Hilarion Suuri

Bysanttilainen luostarihengellisyys ilmaisee näkyvästi sen, mitä kristityn elämä tulee olla. Se ilmaisee ortodoksisen ihmiskäsityksen ja elämäntavan. Luostarielämä rakentuu Kirkon syvään askeettiseen kokemukseen. Askeettinen kilvoituselämä kruunaa ortodoksisen kirkon tradition. Se on terapeuttista teologiaa vailla vertaa.

Kirkon elämän päämäärä on ihmisen kasvaminen askeesissa Jumalan yhteyteen. Se on sama päämäärä kaikille Kirkon jäsenille. Luostariliike kehittyi 300-luvun alussa. Luostarielämän askeesi merkitsee ennen muuta langenneen maailman järjestyksen kieltämistä, ei niinkään kosmoksen, vaan keisarikunnan tai minkä tahansa poliittisen tai yhteiskunnallisen järjestelmän kieltämistä. Luostarielämän edustajat eivät kieltäytyneet Jumalan luomistyön hedelmistä, vaan ihmisen maailmallisesta, himojen ja pahuuden kaupungista.

Luostarielämä syntyi vastalauseena Kirkon elämän maallistumiselle eli kristittyjen elämän ihanteen a pyhyyteen kasvamisen latistumiselle. Luostarielämä vastusti maailman turhamaisuutta. Tätä vastustusta kuvasti munkkien ja nunnien kutsumus elää maailmallisen järjestyksen ulkopuolella. He eivät pelkästään jättäneet maailmaa, vaan julistivat askeesilla, rukouksella ja diakonialla toisen maailman eli Jumalan Valtakunnan kansalaisuutta.

Pyhittäjä Hilarion Suuri
(Kuva:Orthodoxwiki)

Pyhittäjä kukisti palavassa rukouksessa pahojen henkien hyökkäykset

Ortodoksinen kirkko viettää lokakuun 21. päivänä pyhittäjä Hilarion Suuren (k. 372) juhlaa. Hilarion lähti nuorena miehenä Gazan kaupungin läheltä Palestiinasta opiskelemaan Egyptin Aleksandriaan. Hän liittyi siellä ortodoksiseen kirkkoon.

Hilarion tapasi Egyptissä luostarielämän kehittäjän, pyhittäjä Antonios Suuren (k. 356), joka teki häneen lähtemättömän vaikutuksen. Kun Hilarionin vanhemmat kuolivat Palestiinassa, hän jakoi omaisuutensa köyhille ja vihkiytyi luostarielämälle. Hilarionin palasi takaisin Egyptistä kotiseudulleen Palestiinaan ja kilvoitteli Maiuman kaupungin lähellä.

Pyhän Hieronymuksen (k. 420) kirjoittama pyhittäjä Hilarionin elämäkerta osoittaa, että Kirkon hengen mukaisessa kilvoituksessa on olennaista Kirkon raitis elämänasenne. Turhat ajatukset, tietämättömyys ja välinpitämättömyys vääristävät ihmisen elämän villipedon kaltaiseksi.

Turhan ajatukset tyhjentävät ihmisen uskon rippeetkin, sekoittavat hänen sisäisen elämänsä ja täyttävät sen mielettömien ajatusten harhakuvilla. Nämä harhakuvat johtavat ihmisen synnin ja himojen kaaokseen.

Pyhittäjä Hilarion kohtasi kilvoittelunsa aluksi pahojen henkien repivät hyökkäykset. Ne pyrkivät pelottelemaan häntä valheellisilla harhakuvilla ja näyillä. Hilarion kuuli rukouksen aikana lasten itkua, naisten valitusta ja villipetojen karjuntaa.

Pyhittäjä Hilarion taisteli Jumalan hoitavan rakkauden avulla sydämen rukouksessa pahojen henkien nostamia mielikuvia vastaan. Hän kukisti Jumalaan suuntautuneessa palavassa rukouksessaan pahojen henkien hyökkäykset. Hän kuoletti ruumiinsa himot ja hävitti sielussaan lymyävät petolliset ajatukset. Luottamus Jumalan mittaamattomaan rakkauteen suojasi kilvoittelijan sydämen pahojen henkien sairailta mielikuvilta.

Pyhät kilvoittelijat kutsuvat hiljaisuutta tulevan Jumalan valtakunnan mysteerioksi. Pyhässä hiljaisuudessa sielun voimat vahvistuvat yhdessä ruumiin kanssa. Pyhä Hilarion kasvoi ymmärtämään kilvoituselämässä, että todellinen hiljaisuus on sisäistä hiljaisuutta. Jumala on Pyhä Mysteerio, joka ylittää ihmisen ymmärryksen ja kokemuksen.

Hiljaisuuden rukous suojeli pyhittäjä Hilarionissa harkitsevuutta, hillitsi ärtyneisyyttä, piti kurissa turhamaisuutta, ja puhdisti vihasta. Pyhät enkelivoimat kannustivat häntä hyvään ja jumalallinen tahto auttaa häntä siinä. Jumala tuli hiljaisuudessa läsnä olevaksi ja pyhittäjä Hilarion kasvoi Jumalan läsnäoloon samassa Pyhän Hiljaisuuden mysteeriossa.

Pyhittäjä Hilarionin sydän ja mieli, ruumis ja sielu yhdistyivät rukouksessa eivätkä enää olleet toistensa vastustajia (vrt. Room. 7:15-16). Hänelle hiljaisuuden askeesin arvo tuli esiin siinä, miten se hoiti häntä. Askeesi levittäytyi hänen elämässään kaikkialle, puhdisti ja hoiti hänet terveeksi. Kaikki tämä tuli todelliseksi Jumalan terapeuttisessa maailmassa.

Rakkaus ja kieltäymykset puhdistivat hänen sielunsa himoista ja puhdas rukous puolestaan kirkasti Hilarionin mielen. Vaikeneminen, rukous, rakkaus ja itsehillintä kohottivat hänen mielensä Jumalan maailmaan. Jumalan mielen mukainen murhe rauhoitti hänessä nautinnon myrskyn.

Pahat henget hankkivat apuvoimia ihmisten omista himoista

Aikamme ihmiset ovat nautinnonhakuisia olentoja. Heille jo puhe Vanhan Kirkon hengen mukaisesta kilvoituksesta on vastenmielistä, koska he ovat kiintyneet sairaalloisesti tähän maailmaan ja himoitsevat tämän maailman nautintoja. He ovat pyhän apostoli Paavalin sanojen mukaisesti ”kiittämättömiä, jumalattomia, rakkaudettomia, panettelevia ja kaiken hyvän vihollisia” (2. Tim. 3:3).

Pahat henget hankkivat liittolaisia ja apuvoimia ihmisten omista himoista ja ilkeästä tahdosta. Heidän himollisen sielunsa täyttävät ilkeät ajatukset, juoruilu, hekumallisuus ja viha. Ihmiset elävät silloin omien mielihalujensa mukaan ja vihaavat Jumalaa ja lähimmäistään.

Aikamme ihmiset rakastavat turhaa kunniaa tai johtavaa asemaa ja ovat kiintyneet aineelliseen omistamiseen. He närkästyvät helposti lähimmäisiinsä ja alkavat vihata heitä. He joutuvat häpeällisten ajatusten ja tekojen orjaksi.

Heidän himollisen elämänsä ahjona on itserakkaus, ja kaikki himot päättyvät heissä ylpeyteen. Ylpeys riistää ihmisiltä Jumalan rakkauden, se saa heidät luottamaan vain itseensä ja kapinoimaan Jumalaa ja lähimmäisiä vastaan.

Heidän sydämensä kieriskelee pahoissa ajatuksissa ja pitää lähimmäisensä askeesin saavutuksia heikkouksina. Ilkeät epäilyt pimentävät heidän ymmärryksensä, niin että sen on mahdotonta erottaa tietä tiepuolesta. Sellaisten teot osoittavat, että he pitävät arvokkaampana ruumista kuin sielua ja maailmaa parempana kuin Jumalaa.

Rakkaus karkottaa ihmisestä himot

Pyhittäjä Hilarion Suuri oppi Palestiinan autiomaassa, että ihmisen on mahdotonta omistaa Jumalaa sisimmässään ja yhdistyä Hänen käsittämättömään Valkeuteensa, ellei hän ensin puhdistu hyveissä ja nouse itsensä yläpuolelle. Pyhittäjän mieli kiintyi lujasti Jumalaan ja siksi hän piti arvottomana kaikkea näkyväistä, jopa omaa ruumistaan.

Pyhittäjä Hilarion sai kilvoittelussaan osakseen Jumalan tuntemisen lahjan ja siksi hän ylenkatsoi kaikkia alhaisten halujen loihtimia nautintoja. Rakkaus ja kaikenpuolinen itsehillintä vapauttivat pyhittäjän ruumiillisista ja sielullisista himoista, sillä Jumalan Rakkaus karkottaa pyhää askeesia noudattavasta ihmisestä sielulliset ja ruumiilliset himot.

Pyhittäjä Hilarion Suuri rakasti Jumalaa, eli maan päällä kuin enkeli. Hän paastosi, valvoi, lauloi hymnejä, rukoili ja ajatteli hyvää kaikista ihmisistä.

Hilarion opiskeli autiomaassa pyhää hiljaisuutta oppiakseen tuntemaan elämässään Jumalan Rakkauden. Pyhä hiljaisuus merkitsi hänelle sielun ja ruumiin täyteyttä, sisäistä tietoisuutta Jumalan terapeuttisesta läsnäolosta. Hän vapautui kiintymyksestä aineelliseen, laskeutui alas nöyryyden syvyyksiin ja löysi Jumalan Elämän.

Pyhä Hilarion oppi tuntemaan Kristuksen osallistumalla Hänen askeettiseen rakkauteensa. Hän vapautui pahojen henkien harhaannuttavasta mielivallasta jakamalla Kristuksessa Jumalan Rakkauden, Elämän ja Totuuden.

Isä Jarmo Hakkarainen