Elämä on uudistumista (opetuspuhe)

Isä Andrei Verikov

Ortodoksista kirkkoa pidetään usein vanhoillisena. Tämä on nähty sekä hyvänä, että huonona asiana. Hyvää siinä on se, että kirkko pysyy uskollisena perinteiselle opetukselle sekä toiminnalle ja siltä osin elämä on tuttua ja turvallista. Huonoa tässä vanhoillisuudessa taas on se, että tervetulleetkin uudet tuulet jäävät puhaltamatta, kun uudet ideat eivät tunnu tutuilta ja turvallisilta ja jäävät siitä syystä toteuttamatta.

Tosiasia on kuitenkin se, että voidakseen elää Kirkko tarvitsee uudistumista. Kuvitelkaa millaista olisi olla huoneessa, jota ei koskaan tuuleteta, tai kuinka pitkään auto toimisi moitteettomasti ilman öljynvaihtoa? Uudistuminen on elämän kannalta välttämätöntä. Ihmisen solutkin uudistuvat, sillä ilman uudistumista kuolema tulisi hyvin nopeasti!

Kirkollinen toimintakin vaatii uudistuksia. Tässä yhteydessä on hyvä pitää mielessä, että Kirkko nojaa omassa opetuksessaan Raamattuun ja Traditioon, jotka luovat kehykset myös uudistuksille. Kaikkeen ei pidä suin päin rynnätä, vaan asian oikeellisuus eli se, että palveleeko uudistus ihmisen sielun pelastusta, on tutkittava. Tämähän on kuitenkin yksittäisen ihmisen kannalta tärkein asia.

Uudistumisen vaikeus

Kirkko ei uudistu ja tätä kautta elävöidy, elleivät sen jäsenet ole halukkaita muutokselle. Lähtökohtana ovat siis meidän omat asenteemme. Pahin este uudistumiselle on se, että halutaan pitäytyä tuossa tutussa ja turvallisessa. Kysymys ei ole pelkästään turvallisuudentunteesta ja siitä, ettei haluta ottaa turhia riskejä, vaan myös puhtaasta laiskuudesta! Uudistuminen vaatii uusien asioiden opettelua ja tämä taas kysyy aikaa ja vaivannäköä. Helpommalla pääsee, kun tekee asiat niin kuin ne on ennenkin tehty. Monesti puhumme myös tottumuksen voimasta ja siitä, että ihminen helposti noudattaa sokeastikin tiettyä kaavaa, ajattelematta voiko asioita tehdä helpommalla tavalla.

Uudistumisen esteenä on muutosvastaisuus, joka on pelaamista varman päälle. Ei haluta ottaa turhia riskejä, koska epäonnistumisen pelko on suuri. Uudistumisen pelko voi liittyä myös siihen, ettei haluta ottaa vastaan kielteistä palautetta. Kielteistä palautetta tulee kuitenkin aina, koska aina löytyy joku, joka vastustaa uudistuksia. Kaikkia ei voi koskaan kuitenkaan miellyttää ja muutos ja uudistukset johtavat yleensä aina tahtojen sotaan. Enemmän pitäisi olla huolissaan silloin, jos kukaan ei koskaan sanoisi uudesta asiasta mielipidettään.

Oletteko kuulleet seuraavia lausahduksia?

”On tuota kokeiltu, mutta ei se toiminut. – Ei tuollaista ole ennenkään tehty. – Emme tarvitse sellaista, pärjäämme ilmankin. – Se vie liian paljon aikaa, ei kannata ruveta siihen. - Me emme ole tottuneet tekemään asioita tuolla tavoin. - Meillä on nämä asiat tehty aina tällä tavoin.”

Edellä olleet lausahdukset istuvat sellaisen ihmisen suuhun, joka ei ole kykenevä uudistumaan. Samalla voisi kuitenkin kysyä, tapahtuuko mitään kehitystä, jos uudistuksiin ei olla valmiita. Paikallaan oleminen ei ole pysyttelyä ajassa, vaan se johtaa vääjäämättömästi jälkeen jäämiseen. Asenteiden ja vanhojen tapojen muuttaminen on siis elinehto.

Seurakuntaelämän uudistuksia

Seurakuntaelämän uudistaminen vaatii noiden vanhojen asenteiden ja totuttujen tapojen murtamista. Tämä ei tarkoita sitä, että pistetään koko kirkko uusiksi, vaikka senkin suhteen voidaan toteuttaa erinäisiä muutoksia. Uudistumiset voivat lähteä liikkeelle hyvin pienistä ja yksinkertaisista asioista. Tässä tilanteessa täytyy olla hienovarainen ja muistaa, että jollekin ihmiselle pieni ja yksinkertainen asia voi olla elämää suurempi kysymys.

Seuraavaksi muutamia esimerkkejä pohdittavaksi:

• Voisiko tiistaiseura olla jonain muuna päivänä (ja kellonaikana) kuin tiistaina, jos silloin useampi ihminen pääsisi paikalle?
• Voisiko jumalanpalveluselämää rikastuttaa toimittamalla sellaisia jumalanpalveluksia, joita ei ole aiemmin seurakunnassa toimitettu?
• Voisiko seurakunnassa ottaa käyttöön uusia tapahtumia ja perinteitä, jos ne selkeästi rikastuttavat seurakunnan elämää?
• Voisiko seurakunta ryhtyä yhteistyöhön uusien tahojen kanssa?
• Voisiko seurakuntien työntekijöiden tehtäviä ja vastuualueita kartoittaa uudestaan?

Uudistuminen lähtee liikkeelle ihmisestä. Kristus ei tullut maailmaan muuttamaan ihmisiä väkipakolla. Hän antoi valinnanvapauden aina ihmiselle itselleen. Kohdatessaan sokean kerjäläisen Hän kysyi: ”Mitä haluat minun tekevän sinulle?” (Luuk.18:41) Ja 38 vuotta halvaantuneena olleelta mieheltä Kristus kysyi: ”Tahdotko tulla terveeksi?” (Joh.5:6). Parantumista ei tapahdu, ellei ihminen itse sitä halua! Tähän muutokseen voidaan kannustaa, mutta pakottamalla tulokset jäävät enemmän kuin laihoiksi.

Uudistukset kysyvät aikaa. Ihminen ei sopeudu uusiin asioihin nopeasti. Tämä on huomioitu jo Kirkon liturgisessa elämässä esimerkiksi niin, että Suurta paastoa edeltävät valmistusviikot, jotka rauhallisesti saattavat ihmisen toisenlaiseen elämäntyyliin. Esimerkiksi uutta seurakunnallista toimintapiiriä ei kannata lakkauttaa, vaikka kahtena ensimmäisenä kokoontumiskertana ihmisiä ei paikalla juuri olisikaan. Yhtä lailla jonkun uuden toiminnan tuloksia on turha lähteä arvioimaan vielä seuraavana vuonnakaan, sillä tulosten näkyminen vie aikaa. Sopeutuminen uuteen ja yhtä lailla siihen liittyvien tulosten näkymiseen voi arvioida menevän keskimäärin 2-5 vuotta.

Tänä päivänä pohditaan yhä enemmän sitä, miksi seurakuntalaiset eivät osallistu toimintaan kovinkaan aktiivisesti. Yhtä lailla mietitään sitä, miksi seurakuntien työntekijät uupuvat ja ilmapiiri ei monessa paikassa ole hyvä. Eräs merkittävä tekijä on juuri uudistuminen, tai oikeastaan tässä tapauksessa sen puute! Elämän ylläpitäminen edellyttää uudistumista. Luonnollista on, että uudistumisen puute johtaa myös luovan ajattelun hiipumiseen. Samojen asioiden jatkuva toistaminen ja kierrättäminen ei voi olla kannustavaa. Uudistumista tarvitaan. Olemmeko valmiita ottamaan riskejä vai pysymmekö sittenkin vain tutussa ja turvallisessa?

isä Andrei Verikov