Arkkipiispa Herman: Rovasti S. Okulovin muistolle

Aamun Koiton nr. 27/1940 kansilehti

Vanhurskas pysuu ikuisessa muistossa. (Ps.112:6)

Elokuun 8 päivänä tuli kuluneeksi puoli vuotta kun rovasti Sergei Okulov, joka oli Kirkkomme suurimpia miehiä, suurimpia aatteellisen työn tekijöitä, sulki ainaiseksi silmänsä. Puoli vuotta tuli kuluneeksi siitä, kun tämän suuren miehen työkykyinen ja ahkera sielu sekä hänen kuolematon substanssinsinsa – henkensä, siirtyi henkimaailmaan jatkaakseen siellä kehitystään täydellisyyttä kohti.

Mitrarovasti Sergei Okulov yhdessä arkkipiispa Hermanin ja Sortalaman seminaarin opettajien ja vuonna 1936 sieltä valmistuneiden kanssa. Joukossa on mukana mm. tuleva arkkipiispamme Paavali.
(Kuva © Valamon luiostarin kuvakokoelmat)

Keskuudestamme poistui mies, joka 64 vuotta tinkimättä teki arvokasta henkistä työtä Kirkkomme eri työaloilla ja uskonnollissiveellisen kasvatustyön vainioilla ortodoksisen väestömme keskuudessa. Voidaan empimättä sanoa, ettei rovasti ole kaivanut maahan Luojalta saamaansa leiviskää, vaan taitavasti »ansioi» sillä. Rauhallisena hän luovutti leiviskänsä Taivaalliselle Isälleen, kun tämä 8 päivänä helmikuuta kutsui hänet tilille. Ilolla hän noudatti lempeätä kutsua:

»Sinä hyvä ja uskollinen palvelija, vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Mene Herrasi iloon.» (Matt.25:23)

En ole tilaisuudessa tässä kuvailemaan isä Sergein suorittamaa työtä koko laajuudessaan. Sitä on käsitelty konspektiivisti niin Kirkkomme äänenkannattajassa kuin sanomalehdistössäkin. Kuitenkin toivoisin, että joku isä Sergein kunnioittajista ottaisi kunniatehtäväkseen mahdollisimman täydellisen kuvauksen laatimisen rakkaan Vainajamme elämästä ja elämäntyöstä, jotta hänen muistonsa eläisi tulevissa sukupolvissa innostuttaen niitä seuraamaan ja jatkamaan ilman omanvoitonpyyteitä aatteellista työtä Kristuksen vainiolla. Tässä yhteydessä katson olevan syytä mainita, että isä Sergeitä voidaan täydellä syyllä nimittää Suomen ortodoksisen kansallisen Kirkon hengelliseksi isäksi. Hänhän sai jakaa Kirkkomme synnytystuskat ja nähdä paljon vaivaa ja kokea ankaria vastoinkäymisiä Kirkkomme kasvattamisessa sen ollessa lapsuusiässä. Asioille suotuisana aikana isä Sergei rohkeasti veti suuntaviivat nykyisen kansallisen Kirkkomme normaaliselle kehitykselle, jotta siitä tulisi ortodoksisen kansan oma Kirkko. Silloinen hiippakunnan suoranainen johtaja, arkkipiispa Antonius, ymmärtämyksellä hyväksyi mainitut rovasti Sergein suuntaviivat eikä myöhemmin riehunut jyrkkä vastustus jaksanut tukahduttaa kansallisella pohjalla täydelle oraalle päässyttä Kirkkomme kehitystä. Isä Sergei oli onnellinen, että sai olla mukana aatteittensa ruumiillistuttamistyössä, nähdä Kirkkomme kehittyvän otollisissa oloissa kansamme ja valtiovaltamme suhtautuessa sen toimintaan suosiollisesti. Nuori Kirkkomme ei tietenkään ole kehittynyt huippuunsa. Sen kiipeäminen sitä kohti on tavallaan vasta alkanut, mutta isä Sergei oli onnellinen saatuaan nähdä lapsensa kehittyneen sille asteelle, jolla se oli hänen autuaallisen kuolemansa hetkellä, koska Kirkkomme jatkuvalle kehitykselle oli kaikki taattu. Kirkkomme jatkuva taloudellinen vaurastuminen, sisälähetystyösarkojen lisääntyminen ja laajeneminen, työntekijöiden sivistystason kohoaminen, ortodoksisen kirjallisuuden lisääntyminen ynnä moni muukin meni eteenpäin siksi nopein askelin, että oli syytä ajatella mitä ilahduttavampaa Kirkkomme tulevaisuutta Pohjolassa.

Mitähän tämän herttaisen, järkevän ja rauhallisen, ortodoksisuuden läpitunkeman rovastin henki nyt sieltä toisessa maailmassa tuntee luomansa kansallisen Kirkon puolesta, kun sen taloudellinen asema on niin horjutettu, kun uskovaiset ovat niin hajotetut toisuskoisten keskuuteen, joitten uskonnollinen katsantokanta on aivan toisenlainen, jotka eivät voi ymmärtää ortodoksista uskonoppia eivätkä lainkaan syventyä jumalanpalvelustemme mystiikkaan eikä nähdä Jumalan palvelemisen ortodoksisissa ulkonaisissa muodoissa jumalallista salaperäisyyttä ja henkimaailman mukanaoloa. Uskon, että nyt, jolloin hän kehittyy henkimaailmassa, hän omaa suuremman vaikutuksen ja suuremmat toimintamahdollisuudet kuin ollessaan keskuudessamme ruumiiseen kahlehdittuna ja koettaa tehdä parastaan auttaakseen rakastamaansa Suomen Ortodoksista Kirkkoa sen jälleenrakentamistyössä ja lietsoakseen Kirkkomme johto- ja toimihenkilöihin oikeita ajatuksia ja kuiskatakseen heille aikaamme ja Kirkkomme tilanteeseen käypiä suuntaviivoja. »Rakkaus ei väsy koskaan» – ei tulevassakaan elämässä. Olemme vakuutettuja siitä, että taivaan valtakunnan juhlivaan seurakuntaan siirtyvän oikean kristityn rakkauden vaikutus tehokkuudeltaan moninkertaistuu. Me saamme olla iloisia siitä, että Jumalan läheisyydessä entisten lisäksi on nyt vielä yksi suuri Kirkkomme ja kansamme Ystävä. Työskennellessämme Kirkkomme työvainioilla ja tarvittaessamme apua älkäämme unohtako pyytää sitä häneltä. Hänelle, joka perusti ja vuosikymmeniä korvauksetta toimitti ortodoksisen ja kansallisen aatteen innoittamana kansallisen Kirkkomme äänenkannattajaa Aamun Koittoa, puoli vuotta sitten koitti uuden, autuaallisen elämän koitto, jonka kirkkaassa valossa hän näkee entistä paremmin Kirkkomme tarpeet ja koettaa muitten juhlivassa seurakunnassa olevien Kirkkomme ystävien kanssa tehdä Jumalan armon välityksellä voitavansa Kirkkomme hyväksi.

Muistelemamme rakas vainaja oli luu Karjalan luusta ja liha Karjalan lihasta. Nuoruudesta saakka hän palveli Karjalaa uskollisesti. Kun hän tuli määrätyksi Sortavalan seurakunnan papiksi, niin ihmiset sanoivat rovastista: »ei hänestä ole meille pitkäksi aikaa», sillä hän oli pitkä, hoikka ja sairaalloisen näköinen. Kuitenkin Jumalan armon elävöittämän voiman avulla hän eli paljon kauemmin kuin kaikki ne, jotka, olivat huolissaan hänen terveydestään ja vieläpä pelkäsivät hänen kohta kuolevan. Hän eli elämää, joka oli täynnä ilahduttavan hedelmällistä, sisältörikasta, perusteellista ja tutkivaa työtä ja toimintaa. Hän oli vuosikymmenien kuluessa kuin vankka pylväs kirkkokansamme keskuudessa ja ikään kuin symbolisoi Kirkkoamme: hän oli uskomme lyhty, ortodoksisten totuuksien pylväs, isänmaallisuuden, rakkauden, maltillisuuden ja ahkeruuden perikuva. Isä Sergein monien satojen oppilaitten, ystävien, tuttavien ja muitten ortodoksisten karjalaisten sydämiin on vahvasti juurtunut ja niissä ainaisesti säilyy isä Sergein arvokas, kunnioitettava, hyväsydäminen, lempeäkatseinen kuva, – kalevalaisiin sukupolviin kuuluvien runolaulajien ja, metsämiesten suuri hahmo.

Kirkollisen työn alalla ansioituneena enemmän kuin kukaan muu Kirkkomme jäsenistä isä Sergeillä olivat kaikki ulkonaiset Kirkon johdon huomaavaisuutta osoittavat merkit. Kun muutamia vuosia sitten hänelle luovutettiin P. Karitsan Ritarikunnan 1 luokan komentajamerkki, niin liikutettuna vanhus sanoi: »Nyt on minulla vielä yksi risti odotettavissa, nimittäin valkoinen puuristi». Näin onkin käynyt. Herra Jumala määräsi, ettei aitokarjalainen vainajamme jäänyt muita karjalaisia kohdanneen kovan osan ulkopuolelle. Muutamia päiviä ennen vainajamme kotikaupungin, suojattoman Sortavalan kauheata ilmapommitusta helmikuun 2 päivänä, hän sai määräyksen viipymättä poistua kaupungista. Heikko vanhus kesti vaivaloisen rautatiematkan, mutta Kuopiossa 8 päivänä helmikuuta hänen sydämensä toiminta lakkasi. Siirtolaisuuden yksinkertaisissa olosuhteissa ikimuistettava vainajamme on haudattu samaan riviin muitten vainajien kanssa ja hänen vaatimattoman hautakumpunsa päässä nyt seisoo hänen viimeisenä kunniamerkkinä odottamansa valkoinen puuristi.

Tuon matalan hautakummun alla, lepää Kirkkomme suurimman miehen maallinen tomu. Tärkeä on se muistomerkki, minkä ihminen luo itselleen työllään ja toiminnallaan. Se muistomerkki ei koskaan kaadu eikä häviä. Tuo muistomerkki tulee vuodesta vuoteen säilymään historiassa ja ihmisten sydämissä. Isä Sergei on pitkällä työpäivällään pystyttänyt itselleen ikuisen muistopatsaan Suomen Ortodoksisen Kirkon ja kansamme uskonnollissiveellisen kasvattamisen historiassa.

Kirkkomme elämän viimeisten kuudenkymmenen vuoden aikana oli isä Sergei kirkollisen toiminnan ja uskonnollissiveellisen työn keskeisin persoona. Hänen ympärilleen kokoontuivat kansallismieliset ortodoksit kansamme uskonnollissiveellistä kasvatustyötä harrastavat jalohenkiset ihmiset ja vainajamme johdolla luotiin työmuotoja ja suoritettiin siunauksellista työtä hänen ollessaan jokaisessa aloitteessa ja työssä uranuurtajana. Hänen aikaansaamansa henki antaa oikeasuuntaisen ja valoisan leimansa Kirkkomme elämässä yleensä ja erikoisesti sisälähetystyön alalla.

Jätettyään työvainionsa arvokkaan iäkkyytensä takia rovasti Sergei jätti jälkeensä kirkkaan valoisan muiston, jota vuodet eivät voi himmentää.

»Ollos iäti muistettu, Sinä, autuuteen kutsuttu ja aina muistettava Veljemme!»

Kuopiossa, 14.7.1940

Arkkipiispa Herman

(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Muistosanat on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr.27/1940, joka ilmestyi syyskuun 20. päivä 1940, sivuilla 146-147 [s.2-3])