo ”luonnollisella” tavalla ihmisiä enemmän kirkkoon. Mutta pienillä paikkakunnilla aktiivisuuden laskemisen huomaa kyllä jumalanpalveluselämässä.

Kenties ihmisillä tosiaan on uskonvakaumusta, mutta yksilökeskeisen ajattelun myötä uskonnollinen elämä on muuttunut myös enemmän ”yksityisyritteliäisyyden” muotoon. Voidaan rehellisesti puhua myös siitä, että ihminen on vieraantunut jumalanpalveluselämästä. Kynnys on kasvanut liian suureksi, jotta uskallus riittäisi perille kirkkoon asti. Vanhan sukupolven ajattelussa erityisesti ulkoisessa kirkkokäyttäytymissä oli suuri painoarvo. "Väärin toimimisesta" huomautettiin ankarasti ja varmasti monelle lapselle jäi sellaisia traumoja, ettei kirkkoon ollut myöhemmälläkään iällä suurtakaan kaipausta. Nykyisinkin ensimmäisenä mietitään sitä, että milloin kirkossa istutaan ja milloin seistään ja milloin tehdään ristinmerkki. Moni vetoaa siihenkin, ettei jaksa seistä koko jumalanpalvelusta. Kuka on sitten sanonut, että koko palvelus on seistävä ja olemmeko miettineet että kumpi on pienempi paha: Istua kotona vai istua kirkossa?

Mutta onko kysymys todella siitä, ettei tiedetä miten kirkossa tulisi olla? Kysymys voi olla enemmänkin siitä, että jumalanpalveluselämää ei koeta tarpeelliseksi. Onko liturgia muuttunut nykyihmisen silmissä pelkäksi näytelmäksi, joka on pullollaan symboleja? Jos näemme jumalanpalveluksissa pelkästään sen ulkoisen kauneuden niin siihen kyllästyy varmasti ajan mittaan. Taas kärjistettynä voitaisiin sanoa, etteihän kukaan käy varmaankaan aivan joka viikonloppu teatterissa, oopperassa yms. Millä keinoin voisimme avata liturgiaa ihmisille?

Liturgian merkitys ja sen sisäinen kauneus, joka avautuu vasta jumalanpalvelukseen osallistumisen myötä. Näistä voi yrittää kertoa valistustoiminnan avulla. Selväähän on se, että jumalanpalvelusten opetuspuheissa ja kirkkokahvien yhteydessä voi tätä valistustoimintaa harjoittaa. Mutta miten sitten tavoittaa ”suuri yleisö”, joka ei käy kirkossa, mutta joka juuri vaatisi tuota lisätietoa jumalanpalveluselämästä? Miten Kirkko pystyisi parhaimmalla keinolla markkinoimaan itseään?

Liturgiseen elämään liittyy siis sen sisäinen kauneus ja tämä osaltaan vaatii jo tietynlaista henkeä. Jokainen pyhäkkö muodostaa oman pienoisseurakunnan ja jokaisessa pienoisseurakunnassa on omanlaisensa henki. Paljon kerrotaan siitä, kuinka jokin paikka on koettu hyvin lämminhenkiseksi kun taas toisessa paikassa tunnelma on ollut enemmän sisäänpäin lämpiävä. Miten sitten voidaan luoda sellainen ilmapiiri, että siihen olisi kaikkien helppo ja hyvä tulla? Miten kirkon ilmapiiri voisi olla sellainen, että siellä on todellista myötäelämistä niin ilossa kuin surussakin?

Huomaamme kaikesta edellä mainitusta, että yksi kysymys herättää vähintään kolme uutta vielä kiperämpää kysymystä. Meidän ei tarvitse olettaa, että yksittäinen kirkon työntekijä löytäisi heti vastauksen näihin haasteisiin. Ajatellaanpa leikkisästi seurakuntaa vaikkapa "moottorina". Sen työntekijät saavat pidettyä sen kyllä käynnissä, mutta kysymys on tuolloin vielä tyhjäkäynnistä. Liikkeelle päästään vasta sitten, kun seurakuntalaiset tulevat mukaan pyörittämään tuota moottoria lujempaa. Kaikkien panos ja ideat ovat aina tervetulleita.

Yksilökeskeisyys ja sen vaarat

Yksi maallistumisen voimatekijöistä on juuri yksilökeskeinen ajattelu. Siinä korostuu se, että omat edut käyvät aina muun edelle. Jos muistamme Kristuksen opetuksen rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta, niin siinä tuo rikas mies oli oikea itsekeskeisyyden ikoni. Yhtä lailla vertaus fariseuksesta ja publikaanista muistuttaa tuosta itsekeskeisyyden vaarasta. Voimme siis jo kahden evankeliumin opetuksen perusteella huomata, että ihmiset tekevät jatkuvasti juuri sitä, mistä Kristus on hyvin paljon varoittanut.

Luonnollisesti ihmisellä on tarpeita, sitä emme voi kieltää. Hyvin useinhan meille vielä huomautellaan, että "meidän tulisi pitää huolta vain omista asioistamme". Emmekö saisi siis elää omaa elämää? Saamme tietysti, mutta aina sillä tavoin, että huomioisimme ympärillä olevat ihmiset. Meissä saa olla hieman tuota "luonnollista" itsekkyyttä, mutta ei kuitenkaan avun tarpeessa olevien ihmisten kustannuksella.

Yksilökeskeisyydestä ja itsekkyydestä on lyhyt matka välinpitämättömyyteen. Nyt liikummekin jo pelastuksen kannalta oleellisten asioiden parissa. Välinpitämättömyys voi näet tehdä iankaikkisesta elämästä helvettiä! Tässä kohden on hyvä muistaa, että rakkaus on pelastuksemme kannalta tärkein asia. Rakkaus ei tunne rajoja ja sen me myös kannamme mukanamme iankaikkisuuteen. Mitä enemmän ihmisen ympärillä on rakkautta, sen lähempänä hän on Jumalaa. Rakkauden vastakohta on välinpitämättömyys. Ihminen, joka on kiintynyt ainoastaan kaikkeen aineelliseen ja katoavaan ei voi myöskään ottaa mitään näitä asioita mukanaan iankaikkisuuteen. Jos ihmisellä ei ole rakkautta Jumalaan ja lähimmäisiänsä kohtaan tässä ajassa, niin ei hän voi näitä suhteita rakentaa enää iankaikkisuudessa. Tästä meitä muistuttaa Kristuksen opetus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta, jossa Abraham sanoo rikkaalle miehelle: "Sitä paitsi meidän välillämme on syvä, ylitsepääsemätön kuilu, niin ettei täältä kukaan voi tulla teidän luoksenne, vaikka tahtoisikin, eikä sieltä pääse kukaan kuilun yli meidän puolellemme." (Luuk.16:26)

Rakkaus yhdistää Jumalaan ja välinpitämättömyys taas sulkee kaikki yhteydet Jumalaan ja lähimmäisiin. Tämän vuoksi kirkon tehtävänä on taistella maallistumista vastaan, koska se johtaa itsekeskeisyyteen ja sitä kautta välinpitämättömyyteen. Kysymys ei ole mistään "pienestä pahasta", vaan pelastuksen kannalta oleellisesta asiasta!

Kuoleman kieltäminen

Kirkon tehtävänä on valmistaa ihmistä ottamaan iankaikkinen elämä vakavasti. Maallistuminen on valitettavasti myös hämärtänyt koko käsitystämme kuolemasta. Maallistuminen nimensä mukaisesti nojaa kaikessa tähän aikaan ja kaikkeen siihen, mitä ihminen näkee ympärillään. Kuolema on tuon kaiken "mukavuuden" loppu ja siksi myös maallistuneessa ajattelussa täydellinen umpikuja.

Yksi maallistumisen oireista onkin kuoleman kieltäminen. Todellinen kosketus kuolemaan työnnetään syrjään ja pois näkyvistä. Totta kai ihminen "ulkoisesti" on kuoleman kanssa tekemisissä päivittäin, sillä tiedotusvälineiden otsikot myyvät itseään kuolemalla. Mutta todellista kuoleman kohtaamista ei enää samalla tavoin ole. Tähän ovat vaikuttaneet toisaalta jo maailman muuttuminen ja se, että ihminen siirtyy tästä ajasta pois useimmissa tapauksissa muualla kuin kotona.

Ortodoksinen hautaustoimitus on esirukousta, hyvästijättöä ja yhtä lailla läsnä olevan saattoväen lohdutusta ja puhuttelua. Useimmissa hautajaisissa arkku on auki, koska tällöin toteutuu hyvästijättö ja kuoleman kohtaaminen käsin kosketeltavan todellisesti. Näyttää kuitenkin siltä, että myös ortodoksisissa hautajaisissa joudutaan tekemään enenevässä määrin myönnytyksiä siinä, että arkku on hautaustoimituksen ajan kiinni. Tähän ei löydy varsinaisesti mitään näkyvää perustetta. Ainoa syy on se, ettei kuolemaa haluta kohdata!

Kuoleman kohtaamiseen liittyy myös kuolevan kohtaaminen. Enenevässä määrin hoitolaitoksissa olevat vanhukset saavat olla yksin kuolemaan liittyvien ajatustensa kanssa. Hoitohenkilökunnan voimavarat ovat hyvin rajalliset, seurakunnan työntekijät tulevat paikalla pyydettäessä tai voimavarojensa vuoksi myös harvoin ja läheiset taas hyvin harvoin ottavat kuolemaan liittyviä asioita puheeksi.

Edellä mainittu kuoleman tai kuolevan kohtaamisen pelko liittyy siihen, että ihminen pelkää itse asiassa omaa kuolevaisuuttaan. Tosiasia on se, ettei kuoleman poissulkeminen ja kieltäminen lisää kenenkään elinpäiviä tässä ajassa. Kuoleman kieltäminen on välinpitämättömyyttä kuolemaa kohtaan ja se taas saa meidät unohtamaan oman rajallisuutemme. Kristitty ei voi olla kuitenkaan sujut eikä välinpitämätön kuoleman suhteen. Kuoleman kanssa ei tarvitse olla sujut, koska Kristus on voittanut kuolemalla kuoleman! Kristityn tulisi nähdä se syntymisenä uuteen iankaikkiseen elämään, joka johdattaa meidät tuohon uuteen "illattomaan päivään".

Maallistunut ihminen elää "niin kuin viimeistä päivää". Kristityn taas tulisi elää niin kuin jokainen päivä olisi viimeinen.

isä Andrei Verikov