Laulava Kirkko (puhe)

Professori Ivan Moody, Itä-Suomen yliopisto

Prof. Ivan Moody ja Maria Takala-Roszczenko, Tampereella 15.11.2014
(Kuva © Mikko Kärki)

”Laulava Kirkko”

(Suomeksi kääntänyt Maria Takala-Roszczenko)

Keskustelu kirkkomusiikista ja siitä, mitä sen pitäisi olla, on lisääntynyt viime aikoina erityisesti internetin yleistymisen myötä. Kuoronjohtajat purkavat tuntojaan keskustelupalstoilla jouduttuaan ristiriitaan papiston kanssa jumalanpalveluksissa käytettävän musiikin suhteen. Monet hakevat epätoivoissaan keinoja säilyttää kuoronsa korkealla tasolla tai yksinkertaisesti taivutella kuorolaisensa osallistumaan kuoroharjoituksiin. Yksiäänisen kirkkolaulun kannattajat valittavat, kuinka heidän on vaikeaa rukoilla venäläistyylisen moniäänisen kuoromusiikin tahdissa, kun taas harmonisoidun musiikin kannattajat samaistavat yksiäänisyyden käytännössä yksitoikkoisuuteen.

Suuri osa tästä keskustelusta kulkee ympyrää, eikä vastausta koskaan saavuteta, sillä vastaavat tilanteet toistuvat eri aikoina, olosuhteiden muuttuessa kuitenkin niin, ettei yhtä yleistä vastausta ole mahdollista löytää. Monen ongelman ratkaisuna voisi olla pastoraalinen hienotunteisuus papiston suhteessa laulajiin; onhan selvää, että jumalanpalvelukset nojaavat paljossa papiston ja laulajien sujuvaan yhteistyöhön. Hyvin usein ongelman taustalla on kuitenkin molemminpuolinen tietämättömyys toisen tehtävistä: laulajille ei ole selvää, mitä pappi kullakin hetkellä alttarissa tekee, toisaalta pappi voi olla epätietoinen laulun virityksen, nuottien hallinnan tai toimituskielen vaihtumisen aiheuttamista ongelmista kuorossa.

Eräs toistuva teema paljolti käytännöllisen mielipiteidenvaihdon lomassa koskee kirkkomusiikin asemaa ikonitaiteen rinnalla: usein koetaan, ettei kirkkolaulua arvosteta samalla tavoin kuin ikonimaalausta. Me emme yleensä hyväksy huonosti maalattuja ikoneita kirkolliseen käyttöön. Miksi meidän tulisi siis hyväksyä huonosti laulettu musiikki? Tämä näkemys herättää usein niiden reaktiot, jotka kokevat kirkkolaulajien ”ammattimaistumisen” sopimattomana ja korostavat, että itse asiassa kansan tulisi laulaa vastauksena papillisiin osiin. Perusteluiksi saatetaan esittää tulkinta siitä, miten historian kulussa kanttorit ovat vallanneet liturgian laululliset tehtävät kansalta, jättäen huomiotta sen tosiseikan, että kirkon perinteessä on aina ollut vain ammattilaisten laulamia osia.

Kyseinen ongelma nousee tietyssä mielessä jumalanpalvelusmusiikin kohtelemisesta eräänlaisena “valkoisena kohinana”. Mikäli kirkossa olijat eivät ymmärrä laulettua tekstiä, oli kyse sitten kielen vieraudesta tai epäselvästä artikuloinnista, he eivät ainoastaan jää Kirkon hymnografian hengellisen rikkauden ulkopuolelle vaan myös vaistomaisesti menettävät kiinnostuksensa laulettua kohtaan, aivan kuin se olisi vain radiosta tulevaa taustamusiikkia samalla käynnissä olevalle, tärkeämmälle toiminnalle.

Kyseiset näkemykset eivät tietenkään johdata kohti laulavaa Kirkkoa. Päinvastoin, päädytään hajaannukseen: liturginen toiminta erkanee ikoneista ja musiikista, vaikka niiden kaikkien tulisi olla erottamattomia osia samaa jumalanpalvelusta, yhtä liturgista puhetta Jumalalle. Miten siis voisimme saavuttaa sinfonian, yhteisymmärryksen, jossa Kirkko todella alkaisi laulaa?

Viime aikoina opetustehtävässäni Itä-Suomen yliopistossa olen pyrkinyt rohkaisemaan opiskelijoita pohtimaan yhtä perustavanlaatuista kysymystä: ”Mitä meidän tulisi laulaa kirkossa?” Tämän kysymyksen pohdiskelu on uskoakseni ollut ajatuksia herättävää, sillä vastataksemme siihen rehellisesti, meidän on vakavasti mietittävä, mitä me kirkkomuusikkoina teemme, ja arvioitava omia ennakko-oletuksiamme, käsityksiämme ja ennakkoluulojamme.

Olen vastikään luennoinut kirkkomusiikin teologiasta, mikä on väistämättä tarkoittanut paneutumista Kirkon Isien musiikkia koskeviin ajatuksiin. Tietyssä mielessä heidän opetuksestaan on meille vain vähän hyötyä, sillä heidän kuvauksensa ovat usein niin kontekstiinsa sidottuja etteivät ne enää päde meidän liturgiseen todellisuuteemme. Toisaalta me voimme oppia huomattavan paljon siitä vakavuudesta, jolla he aihetta lähestyvät.

Pyhä Johannes Krysostomos muun muassa ohjaa laulajia jäljittelemään enkeleitä: ”Kuinka ymmärrän sen, että sanoista tulee tekoja? [...] siitä, että enkelten kuoroja jäljittelemällä Jumalalle osoitetaan katkeamatonta ylistystä [...]. Ylhäällä enkelten joukot laulavat ylistystä; alhaalla ihmiset muodostavat kirkoissaan kuoroja ja jäljittelevät edellisiä laulaen samaa ylistystä. Ylhäällä serafit huutavat ääneen kolmipyhäveisua; alhaalla ihmislaumat päästävät ilmoille saman huudon. Taivaan ja maan asukkaat tuodaan yhteen kumppanuuteen; syntyy yksi kiitos, yksi ilon huuto, yksi riemukas kuoro.” (Homilia I ”Oziam, seu de Seraphinis I; PG 1vi, 97)

On selvää, että jos meidän on määrä liittyä kumppanuuteen enkelten kanssa, me emme voi jatkaa riitelyä kuoron sisällä tai papin kanssa siitä, mikä sävelmä on oikea, tai onko kerubiveisun moniääninen sovitus otollisempi jumalanpalvelukseen kuin pitkä, yksiääninen Znamennyj-sävelmä. Meidän mielemme ja sydämemme tulisi jo nyt olla sopusoinnussa enkelten kanssa, ja silloin kykenemme suomaan rukouksellisen huomion niille sanoille, joita laulamme. Kuten pyhä Proklos Konstantinopolilainen kirjoitti 400-luvulla:

”Psalmien lyyra on kaunis; Hengen harppu on Jumalan innoittama. Profeetallinen laulu on sekä riemuisa että peljättävä. Psalmien laulaminen on aina pelastavaa, se tuudittaa intohimot melodisesti uneen. Sitä mitä leikkuri on ohdakkeille, sitä on psalmi surullisuudelle. Laulettu psalmi poistaa toivottomuuden ja katkaisee surun juurineen. Se pesee pois intohimot ja vaientaa valitukset. Se ottaa pois maalliset huolet, lohduttaa kärsiviä, ohjaa syntiset katumukseen, herättää ihmisen hurskauteen, muuttaa erämaan kaupungeiksi, ja tekee kaupungeissa asuvat mieleltään puhtaiksi. Se yhdistää luostarit, ajaa neitseyden asiaa, opettaa hellyyttä, tuo perustaksi rakkauden lain, siunaa köyhien rakastamisen, valmistaa kärsivällisyyteen, kohottaa taivaaseen, täyttää kirkot uskovilla, pyhittää papit, karkottaa pahat henget, profetoi tulevista, ennaltajulistaa mysteerejä, tekee tunnetuksi Kolminaisuuden sanoen: ”Herra sanoi minun Herralleni: Istu minun oikealle puolelleni, kunnes minä panen sinun vihollisesi sinun jalkojesi astinlaudaksi.””

Jos psalmien laulaminen saa aikaan kaiken tämän, meille on selvästi suuri vastuu laulaa niitä oikealla tavalla. Mutta kun luemme kliirossien langenneesta todellisuudesta, tai kuulemme tarinoita keskenään kilpailevista kirkkolaulajista Konstantinopolin Kristuksen Suuressa kirkossa, tai tyylistään tietoisista kirkoista jotka palkkaavat ooppera-ammattilaisia kuoroihin koska hahmottavat jumalanpalveluksen kuin muodikkaana Pradan näyteikkunana, me näemme että todellisuus ei aina ole pysynyt teologian kanssa samassa tahdissa.

Kuinka sitten voimme välttää tällaiset epäkohdat? Ehdotukseni on, että vältämme ne jos ymmärrämme kirkossa laulamisen palvelutehtävänä, ja harjoittelemme sitä niin hyvin kuin pystymme, toteutamme sitä nöyryydellä, ja samaan aikaan, käytämme palvelutehtäväämme antaaksemme Jumalalle parasta mitä voimme. Tällöin voimme todella pyrkiä olemaan kuin ikonimaalarit, ja tulemaan Laulavaksi Kirkoksi.

Näinä päivinä kirkkomusiikkia lauletaan ja tullaan laulamaan monin eri tyylein. Ottakaamme tämä mahdollisuutena pohtia positiivisessa hengessä edellä mainitsemiani ongelmia, jotka eivät suinkaan ole Kirkon elämässä uusia; ottakaamme se mahdollisuutena juhlistaa niitä lahjoja, joita tähän tapahtumaan kokoontuneille säveltäjille, kuoronjohtajille, laulajille ja kuorolaisille on suotu, ja vahvistaa heitä palvelutehtävässään.

Yksin Jumalalle olkoon kaikki kunnia.

Ivan Moody

• englanniksi/in English