Luostarit kristinuskon täydellisyyden ihanteen kantajina

”Pohjois-Venäjän luostarit Pohjoismaiden valistajina”
Herran temppeliintuomisen juhlan johdosta järjestettävät luennot
Helsinki 6.–8.2.2016

Athos-Säätiön toiminnanjohtaja TT Hannu Pöyhönen

---

Isät, äidit, veljet ja sisaret, siunatkaa!

Pyrkimys täydellisyyteen kuuluu kristinuskon olemukseen. Meidät on luotu kasvamaan, muuttumaan Jumalan kuvasta Hänen kaltaisikseen, tulemaan jumaliksi armosta. On tarkoitus, että Jumalan elämä läpäisee meidät, niin että me heijastamme sitä tässä ajassa maailmalle. Jumalan tahdosta on määrä tulla meidän tahtomme kaikessa. Juuri se, että me tulemme kuuliaisiksi Jumalalle joka solullamme on ortodoksisen kirkon mukaan pelastus.

Täydellisyyden vaatimus koskee kaikkia ihmisiä. Tämä näkyy selkeästi jo Raamatusta. Jumala itse sanoo:

”Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä” (1. Piet. 1:16),

ja Kristus lausuu vuorisaarnassaan:

” Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.” (Matt. 5:48).

Itsestään hän myös sanoo:

” Minä taas en ikinä tahdo kerskailla mistään muusta kuin meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen rististä. Siinä on maailma minulle ristiinnaulittu ja minä maailmalle.” (Gal. 6:14).

Joku voi tietysti pitää luonnollisena sitä, että Kristus oli kaikki kaikessa apostoli Paavalille ja että maailma oli menettänyt hänestä otteensa kokonaan. Mutta tätä apostoli vaati omana aikanaan kaikilta kuulijoiltaan. Hän sanoo:

” Me kaadamme kumoon järjen päätelmät ja kaiken, mikä nousee ylpeänä vastustamaan Jumalan tuntemista. Me vangitsemme kaikki ajatukset kuuliaisiksi Kristukselle” (2. Kor. 10:4-5).

Hän edellytti, että myös hänen hengelliset lapsensa elävät rikkumattomassa yhteydessä Jumalaan tämän maallisen elämänsä ajan, jolloin ilo ja suru vaihtelevat ja Jumala toisinaan kätkee meiltä läsnäolonsa kauhistavalla tavalla. Hän sanoo:

” Iloitkaa aina. Rukoilkaa lakkaamatta. Kiittäkää kaikesta.” (1. Tess. 5:16–18).

Luostareista kristillisen täydellisyyden kantajia

Hengellinen into oli selvästi nähtävissä ensimmäisten sukupolvien kristityissä. Toisaalta Kristuksen elämä, kuolema ja ylösnousemus olivat ajallisesti vielä lähellä ja toisaalta myös Hänen pikaista paluutaan odotettiin hartaasti. Lisäksi Herran apostolit vaikuttivat varhaisissa kristillisissä seurakunnissa tehden paljon ihmeitä ja tunnustekoja, mikä synnytti uskovissa voimakkaan tunteen Jumalan läsnäolosta heidän keskellään.

Kun kristittyjen vainot apostolien kuoltua sitten alkoivat aluksi paikallisella ja myöhemmin valtakunnallisella tasolla, ne saivat uskovat tuntemaan itsensä muukalaisiksi tässä maailmassa ja kaipaamaan Jumalan valtakuntaa, joka ei järky ja josta ovat poissa kipu, suru ja huokaukset. Periaatteessa jokainen Kirkkoon liittynyt eli kokonaisvaltaisesti todeksi uskoaan, sillä hänen elämänsä oli joka hetki uhattuna hänen oman tietoisen valintansa tähden. Hänelle, kuten apostoli Paavalillekin, Kristus oli elämä ja kuolema voitto (Fil. 1:21). Tämän me näemme elävästi monissa liikuttavissa kertomuksissa varhaisajan marttyyreista.

Kirkon historia osoittaa, että luostarit syntyivät varsinaisesti vasta marttyyrikauden päättymisen jälkeen. Kun elämä uskonnonvapauden myötä helpottui jopa siinä määrin, että kristinuskoon kuuluminen antoi ihmiselle etuoikeuksia, monien usko laimeni. Ihanteellisuuden katoaminen ja kompromissien väistämättömyys saivat monet vetäytymään syrjään kristillistetystä yhteiskunnasta, sillä he etsivät jotakin ikuista ja korkeampaa. Samalla moni heistä tunsi, ettei sen saavuttaminen vallitsevissa olosuhteissa ollut heille mahdollista heidän heikkoutensa tähden.

Voimme perustellusti sanoa, että luostarilaitos on olemukseltaan kristillisen täydellisyyden kantaja. Vaikka se ilmiönä syntyykin vasta marttyyrikauden jälkeen, se on sisällöllisesti aidointa kristillisyyttä. Se on ojentautumista kaikessa Jumalaa kohti, kaiken pitämistä halpana Hänen tähtensä, koko elämän laskemista ”yhden kortin varaan”. Luostarit, joita aluksi syntyi erityisesti Egyptiin, Syyriaan ja Pyhälle Maalle ja jotka sieltä levisivät kaikkialle niin Itä-Rooman valtakuntaan, Bysanttiin, kuin myöhemmin slaavilaisiin maihinkin, tarjosivat myös erinomaiset olosuhteet kristilliselle kilvoitukselle, koska niihin hakeutuneet saattoivat irtautua arjen huolista ja omistautua rukoukselle. Olemassaolollaan luostarit ovat siis ortodoksisen kokemuksen mukaan osoitus terveestä kristillisestä hengellisyydestä, Kirkon elinvoimasta, Jumalan valtakunnan asettamisesta kaikkien ajallisten arvojen yläpuolelle.

Luostarielämä ei ole itsekästä

Vaikka ortodoksisesta näkökulmasta luostarilaitos on aivan Kirkon ytimessä tai jopa itse sen terve ydin ja vaikka se ylläpitää koko kirkkoruumiin elinvoimaisuutta sydämen ja keuhkojen tavoin, siihen kohdistuu silti monia epäluuloja kristillisten lahkojen ja aikamme sekulaarin yhteiskunnan taholta. Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki ortodoksitkaan olisivat täysin sisäistäneet luostarilaitoksen merkitystä ja iloitsisivat luostarien olemassaolosta.

Otan nyt jatkossa esiin joitakin tyypillisiä ”leimoja”, joita luostarilaitokseen on tapana lyödä, ja kommentoin niitä käyttäen hyväkseni Pyhän Vuoren aikamme suurten ja vastikään pyhäksi julistettujen ohjaajavanhusten Porfyrios Kausokalivialaisen ja Paisios Athosvuorelaisen ajatuksia.

Ensinnäkin luostareihin hakeutuvia pidetään monesti epäsosiaalisina ja itsekkäinä. Heitä kiinnostaa vain heidän omat asiansa ja oma pelastus, sanotaan. Pyhä Porfyrios toteaakin:

”Monien mielestä munkki on maailmasta vieraantunut ja epäsosiaalinen. Heistä näyttää, että hän on kiinnostunut vain omasta sielustaan eikä tarjoa mitään Kirkolle ja maailmalle. Tämä ei pidä paikkaansa. – – Vaikka hän (askeetti) on yksin keljassaan, hänen rukouksensa aallot yltävät kaikkiin ihmisiin kuinka kaukana ovatkin. Rukouksellaan munkki osallistuu ihmisten kaikkiin ongelmiin ja tekee ihmeitä.”

Ortodoksinen luostarikilvoitus ei siis nouse itsekkyyden maaperästä. Vetäytyessään erämaihin varhaisimmat erakotkaan eivät kokeneet eroavansa muista ihmisistä, varsinkaan toisista kristityistä ja kaikkein vähiten Kirkosta. He tosin vetäytyivät maailmasta etsiäkseen pelastusta, mutta samalla rukoilivat kaikkien kristiveljiensä ja -sisariensa puolesta, maailman ja maailmanrauhan puolesta ja sen puolesta, että kaikki voisivat löytää katumuksen kautta pelastuksen tien. Pyhä Paisios sanoo:

”Munkki ei vetäydy kauas maailmasta siksi, että hän vihaisi sitä, vaan siksi, että hän rakastaa sitä. Näin hän pystyy rukouksensa kautta auttamaan sitä enemmän sellaisissa asioissa, jotka eivät voi toteutua inhimillisin keinoin, vaan pelkästään Jumalan puuttumisella tapahtumien kulkuun. – – Munkit ovat lyhyesti sanottuna Kirkkoäidin radiosähköttäjiä. Jos he siis vetäytyvät kauaksi maailmasta, he tekevät sen rakkaudesta, sillä he pakenevat kaikkea maailman elämään liittyvää loismaista hälyä voidakseen säilyttää ehyempänä yhteytensä Jumalaan ja auttaakseen siten maailmaa enemmän ja paremmin.”

On yleinen ortodoksinen kokemus, että mitä enemmän ihminen kilvoittelee ja edistyy luostarissa puhdistuen himoistaan, sitä epäitsekkäämmäksi hänen rukouksensa muuttuu ja muiden tarpeet saavat siinä enemmän sijaa. Tämä käy erinomaisesti ilmi vuonna 1938 kuolleesta venäläissyntyisestä pyhästä Siluanista, joka kilvoitteli Athosvuorella Pyhän Panteleimonin luostarissa. Päiväkirjamerkinnöissään hän itse kertoo rukoilevansa kyynelin sitä, että kaikki kansat tulisivat tuntemaan Jumalan Pyhässä Hengessä, niin kuin hänen kohdallaan oli käynyt.

Munkki palvelee rukoilemalla ja antamallaan esimerkillä

Idän ja lännen kristillisessä munkkilaisuudessa on selvä painotusero. Idässä luostarielämä on aina painottunut rukoukseen, kun taas lännessä sillä on ollut voimakas sosiaalinen ulottuvuus. Niinpä meidän aikanamme monesti kyselläänkin, eivätkö ortodoksiset munkit ja nunnat voisi palvella kanssaihmisiään paremmin yhteiskunnassa osallistumalla heidän elämäänsä esimerkiksi tehtaissa, sairaaloissa ja vanhainkodeissa.

Ortodoksisen perinteen valossa kuitenkin maailmassa elävistä ihmisistä huolenpito kuuluu maailmassa eläville kristityille. Munkkien ja nunnien tehtävä on toinen. Elämällä rukouksessa ja taistelemalla himojaan vastaan he voivat auttaa, kuten edellä siteeratussa pyhän Paisioksen tekstissä sanottiin, niitä ihmisiä, joita muut eivät voi auttaa. Heidän erityistä panostaan tarvitaan esimerkiksi silloin, kun sairaan kohdalla lääketiede on kulkenut tiensä päähän ja nostanut kätensä avuttomana ylös. Suurinta palvelutehtävää luostarikilvoittelijat kuitenkin tekevät kaikessa hiljaisuudessa niiden kohdalla, joilta aika on jo loppunut ja joiden asiat eivät ole hyvin. Isä Paisios sanoo:

”Munkit eivät – – jätä erämaata mennäkseen maailmaan ja auttaakseen jotakuta köyhää. He eivät liioin mene sairaalaan vierailulle sairaan luokse tarjotakseen hänelle lasillisen appelsiinimehua tai lohduttaakseen häntä vähän, niin kuin tavallisesti maallikot tekevät – – . Munkit rukoilevat kaikkien sairaiden puolesta, jotta he saisivat terveytensä takaisin kaksinkertaisena parantuen ruumiillisen sairautensa ohella myös hengellisistä vaivoistaan. Ja Hyvä Jumala, joka säälii luotujaan, auttaa heitä tervehtymään, jotta he työskentelisivät hyvinä kristittyinä ja auttaisivat puolestaan muita. Munkit eivät vieraile edes vankeudessa olevien luona, sillä he itse ovat vapaaehtoisessa vankeudessa kunniantunnosta Kristusta, Hyväntekijäänsä ja Pelastajaansa kohtaan. Näille kunniantuntoisille lapsilleen, munkeille, Kristus lahjoittaa rakkautensa runsaana, niin että Hänen läsnäolonsa ja rakkautensa muuttaa heidän linnansa, luostarin, Paratiisiksi. Kaiken tämän paratiisillisen ilon, jota munkit tuntevat, he rukoilevat ja anovat Kristusta antamaan kaikille vangituille veljilleen maailman eri vankiloissa. Näin Jumala liikuttuu hyvien lastensa rakkaudesta ja levittää lohdutustaan vangittujen sieluihin ja monesti jopa vapauttaa heidät. Noitten kymmeneksi tai kahdeksikymmeneksi vuodeksi vangittujen lisäksi munkit auttavat myös muita, raskaammin ja ikuisesti vangittuja, jotka myös ovat kipeämmin avun tarpeessa. Tarkoitan poisnukkuneita ja tuomionalaisia veljiämme, joiden luona munkit vierailevat omalla, heille ominaisella tavallaan ja tarjoavat näille hengellisiä virvokkeita. Hyvä Jumala auttaa poisnukkuneita ja antaa myös tiedon siitä munkeille sanomattoman riemun muodossa, jonka Hän lahjoittaa heille heidän poisnukkuneitten veljiensä puolesta kantaman tuskantäyteisen rukouksensa jälkeen, ikään kuin sanoen: 'Älä murehtiko, lapseni, sillä autoin myös kuolleita.'”

Luostareiden yksi merkittävä sosiaalinen anti yhä edelleen ja ehkä aivan erityisesti tänään on esikuvan tarjoaminen niissä vieraileville ja niiden lähellä eläville. Meidän aikamme ihmiset ovat väsyneet sanoihin jouduttuaan pettymään tuhat kertaa poliitikkojen ja kauppiaiden katteettomiin lupauksiin. Tämä epäluuloisuus kohdistuu väistämättä myös kristilliseen julistukseen. Sanojen sijasta kaivataan tekoja. Vain todeksi eletty kristillisyys voi muuttua uskottavaksi. Pyhä Paisios sanoo:

”Luonnollisestikaan munkit eivät auta kirkoissa julistamalla Evankeliumia, jotta nuoret ja vanhat valistuisivat, sillä munkit elävät todeksi Evankeliumin. Näin Evankeliumia julistetaan esimerkin voimalla, mikä on myönteisin tapa ja mitä maailma janoaa aivan erityisesti tänään. – – Lyhyesti sanottuna, munkit eivät ole vain katulamppuja, jotka valaisevat kaupunkien katuja, jotta ihmiset eivät kompastuisi, vaan etäisillä kallioilla olevia majakoita, jotka opastavat maailman laivoja kirkkailla valoillaan, niin että nämä avomereltä saapuessaan havaitsevat oikean suunnan ja voivat selvitä määränpäähänsä.”

Luostarielämä ei ole synkkää

Yleinen käsitys ainakin ortodoksisen kirkon ulkopuolella on, että luostarikilvoitus on tosikkomaista, elämälle vierasta, ilotonta ja synkkää elämää. Eräs arvostettu aikamme nuorehkon polven Athosvuoren munkki on kuitenkin sanonut:

”Jos ihmiset tietäisivät, millaista elämä luostarissa on, kaikki ryntäisivät tänne.”

On mielenkiintoista, että luostarielämää pidetään ilottomana ja synkkänä, vaikka sen tavoite on pyrkiä kohti Jumalaa, yhdistyä Häneen, joka on itse Elämä, iankaikkinen Elämä. Jos taivas on tylsä paikka, silloin epäilemättä on luostarikin, mutta jos taivaassa asiat ovat toisin, silloin ne ovat luostarissakin.

Luostarielämän iloista pyhä vanhus Paisios sanoo:

”Tätä elämää, jota munkit jo nyt elävät, elävät kerran kaikki Paratiisiin kelpuutetut, sillä Paratiisissa ei mennä naimisiin, vaan siellä ollaan niin kuin enkelit, kuten Kristus saddukeuksille sanoi. Siksi meidän munkkien pitää kiittää ja ylistää Jumalaa päivin ja öin tästä suuresta kunniasta, jonka Hän meille soi, kun kutsui meidät enkeleittensä osastoon ja antoi meille kaikki hengelliset mahdollisuudet tullaksemme enkeleiksi ollessamme yhä maan päällä. Tämä siis on makeaa elämää sanan aidossa ja hyvässä merkityksessä. – – Vaikka todelliset munkit ymmärtävät, että se, mitä he tässä elämässä nauttivat, on vain osa Paratiisissa vallitsevasta ilosta, ja että Paratiisissa heidän ilonsa on tätäkin suurempi, silti he paljosta rakkaudesta lähimmäisiään kohtaan haluavat elää maan päällä auttaakseen heitä rukouksellaan, jotta Jumala puuttuisi asioiden kulkuun ja maailma saisi avun.”

Pyhä Porfyrios puolestaan sanoo:

”Koko munkkilaisuuden salaisuus on rukouksessa, antaumuksessa ja rakkaudessa Kristusta kohtaan. Luostarielämä on valoisaa ja armontäyteistä elämää. Munkin pitää maistaa rukouksen suloisuutta ja tuntea jumalallisen rakkauden vetävän häntä puoleensa. Hän ei voi kestää munkkilaisuutta, ellei tunne viehtymystä rukoukseen.”

Luostarielämän ilo nousee Jumalan läheisyydestä ja suru Hänen poissa olostaan. Luostarissa kilvoittelevalle jokainen hetki, jolloin ajatus irtautuu Jumalasta, on kokemus ja esimakua kadotuksesta, sillä kadotus on Jumalan poissaoloa. Mutta paradoksaalisesti luostarikilvoittelijan ilo kumpuaa katumuksen kyynelistä, joissa ilmenee aito ja Jumalalle mieleinen itsetuntemus. Pyhä Paisios sanoo:

”Kun ihminen siis ensin pyrkii oikeaan itsetuntemukseen ja tiedostaa suuren syntisyytensä ja Jumalan suuret hyvät teot, hänen sydämensä pakahtuu, olkoonpa se kuinka kivikova tahansa. Silloin aidot kyyneleet juoksevat hänen silmistään luonnostaan eikä hänen tarvitse pakottaa itseään rukoukseen eikä houkutella kyyneleitä esiin. Nöyryys ja kunniantunto toimivat sydämessä jatkuvasti poran tavoin, niin että kyynellähteet lisääntyvät, ja Jumalan käsi hyväilee yhtenään Hänen hengellisesti työskentelevää kunniantuntoista lastaan.”

Luostarit ja tämä päivä

Luostarit ovat koko olemassaolonsa ajan tehneet Kirkossa tärkeää palvelutehtävää. Niiden arvo meidän aikanamme ei ole vähentynyt, päinvastoin. Luostareita tarvitaan nyt kenties enemmän kuin koskaan, kun kristilliset arvot maailmassa murenevat ja uskovat ovat jääneet ilman edeltävien sukupolvien yhteisöllistä tukea. Meidän aikamme romuttaa tehokkaasti hengellisen immuniteettijärjestelmämme, niin että käytännössä emme enää erota hyvää pahasta ja sekoitamme kristinuskoon vieraita aineksia vaarantaen jopa pelastuksemme. Tässä antikristillisessä ajassamme luostarit voivat ylläpitää kristityissä tajua siitä, että perinteiset arvot pätevät yhä eikä totuus ole muuttunut vastakohdakseen. Ne ovat maailmassa eläville myös voimaantumisen paikkoja. Mutta tänä päivänä myös luostareissa kilvoittelevat tarvitsevat maailmassa eläviä veljiään, sillä he saavat näiltä toimeentulolleen välttämättömiä varoja, joita ennen antoivat runsaskätisesti hallitsija ja Kirkkoa rakastava ylimystö.

Luostarit ovat tänään korvaamattoman arvokkaita myös siksi, että käytännössä vain niiden kautta aikamme ihminen voi oppia epäitsekkyyttä, sillä epäitsekkyys, oman tahdon kuolettaminen ja uhrautuminen toisen puolesta eivät enää ole tavoiteltavia arvoja muualla, vaan niitä pidetään pikemminkin osoituksena naiiviudesta tai ainakin rohkeuden puutteesta. Jos ja kun ihminen luostarissa käydessään näkee munkin tai nunnan valoisasti uhrautumalla antavan etusijan toiselle, tämä asenne voi siirtyä hänellä kokemuksellisena oppimisena kotiin, työpaikalle ja ystäväpiiriin. Hedonistisessa ajassamme luostarit voivat myös auttaa ihmistä näkemään, että vapautta ei lopultakaan ole seurata kaikkia mielihalujaan, vaan vapautta on kyky kieltää ne. On myös opettavaista nähdä, että luostareissa puhtaudessa ja pidättyväisyydessä elävät ovat keskimäärin paljon ehyempiä, seesteisempiä, valoisampia ja iloisempia kuin ne, jotka maailmassa rakkauden nimissä seuraavat estotta seksuaalisia impulssejaan.

Luostarit voivat olla opettamassa maailmassa eläville meidän aikanamme myös yksinkertaista ja vähään tyytyvää elämäntapaa. Vanhus Paisios puhuu paljon yksinkertaisen elämäntavan siunauksellisuudesta. Hänen mukaansa monet elämän mukavuudet tekevät elämän lopulta epämukavaksi ja niiden määrä korreloi suoraan ihmisen tunteman ahdistuksen määrään. Tästä syystä luostareiden ei pitäisi hänen mukaansa nykyään pyrkiäkään liian hienoiksi. Liiallinen hienous saattaa myös herättää pahoja ajatuksia köyhissä ja Kirkkoon kriittisesti suhtautuvissa ihmisissä.

Lopuksi

Luostarit ovat siis ortodoksisen perinteen mukaan kristillisen täydellisyyden kantajia. Vaikka vaatimus täydellisyydestä kuuluu kaikille uskoville, luostareissa vallitsee ihanteelliset olosuhteet tavoitella sitä. Jo pelkällä olemassaolollaan luostarit ylläpitävät kuitenkin myös maailmassa elävissä kristityissä tajua heidän korkeasta kutsumuksestaan. Ilman luostareita Kirkon elämä näivettyy. Jos siis jokin paikalliskirkko ei enää tuota luostareita, se kertoo, että liike Jumalaa kohtaan on hiipunut. Kirkko on silloin mukautunut tähän aikaan, ”käynyt taloksi” maailmaan, niin että kristinuskosta on tullut elämäntapa tai harrastus.

Nimenomaan luostarilaitosta Kirkko saa pyhän Porfyrioksen mukaan kiittää uskonsa säilyttämisestä. Hän toteaa:

”Se, että Kirkko on säilynyt häviämättä, on munkkilaisuuden ansiota.”

Tältä pohjalta voimme ymmärtää pyhän Paisioksen sanan, johon päätän alustukseni:

”En todellakaan saata ymmärtää miksi jotkut papit ja maallikot taistelevat munkkilaisuutta vastaan! Koska armeija pitää viestijoukkoja koko sotaväen valtimoina ja Kirkko suhtautuu vastaavalla tavalla munkkilaisuuteen, haluaisin kysyä noilta siunatuilta sieluilta, jotka taistelevat munkkilaisuutta vastaan, mihin Kirkkoon he kuuluvat?”

TT Hannu Pöyhönen