Uskonnonopetuksesta Suomessa 2011

Opetusneuvos Pekka Iivosen (Oph) juhlapuhe Suomen ortodoksisten opettajien liiton (SOOLi) 60-vuotisjuhlassa 1.10.2011 Kuopiossa: --- Yhdistyneiden Kansakuntien Ihmisoikeuksien julistuksen (10.12.1948 18. artiklan) mukaan kaikilla ihmisillä on ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapaus. Yhdistyneiden Kansakuntien kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus (16.12.1948 18. artiklassa) täydennetään uskonnonvapauteen liittyviä ohjeita. Yleissopimus antaa jokaiselle vapauden tunnustaa omavalintaista uskontoa tai uskoa sekä omaksua se omaksi vakaumukseksi. Jokaisella ihmisellä on joko yksinään tai yhdessä muiden kanssa julkisesti tai yksityisesti harjoittaa uskontoaan tai uskoaan jumalanpalveluksissa, uskonnollisissa menoissa, hartaudenharjoituksissa ja opetuksessa. Ketään ei saa asettaa alttiiksi pakotukselle, joka rajoittaa hänen vapauttaan tunnustaa tai valita oman valintansa mukainen uskonto tai usko. Nämä periaatteet ovat myös Euroopan Neuvoston Yleissopimuksessa ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi (4.11.1950 9. artiklassa).

Suomi on ratifioinut edellä mainitut kansainväliset sopimukset. Ratifioidut sopimukset sisältävät myös vaatimuksen julkisen koulutusjärjestelmän olemassaolosta ja siinä suvaitsevaa suhtautumista sekä pluralistisia opetussisältöjä opetuksessa.

Suomessa uskonnonvapaudesta säädetään sekä perustuslaissa että uskonnonvapauslaissa. Suomen perustuslain (11.6.1999/731 11§:n) mukaan jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus. Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Ketään ei voida velvoittaa osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen.

Uskonnonvapauslaki (6.6.2003/453 1. luvun 3§) antaa jokaiselle ihmiselle oikeuden liittyä sellaiseen uskonnolliseen yhdyskuntaan, joka hyväksyy hänet jäsenekseen, tai erota siitä. Uskonnonvapauslaki edellyttää, että uskonnon opetuksesta säädetään erikseen.

On merkillepantavaa, että Suomessa nimenomaan uskonnonvapauslain perusteella ja se lähtökohtana mahdollistetaan oppilaan oikeus saada uskonnonopetusta ja uskontokasvatusta.

Uskonnonvapauslain (2003) lähtökohtana on positiivisen uskonnonvapauden ajatus, oikeus uskontoon. Tähän perustuu oikeus oman uskonnon opetukseen. Suomalaisen uskonnonvapauden mukaan lapsella ja nuorella nähdään olevan oikeus omaan uskontoon ja uskonto on olennainen osa täysipainoista ihmisyyttä. Eduskunnan perustuslakivaliokunta katsoi lausunnossaan, että oman uskonnon opetus ei sisällöltään siis ollut perustuslaissa tarkoitettua uskonnon harjoittamista. Uskonnonvapauslain muuttumisen seurauksena muutettiinkin perusopetus- ja lukiolain säännöksiä uskonnon opetuksen osalta siten, että aiemmin lainsäädännössä oleva ”tunnustuksellinen uskonnon opetus” - käsite korvattiin ”oman uskonnon opetus” - käsitteellä.

Perusopetuslaki ja lukiolaki (3 §) ilmaisevat opetusta ja koulutusta ohjaavan yhtenäisperiaatteen. Sen mukaan koulutuksen tavoitteet ja sisältö määritellään lailla ja niiden perusteella annettavissa päätöksissä valtakunnallisesti yhtenäisiksi. Eduskunta päättää oppiaineista, valtioneuvosto keskeisistä tavoitteista ja tuntijaosta ja Opetushallitus opetuksen sisällöllisistä perusteista.

Valtakunnallisissa opetussuunnitelman perusteissa uskonnon opetuksen tavoitteeksi asetetaan antaa oppilaille ja opiskelijoille niin perusopetuksessa kuin lukiokoulutuksessa uskonnollinen ja katsomuksellinen yleissivistys. Opetussuunnitelman perusteiden mukaan oppiaineiden opetus on perusopetuksessa ja lukiokoulutuksessa poliittisesti sitoutumatonta ja uskonnollisesti tunnustuksetonta.

Koulun uskonnonopetuksella ja uskonnollisen yhdyskunnan (kirkon, moskeijan, synagogan tms.) antamalla omalla uskontokasvatuksella on ja tulee olla erilaiset tavoitteet ja sisällöt. Koulussa tavoite on katsomuksellinen yleissivistys ja yhdyskunnassa jäsenyyteen kasvaminen ja sitoutuminen.

Kuitenkin syvimmiltään molemmissa on kysymys uskonnosta, ei vain maailmankatsomuksesta tai neutraalista tiedosta. Vertailevana esimerkkinä voisi todeta, että musiikkia ei voi oppia pelkästään lukemalla musiikista. Oppilaan oman uskonnon opetusta ei siis voi täysipainoisesti toteuttaa ilman kosketusta siihen uskonnolliseen yhdyskuntaan, jonka jäsen oppilas on. Uskonnonopetus on myös uskonto- ja kulttuuriperintökasvatusta (taide, arkkitehtuuri, juhlapyhät, suomalainen sielunmaisema, musiikki) ja tukee arvokkaan perinteen säilyttämistä elävänä. Suomalainen malli oppilaan oman uskonnon opettamisesta antaa mahdollisuuden olla elävässä yhteydessä kansakunnan uskonnollisuuden, kulttuurin ja historian kanssa.

Usein väitetään, että oman uskonnon opetus on perusopetuksen aluetta. Perusasioiden ja – tietojen osalta näin on mutta on muistettava, että lukion uskonnon opetus syventää perusopetuksessa opittua ja keskittyy eri uskontojen ja katsomusten tuntemiseen ja niihin perehtymiseen. Keskeinen teema on eettinen ja katsomuksellinen pohdinta monipuolisesti eri katsantokannoilta. Perusopetuksessa voidaan luoda perusta oman uskonnon ja muiden uskontojen tuntemiseen mutta ei näiden asioiden syvällisempään sisäistämiseen. Siksi on selvää, että myös lukiokoulutuksessa tulee tulevaisuudessakin olla oman uskonnon opetus vähintään nykyisessä laajuudessa.

Suomalaisen uskonnon opetuksen nykymallin vahvuus on siinä, että se toteuttaa uskonnonvapauden periaatetta, sekä positiivista että negatiivista tulkintaa. Jokaisella on oikeus oman uskontonsa ja katsomuksensa mukaiseen opetuksen mutta kenenkään ei tarvitse osallistua oman vakaumuksensa vastaiseen opetukseen tai uskonnon harjoitukseen. Toinen vahvuus on se, että jokainen oppilas ja opiskelija saa riittävän perusosaamisen oppitunneilla voidakseen oppituntien ulkopuolella aidosti kohdata eri tavalla ajattelevan ja toimivan lähimmäisen.

Oppitunti ei siis ole ensisijaisesti yhdessäolon ja kohtaamisen näyttämö vaan oppimisen paikka oppitunnin ulkopuolisen elämän näyttämöitä varten.

Suomalaisen uskonnon opetuksen mallin heikkous on ehkä siinä, että siinä korostuu ajoittain eri uskontojen erottavat piirteet.

Opetushallituksen tekemän opetussuunnitelmaseurannan ja mukaan uskonnonopetuksen toteutumista voidaan todeta, että vuoden 2004 opetussuunnitelmien perusteissa uskonnon kohdalla muutos aiempaan on entistä selvempi oman uskonnon ajattelun vahvistaminen ja aineen sitominen selkeämmin opetuksen yleisiin tavoitteisiin ja kasvatusperiaatteisiin. Samalla uskonnon yleisiin, kaikkia uskontoja sitoviin, tavoitteisiin on kirjattu aineen yleissivistävä ja kulttuurinen olemus sekä korostettu eri uskontojen tuntemisen merkitystä osana oppilaan kasvua itsenäisen katsomuksen omaavaksi nuoreksi.

Voimassa olevan perusopetuksen tuntijaon mukaan uskonnossa vuosiviikkotuntien vähimmäismäärä on 11. Suurin osa kouluista on jakanut tunnit niin, että 3. tai 5. ja 6. luokalla on 2 vuosiviikkotuntia ja muilla luokka-asteilla 1 vuosiviikkotunti. Vain muutamassa kunnassa uskonnon minimituntimäärä ylitetään tarjoamalla valinnaisia opintoja.

Selvityksen mukaan ortodoksinen uskonnon opetus on edelleen kirkollisesti suuntautuneempaa kuin luterilainen uskonnon opetus. Opetussuunnitelma-analyysissä mukana olleet ortodoksisen uskonnon opetussuunnitelmat on laadittu kuitenkin ennen aineen uusien oppikirjojen valmistumista ja todellinen opetustilanne tällä hetkellä ei ole sama, miltä se arvioiduista suunnitelmista näytti.

Keskustelu uskonnonopetuksesta on viimeisen parin vuoden aikana ollut hyvin vilkasta valtioneuvoston 2009 asettaman perusopetuksen keskeisiä tavoitteita ja tuntijakoa pohtineen työryhmän työ vuoksi. Työryhmä jätti esityksensä tulevaisuuden perusopetuksesta kesäkuussa 2010. Valtioneuvoston oli tarkoitus tehdä omalta osaltaan päätös keskeisistä tavoitteista ja tuntijaosta alkuvuonna 2011. Ehdotus kuitenkin jäi ehdotukseksi eikä valtioneuvoston päätöstä uudeksi perusopetuksen tuntijaoksi tehty. Asia siirtyi uudelle hallitukselle, jossa ministeri Jukka Gustafsson asetti elokuussa virkamiestyöryhmän jatkamaan kaatunutta perusopetuksen kehittämistyötä. Työryhmän tulee antaa ehdotuksensa ministerille maaliskuun 2012 alkuun mennessä. Lukion osalta ministeri ilmoittaa asettavansa kehittämistyöryhmän heti sen jälkeen, kun peruskoulun päätös on tehty.

Sekä luterilaisen että pienryhmäisten uskontojen opettajat kannattavat pääosin nykyistä uskonnonopetuksen mallia. Pienryhmäisten uskontojen opettajat näkevät oikeuden omaan uskontoon merkkinä siitä, että suomalainen yhteiskunta kunnioittaa vähemmistöjä.

Kun valtioneuvosto on tehnyt päätöksensä keskeisistä tavoitteista ja tuntijaosta, Opetushallitus aloittaa uusien opetussuunnitelmien perusteiden laadinnan. Perusopetuksen perusteet tulee hallitusohjelman mukaan valmistua vuoden 2014 loppuun mennessä ja ne otetaan käyttöön kouluissa lukuvuoden 2016 alusta. Lukio seuraa perässä parin vuoden viiveellä. Uskonnonopetus voi toimia myös yhtenä suomalaiseen yhteiskuntaan kotoutumisen väylänä. Oman uskonnon tai kielen opetus voi olla kuin keidas, jossa käsitellään oppilaalle tuttuja asioita. Oppilaiden, jotka muuten elävät koko ajan vähemmistönä, on hyvä kokea oman uskonnon opetuksessa kerrankin muodostavansa enemmistön luokassa. Siksi uskonnonopetus voi vaikeuksista huolimatta osoittautua tärkeäksi oppilaiden itsetunnon, identiteetin mutta myös suomalaiseen yhteiskuntaan kotoutumisen kannalta.

Uskonnon ja uskontojen opetusta kouluissa pitää koko ajan kehittää, sen laatua parantaa ja menetelmiä monipuolistaa. Myös järjestämismuotoa pitää arvioida kriittisesti mutta uskonnon opetusta ei pidä kouluista poistaa.

Tällä hetkellä Suomessa koulua lukuun ottamatta mikään instanssi ei kykene antamaan nuorille laajaa uskonnollista yleissivistystä. Tulevaisuudessa eri kulttuurien, uskontojen ja katsomusten kohtaaminen edellyttää hyvää oman uskonnon ja muiden uskontojen tuntemista ja ymmärtämistä. Tänä vuonna peruskoulun aloittava on aktiivisimmassa iässään tämän vuosisadan puolivälissä. Oleellisia kysymyksiä on, millainen maailma on silloin, mitä taitoja ja tietoja silloin tarvitaan ja millaisessa kulttuurisessa ja uskonnollisessa tilanteessa silloin eletään.

Huolimatta siitä, että uskonnonopetus on monella tavalla asetettu suurennuslasin alle ja sille esitetään erilaisia vaihtoehtoja nykyisen tilanteen säilyttämisestä aineen täydelliseen poistamiseen kouluista ja oppilaitoksista, niin silti on järkevää kuitenkin lähteä siitä, että Suomi ei ole valmis uskonnonopetuksettomaan kouluun.

Pekka Iivonen
opetusneuvos
Opetushallitus