Askeettinen elämä on kivuliasta (opetutuspuhe)

Ortodoksisen kirkon pyhät isät opettavat, että ihmisen on mahdotonta tuntea Kristusta, ellei hän halua ensin vapautua langenneesta maailmasta. Ihmisen hengellinen parantaminen merkitsee mielen, sydämen ja ajatusten parantamista. Ihmisellä on vapaa tahto valita hyveet tai himollinen elämä.

Jumalan läheisyyden pyhä kokemus

Ihminen on itsessään Jumalan ikuisuutta, mutta hänen on vaikeaa löytää jumalallista. Askeettinen elämä on kivuliasta. Se edellyttää pyhää hiljaisuutta. Hiljaisuus on yksi nykyajan suurimmista uhreista. Aikamme perustuu aina vain enemmän mielikuviin. Kulttuurit universaalistuvat, koska mielikuvien voima on suuri. Nykyään maailmassa käyttää mielivaltaa laskelmoivuus ja vaikeasti määriteltävä sekaannus, jossa kaikki syvällinen ja hiljaisuudessa edistyvä hylätään. Ihmisten huomio pyritään kääntämään ulospäin. Sielun sisäinen maailma pyritään häätämään mainosten ja ulkoisen sosiaalisen elämän luoman valhetodellisuuden tieltä.

Hiljaisuus on sielun ystävä; se paljastaa jumalallisen yksinolon rikkauden. Hiljaisuus ei tarkoita autiomaaisien opetuksessa ainoastaan sanojen puuttumista. Hiljaisuus on odottamisen, tarkkaavaisuuden ja kuuntelemisen tie. Se yhdistää kilvoittelijan asenteet ja toiminnot. Pyhä hiljaisuus on täyteyttä, kilvoittelijan tietoisuutta Jumalan hoitavasta läsnäolosta.

Yksi nykyajan ihmisten käyttämistä henkisistä huumeista on usko siihen, ettei ole Jumalaa. Tämän huumeen vaikutuksesta ihmisiltä hämärtyy käsitys oikeasta ja väärästä, ja he olettavat, ettei heidän tarvitse tehdä kenellekään tiliä elämästään.

Feodor Dostojevski (k.1881) kirjoitti, että Jumalan kieltämisestä seuraa henkinen tilanne, jossa ihmiset kokevat kaiken olevan sallittua. Hän kuvaa romaanissaan Riivaajat ateistista nihilismiä, josta seuraa rajoittamaton tyrannia ja väkivalta. Riivaajat kuvaa nerokkaasti hylättyjä ja sisäisesti tyhjiä ihmisiä. Terrori ja henkinen väkivalta kumpuaa näiden ihmisten sisäisestä tyhjyydestä ja kauhusta.

Nykyihmisen surkastuneet tunteet

Italialainen kirjailija Alberto Moravia (k. 1990) kuvasi vuosikymmeniä sitten novellissaan Automaatti italialaisen yläluokan edustajaa Guidoa ja tämän näennäisesti täydellistä elämää. Moravian novelli heijastaa yhteiskunnan nykyistä merkityksetöntä ja usein raadollista elämää. Aineellisen yltäkylläisyyden keskellä elävä Guido on sisäisesti tyhjä ja tunne-elämältään kuollut ihminen.

Ihmisen hengellinen identiteettikriisi ilmenee kaikkialla. Ihmiset etsivät itseään ja samastumiskohteita retriiteistä, Internetin keskustelupalstoilta, vuorotteluvapailta, pyhiinvaelluksilta ja maratoneilta. Individualismi ja itsekeskeisyys on aikamme kauhistuttavinta ja turmiollisinta epäjumalanpalvelusta.

Nykyihminen omistaa ja käyttää lukuisia asioita, mutta on ihmisenä vähän. Hänen tunteensa ja ajatuskulkunsa ovat surkastuneet kuin harjaantumattomat lihakset. Hän on täynnä itseään ja haluaa muuttaa maailman omakseen. Hänelle on todellista vain hän itse.

Moderni ihminen elää eläimen tavoin pelkästään aistinautintoja varten. Hän käyttää väärin Jumalan luomakuntaa himojensa palvelukseen. Ensimmäisen ihmisen jälkeen ihmisluontomme saa alkunsa aistinautinnosta.

Aikamme ihmisessä elää pohjaton kiitoksen ja tunnustuksen saamisen tarve. Hän välineellistää lähimmäisensä. Narsismi on myös kirkollisessa elämässä ihmisen psyykkisistä ominaisuuksista vaikeimmin tunnistettavissa. Narsistinen ihminen kavahtaa moninaisuutta, luovuutta ja elämän monikerroksisuutta. Hän on sisimmässään pelokas ja turvahakuinen olento.

Tänä päivänä harvat ortodoksit näkevät, mikä yhteys evankeliumilla on elämään. Paikalliskirkossa tarvitaan kirkkoisien voimakasta raamatullista opetusta. Kirkon teologian ja siitä kasvavan käytännön tulee rakentua evankeliumin opetukseen. Ortodoksisen uskon sisältö on evankeliumin mukainen, mutta sen käytännön toteuttaminen on Suomessa kaukana evankeliumin ja pyhien isien ihanteesta.

Patristiseen opetukseen ja kasvatukseen sisältyy kutsu tarkastella Kristuksessa profeetallisesti kaikkea maailmassa. Kirkon rikas jumalanpalveluselämä tarjoaa runsaasti terapeuttista aineistoa, jota papiston julistus tuo ihmisen eri elämäntilanteisiin. Tavoitteena on herättää ihmisessä katumus. Se edellyttää katuvalta itsensä avaamista katumukselle, vakavaa suhtautumista Kirkon tarjoamaan hengelliseen uudistumiseen ja eheytymiseen.

Nykyajan ortodoksilta puuttuu kuitenkin usein Kirkon opetuksen mukainen käsitys synnistä. Hänen elämäänsä ruokkii epäusko, inho, välinpitämättömyys, tunteettomuus ja mielen sokeus Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan. Tämä kaikki on arkipäivää paikalliskirkossa.

Kirkon luonne on pyhä ja papillinen

Kirkon luonne on pyhä ja papillinen. Papillisen järjestyksen muotoutuminen on olennaisen tärkeä Kirkon historiallisessa elämässä. Kirkon ensimmäisinä vuosisatoina eukaristian ja pappeuden läheinen suhde kasvoi teologisista perusteista. Pappeus perustuu eukaristiaan ja sillä on selkeästi uhriluonne. Ortodoksinen pappeus yhdistyy erottamattomasti Kristuksen persoonaan ja palvelutehtävään. Pappi on ensisijaisesti Kirkon terapeutti.

Pyhittäjä Simeon Uusteologi (k. 1022) opetti runsaasti Kirkon hengellisestä isyydestä. Hänelle hengellinen isä on karismaattinen persoona, Kristuksen elävä ikoni. Hengellinen isä antaa rippilapsen elämälle mittapuun, ei niinkään ulkoisilla neuvoilla, vaan sillä, mitä hän on ihmisenä. Hengellinen ohjaaja eli hengellinen lääkäri, kuten isät häntä kutsuvat, tarjoaa ohjattavalleen Jumalan parantavaa itsetuntemusta, inhimillisen epäonnistumisen tuskallisen taustan ja himojen helvetin tunnustamista, mutta myös varmuuden siitä, että helvetti voidaan kukistaa Jumalan rakkauden avulla ja muuttaa luottamuksen ja yhteenkuuluvuuden tunteeksi.

Me elämme ortodoksisen elämän kriisin aikaa. Pyhittäjä Simeon arvosteli aikansa piispoja ja pappeja ulkokohtaisesta elämänasenteesta, jossa Pyhän Hengen armo häivytettiin institutionaaliseksi rituaaliksi. Pyhittäjä moitti papiston jäseniä vastuuttomasta elämänasenteesta. He yrittävät olla Kristuksen paimenia ilman Kristusta. Simeon arvosteli niitä, jotka ottivat vastaan piispaksi tai papiksi vihkimyksen, vaikka Jumala ei kutsunut pyhään pappeuteen.

Papillinen valta ei kanna hengellistä hedelmää, ellei pappi tai piispa elä Kristuksessa, ellei Pyhä Henki ole kirkastanut häntä Kristuksessa. Pyhittäjä Simeon mielestä papiston tulee alati taistella ylpeyttä ja hengellistä sokeutta vastaan. Ortodoksinen papiston jäsen julistaa virassaan Kirkon askeettisen elämän ihannetta eli sitoutumista Kristuksen köyhyyteen.

Piispa tai pappi lankeaa saatanan virittämiin pahuuden ansoihin johtaessaan ihmisiä maailmallisesti. Rakkaus Jumalaan ja samastuminen Hänen antamiinsa hyveisiin avaa piispalle ja papille oven arvolliseen ja siunattuun papilliseen palvelutehtävään.

Pyhittäjä Simeon Uusteologi murehti sitä, että piispat ja papit käyttivät Kirkon korkeaa palveluvirkaa himojen harjoittamiseen ja synnin tekemisen verukkeena.

Piispan ja papin hengellinen työ vaatii uurastusta, puutteenalaisuuden kokemista ja kärsimystä eli psykoterapeuttista valvomista. Kirkon pyhät isät korostavat tämän totuuden vaalimista.

Ortodoksinen pastoraalinen palveluvirka perustuu esikuvaan uskovana elämisestä. Piispa ja pappi on rippi-isänä ensisijaisesti terapeutti.

Papiston ja kansan tietämättömyys askeettisesta elämästä ruokkii Kirkon hengellisen elämän sairautta. Ortodoksisen kirkon hengellinen ohjaus yhdistyy Kirkon pappeuteen ja hengellisen isyyden terapeuttiseen palvelutehtävään.

Ihmisen hengellinen parantuminen sielun sairauksista ei toteudu tiedon avulla, vaan papiston jäsenen yhteistyössä Jumalan luomattomien energioiden kanssa.

Pyhittäjä Johannes Siinailainen opettaa:

”Hyvä kapteeni pelastaa laivan, ja hyvä paimen tekee eläväksi ja parantaa sairastelevat lampaat”.

Papiston jäsen tarvitsee pastoraalisen terapian toteuttamisessa rakkauden hengellistä lahjaa. Hyvän paimenen ilmaisee rakkaus, sillä rakkauden tähden Paimen eli Kristus antoi ristiinnaulita itsensä.

Isä Jarmo Hakkarainen