Pappi ja nunnala Äänislinnassa

Vuoden 1963 Aamun Koitossa oli nimimerkin E.P. (todennäköisesti lehden aiemman päätoimittajan ja Aunuksen Karjalassa sotilaspappina toimineen, isä Erkki Piiroisen) useista erillisistä artikkeleista koostuvan jatkokirjoituksen yksi osa, joka käsitteli Aunuksen Karjalaa ja sen venäläisten ortodoksien elämää keskitysleireillä. Artikkelista selviää siellä toimineiden suomalaisten sotilasviranomaisten halua auttaa näitä ihmisiä, mutta asioiden hoitamista vaikeutti usein – kuten kirjoittaja itse toteaa – valistukselliset ja kirkolliset tahot, joilla hän mitä ilmeisimmin tarkoitti opettajia ja toista kansallista kirkkoa.

Harmaitten tšasounien maassa

Isä Pietari Makarov Äänislinnasta Aamun Koiton kuvassa.

Pappi ja nunnala Äänislinnassa

Itä-Karjalan väestön joukossa oli papistoon kuuluvia henkilöitä sangen vähän. Aunuksesta tavattiin eräs sairas mies, joka sanoi olevansa pappi ja joka myös todettiin sellaiseksi. Äänislinnassa oli niinikään eräs sairas mies, joka kuoli melkein heti suomalaisten sinne tultua. Vainajan omaiset selittivät, että hän oli pappi ja pyysivät papillista hautausta. Professori Sove löysi kuitenkin yliopistolta sellaisen asiakirjan, jossa mainittu henkilö oli kieltänyt pappeutensa, ja niin hänet haudattiin kuin maallikko. Petroskoissa ilmoittautui eräs mies sanoen olevansa diakoni. Kun hänet pantiin palvelemaan, ei hän enää kunnolla osannut diakonian tehtäviä. Vepsän alueella palveli eräs mies diakonina pastori Anatoli Ortamon kanssa. He olivat jopa kääntäneet eräitä jumalanpalvelustekstejä vepsän kielelle, jossa oli kuitenkin pitänyt käyttää paljon slaavilaisen kirkkokielen sanoja.

Äänislinnan kaupungissa oli kuusi leiriä, jonne oli siirretty huomattavat määrät sotatoimialueelta siirrettyä venäjänkielistä väestöä. Heidän keskuudestaan ilmaantui yksi pappi, äänisniemeläinen isä, pastori Pietari Makarov. Kun sain tämän tietää, pyysin lupaa vierailla leirillä ja auliisti minulle lupa myönnettiinkin. Sain keskustella isä Pietarin kanssa hänen pienessä ja ahtaassa asunnossaan, jossa hän eli vaimonsa kanssa. Sain kuulla, että hän oli syntynyt 25.6.1877 Äänisniemellä Lelikovan kylässä maanviljelijän poikana ja että hän oli jatkanut isänsä ammattia aina vuoteen 1920 saakka, jolloin hänet vihittiin diakoniksi. Hän ei ollut käynyt pappisseminaaria, ainoastaan kirkkokoulun kotiseudullaan. Vuonna 1925 hänet oli Äänislinnassa vihitty papiksi kotikylänsä kirkkoa varten. Vuonna 1929 hänen seurakuntansa toiminta oli tyrehtynyt ja silloin hän oli siirtynyt Petroskoihin toimittaen joskus uskovaisten pyynnöstä papillisia palveluksia.

Suomalaisten tultua Petroskoihin (Äänislinnaan) keskitysleirillä olevat uskovaiset alkoivat pyytää isä Pietaria toimittamaan jumalanpalveluksia. Saatuaan luvan hän oli toimittanut ensimmäisen liturgian 8.1.1942. Hänen papilliset välineensä olivat sangen puutteelliset. Kirkkopuvut olivat likaiset ja rikkinäiset. Ehtoollisleipänä hän joutui käyttämään tavallista ruisleipää ja viininä sakkariinilla maustettua puolukkamehua. Ehtoollismaljana oli jalalla varustettu lasinen sokeriastia ja diskona teevati sekä ehtoollislusikkana tavallinen kahvilusikka. Järkytyin katsellessani ja kuunnellessani tätä kaikkea. Lupasin asiaan korjauksen.

Menin suoraan leirin komentajan luo ja kerroin isä Pietarista. Sanoin järkyttyneeni ajatuksesta, että me tulimme tänne tunnuksenamme sanat: uskonto, koti ja isänmaa, ja ainoa palveluskelpoinen pappi, jonka olemme tavanneet, saa toimittaa Ehtoollista ruisleiväilä ja sakkariinimehulla. Komentaja lupasi minulle kaiken tukensa asian järjestelyssä. Saimme säkillisen vehnäjauhoja ehtoollisleipiä varten ja 10 litraa kirkkoviiniä. Pastori Makarov sai muuttaa leiriltä kaupunkiin häntä varten kunnostettuun asuntoon. Hänelle hankittiin apulaiseksi kanttori. Kummallekin määrättiin sotilashallinnon varoista kuukausipalkka, joka oli melkein kaksinkertainen verrattuna sikäläisten työmiesten palkkoihin. Zarekan kirkon varastosta luovutettiin hänelle siistit kirkkopuvut. Hän sai luvan käydä kaikilla leireillä toimittamassa jumalanpalveluksia.

Isä Pietari oli näistä järjestelyistä kovin iloinen. Yksi pulma tuli kuitenkin melkein alkuun. Hän alkoi vaatia, että kullekin leirille tulisi varata jumalanpalveluksia varten erillinen huoneisto, jota sitten ei saisi käyttää muuhun. Neuvottelujen jälkeen tähänkin esitykseen suostuttiin. Niin isä Pietarilla oli lopulta kuusi huoneistoa, joissa hän kävi vuoron perään toimittamassa jumalanpalveluksia sekä sunnuntaisin että arkipäivinä. Kun sitten pappien työtilastoja laskettiin kertomusten perusteella, saatoimme havaita, että isä Pietarilla oli ollut eniten jumalanpalveluksia, kuulijoita ja ehtoollisvieraita. Hän toimitti jumalanpalvelukset tarkoin kirkkosääntöjen mukaan, mutta meikäläisen hartautta hieman häiritsi hänen tapansa lukea kovin nopeasti rukouksia. Hänen kuulijakuntansa tuntui kuitenkin olevan tyytyväisiä hänen toimittamiinsa palveluksiin, joihin useimmiten kertyi kuoro avustamaan kanttoria laulussa.

Isä Pietarilta sain kuulla, että leirillä on kahdeksan nunnaa, joiden joukossa on myös entinen igumenia, luostarin johtajatar. Menin hänen kanssaan tapaamaan näitä hurskaita naisia. He ottivat minut ystävällisesti ja Jumalan siunausta toivottaen vastaan ahtaisiin asuntoihinsa. Sain heidän luonaan suuren ja innostavan ajatuksen. Miksi emme kokoaisi nunnia yhteen taloon Zarekan kirkon lähelle, järjestäisi heille ompelutyötä ja lisäksi kirkossa avustamista. Tämän ajatuksen innoittamana menin leirin komentajan luo, joka lupasi tukea suunnitelmalleni. Sitten menin piirin komentajan luo ja esitin hänelle asian. Hänen kanssaan keskustelin kauan ja hän lupasi tukea suunnitelmaa, mutta kehotti tekemään asiassa kirjallisen esityksen ja sitä ennen valmistelemaan asian käytännöllistä puolta. Kävin eri viranomaisten luona. Minulle osoitettiin kahdeksan huonetta käsittävä, hyvässä kunnossa oleva talo Zarekan kirkon läheisyydestä. Rakennustoimiston puolesta luvattiin se kunnostaa. Työviranomaiset lupasivat järjestää nunnille ompelutyötä ja siitä palkan. Kansanhuolto lupasi järjestää muonapuolen.

Lopulta tein kirjallisen esityksen asiasta päättävälle esikunnalle. Ratkaisu annettiin kaikessa hiljaisuudessa. Nunnia ei päästetty leiristä. Nunnalaa ei syntynyt Zarekan kirkon läheisyyteen. Sain sen käsityksen, etteivät sotilastahot asiaa vastustaneet, mutta ilmeisesti valistuksellisella tai kirkollisella taholla ei sitä pidetty tarpeellisena. Se hyöty esityksestä oli, että nunnat siirrettiin leirillä asumaan lähelle toisiaan ja heille varattiin mahdollisuus auttaa pastori Makarovia jumalanpalveluksissa. Nunnala siis syntyi, mutta ei sinne, minne olin toivonut.

Nunnat eivät kuitenkaan minua unohtaneet. Sain heiltä lahjaksi kauniin käspaikan (koristeellisen pyyheliinan) ja lisäksi he sanoivat muistavansa minua esirukouksissaan. Isä Pietari kävi silloin tällöin kertomassa minulle heidän toimistaan ja toi terveisiä. Joskus vierailin heidän luonaan ja sain olla mukana heidän hartaissa rukoushetkissään.

E.P.

(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr. 14/1963, joka ilmestyi toukokuun 20. päivä 1963, sivuilla 159-160 [s.3-4])