Maailman elämän edestä (kirjaesittely)

Alexander Schmemannin kirjan esittelyä

Mm. luterilaisen kirkon ulkoasiain osaston johtajana ja Suomen ekumeenisen neuvoston pääsihteerinä toiminut, kirkkoneuvos, TT Risto Cantell esitteli vuoden 1975 Aamun Koiton numerossa 2 isä Alexander Schemannin kirjaa ”Maailman elämän edestä”.

---

Kirjan esittelevä kirkkoneuvos Risto Cantell.
(Kuva: Luterilaisen kirkon kuvapankki / Aarne Ormilo)

Kirjan: Maailman elämän edesta -kansi

Jumalanpalvelus maallistuneena aikana on professori Alexander Schmemannin juuri suomeksi ilmestyneen teoksen "Maailman elämän edestä. Sakramentit ja ortodoksisuus" (Ortodoksinen Veljestö, Kuopio 1974, 180 s.) keskeinen teema. Kirjassa tarkastellaan jumalanpalvelusta maailman nykyhetken ongelmien, maallistumisen, itse jumalanpalveluksen olemuksen, sakramenttien ja jatkuvasti kuluvan ajan näkökulmasta. Tarkastelu ja pohdinta tapahtuu kirjassa tavalla, joka on samalla kertaa sekä hämmästyttävä, hämmentävän ajankohtainen että viehättävän vieras, poikkeava ja erikoinen, mutta koko ajan kuitenkin syvällinen ja arvokas. Vanha sananlaskuviisaus osoittautuu jälleen oikeaksi: valo tulee idästä.

Maailman elämän edestä -teoksen kirjoittaja, professori Alexander Schmemann on tämän hetken kaikkein tunnetuimpia ortodoksisia teologeja. Suomalaiselle lukijakunnalle hän on tullut tutuksi pääasiassa Aamun Koitossa julkaistujen artikkeleittensa ja vuosi sitten suomeksi ilmestyneen paastoa käsittelevän teoksensa "Suuri Paasto" (Kuopio 1973) välityksellä. Molemmille teoksille on yhteistä aidon ortodoksisen uskonperinteen esittäminen nykyaikaiselle lukijalle hänen ymmärtämällään kielellä ja tavalla, joka saa perinteitä vain perinteiden vuoksi kunnioittavan lukijan haukkomaan henkeään ja räpyttelemään silmiään ihmetyksestä. Osuvasti kirjoittaakin Arkkipiispa Paavali Maailman elämän edestä -teoksen takakannen esittelyssä: "Isä Schmemann pyyhkii tässä teoksessa pölyjä ortodoksisen kirkon muinaisista ja värikkäistä rituaaleista ja panee kirkossakävijän ajattelemaan näkemäänsä ja kuulemaansa uudella tavalla."

Schmemann ei kuitenkaan pyyhi pölyjä vain ortodoksien pöydiltä, sillä kyllä tomutettavana on koko jakautunut kristikunta protestanttisen teologian viimeisimpiä virtauksia myöten. Tuuletusta saa sekä sekulaariteologia että sisäänlämpiävä hengellisyys. Schmemann aloittaa teoksensa vauhdikkaasti Feuerbachin tutulla toteamuksella "ihminen on sitä, mitä hän syö". Tätä ajatusta on totutusti pidetty syvästi epäkristillisenä ja Feuerbach itse katsoi sen avulla tehneensä lopun kaikista "idealistisista" ihmisluontoa koskevista pohdiskeluista. Schmemann väittää kuitenkin Feuerbachin tietämättään ilmaisseen "mitä uskonnollisimman ajatuksen ihmisestä. Kauan ennen Feuerbachia Raamattu määritteli ihmisen samalla tavalla. Raamatun luomiskertomuksessa ihminen esitetään ennen kaikkea nälkäisenä olentona ja koko maailma hänen ravintonaan…”

Ihminen on Schmemannin mukaan todella sitä, mitä hän syö, ja maailma puolestaan on ihmistä varten valmistettu ruokapöytä. Tämä on kautta Raamatun säilyvä kuva elämästä. "Se on kuva elämästä luomisvaiheessaan ja kuva elämästä sen lopussa, täyttymyksessään: ...te saatte syödä ja juoda minun pöydässäni minun valtakunnassani."

Schmemannin mukaan ihminen on luonnostaan nälkäinen olento, jonka nälkä erona muista nälkäisistä olennoista maailmassa kohdistuu Jumalaan. "Kaiken elämämme nälän kohteena on Jumala." Ihminen on siten tosin myös "Homo sapiens", viisasihminen, "homo faber", seppä ihminen, mutta pohjimmiltaan ja ennen kaikkea hän on "homo adorans", palvova, ylistävä ihminen. "Ensimmäinen perusmääritelmä ihmisestä on, että hän on pappi. Hän seisoo maailman keskellä ja yhdistää sen siunatessaan Jumalaa sekä ottaen maailman vastaan Jumalalta että uhraten sen Jumalalle ja täyttäen maailman tällä eukaristialla, kiitosuhrilla, hän muuntaa maailmasta saamansa elämän elämäksi Jumalassa ja yhteydeksi hänen kanssaan."

Edellä esitetty Schmemannin kuvaus ihmisestä herättää kysymyksen synnistä. Mikä on Schmemannin käsitys syntisyydestä ja synnin olemuksesta? Schmemann toteaa Raamatun syntiinlankeemusta kuvaavan kertomuksen liittyvän keskeisesti ruokaan ja vetää tästä johtopäätöksen: kielletty hedelmä oli ruokaa, "jonka syöminen oli tuomittu rajoittumaan itsetarkoitukseksi ei koitumaan Jumala-yhteydeksi". Syntiinlankeemus ilmenee nykyisin käsityksenä, jonka mukaan on luonnollista olla kiittämättä Jumalaa lahjaksi annetusta maailmasta. Schmemannin mukaan maailma "on langennut maailma siksi, että se on langennut pois siitä tietoisuudesta, että Jumala on kaikki kaikessa. Yhä lisääntyvä piittaamattomuus Jumalasta on se alkuperäinen synti, joka tukahduttaa maailman."

Maailmasta, josta piti tulla ihmiselle mahdollisuus kasvaa jatkuvaan yhteyteen Jumalaan, on tullut ihmiselle itseisarvoinen. Ihminen rakastaa yhä maailmaa ja on siitä riippuvainen. Ihminen on yhä nälkäinen, mutta syntiinlankeemuksensa jälkeen hän ei enää näe maailmaa oikeassa valossa. Maailmasta on tullut itsenäinen, jumalaton maailma, jossa syöminen ymmärretään vain aineellisesti. Ihminen on menettänyt alkuperäisen yhteytensä Jumalaan ja Jumalan lahjoihin. Ihminen "unohtaa, että maailma, sen ilma tai ruoka eivät voi tuoda elämää itsessään vaan ainoastaan silloin, kun ne otetaan vastaan ja hyväksytään Jumalan tähden, Hänessä ja jumalallisen elämän lahjan tuojina. Itsessään ne voivat tuottaa ainoastaan näennäistä elämää.”

Ankarasti torjuu Schmemann ajatukset maailman itsearvoisuudesta ja tähdentää, että kaiken merkitys ja arvo on ainoastaan Jumalassa. "Maailma on merkityksellinen ainoastaan silloin, kun se on Jumalan läsnäolon 'sakramentti'." Ihmisen lankeemus ei Schmemannin mukaan ole maailman pitäminen Jumalaa parempana tai hengellisen ja maallisen välisen tasapainon vääristämisessä, vaan siinä, että ihminen "teki maailmasta aineellisen sen sijaan että hänen olisi pitänyt muuntaa se elämäksi Jumalassa, mikä olisi täynnä tarkoitusta ja henkeä." Elämä maailmassa on Schmemannin mukaan synnin vääristämää elämää. Ihminen on kadottanut alkuperäisen tarkoituksensa ja ilonsa. Naulitsemalla Kristuksen ristille maailma menetti "viimeisen mahdollisuutensa tulla siksi paratiisiksi, joksi Jumala oli sen luonut". Maailmaa voidaan toki muuttaa ja parantaa ja niin tulee kristittyjen myös pyrkiä tekemään, mutta koskaan siitä ei Schmemannin mukaan voi tulla sellaista, joksi Jumala sen alun perin tarkoitti.

Kristikunta on Schmemannin mielestä keskeisimmässä kysymyksessä usein mennyt harhaan: "se on unohtanut, että sen tulee aina ja ennen kaikkea seistä ristin juurella". Risti on kristillisen uskon suuri ratkaiseva tekijä. Ristiin päättyy kaikki luonnollinen ilo, ihmisen tyytyväisyys ja siitä alkaa ahdistus. Schmemann sanoo jyrkästi, että "luonnollinen elämä on päättynyt maailmassa, jossa Kristus kuoli". Hän ei väsy tähdentämästä tämän maailman tyhjyyden ja ahdistuksen todellisuutta. Syy on selvä. "Tämä maailma hylkäsi Kristuksen. Se kieltäytyi näkemästä hänessä omaa elämäänsä ja täyttymystänsä. Koska maailmalla ei ole muuta elämää kuin Kristus, se tuomitsi itsensä kuolemaan hylätessään ja tappaessaan Kristuksen. Sen ainoa lopullinen todellisuus on kuolema..."

Risti ei kuitenkaan ole vain kadotetun mahdollisuuden ja menetetyn paratiisin kuva. Schmemann palauttaa mieliin joka lauantai-ilta laulettavan ylösnousemusvigilian sanat: "Ristin kautta tuli ilo kaikkeen maailmaan". Hän toteaa tämän ilon olevan puhdasta iloa koska se ei riipu mistään tässä maailmassa eikä ole palkka mistään ansioista. "Se on kokonaan ja ehdottomasti lahja, 'kharis', armo. Ja koska se on puhdas lahja, tällä iolla on uudistava voima. Se on ainoa todella uudistava voima tässä maailmassa. Se on Pyhän Hengen 'sinetti' Kirkon elämässä, sen uskossa, toivossa ja rakkaudessa."

Ilosta, joka on kokonaan annettua, ei maksettua eikä ansaittua vaan yksinomaan saatua, avautuu Schmemannin mukaan kokonaan uusi todellisuus. Ilo ei perustu maailmaan eikä mihinkään, mikä siinä on, mutta ilo toteutuu maailmassa. Ilo ei ole annettu yksityiselle ihmiselle henkilökohtaiseksi yksityiseksi iloksi. Mistään salaisista iloista tai riemuista ei ole kysymys. Ilo on annettu Kirkolle ja "ilo annettiin Kirkolle maailmaa varten, jotta Kirkko voisi olla sen todistaja ja uudistaa maailman ilolla". Ilo ja elämä liittyvät erottamattomasti yhteen. Todellinen elämä on iloa, joka ei perustu meihin vaan on annettu. Elämän myönteisyys ja ilo voi Schmemannin mukaan kummuta vain Kristuksen kuolemasta ja kuoleman tosiasiasta.

Kuolema onkin ratkaiseva erottava tekijä kristinuskon ja muiden uskontojen välillä. Schmemann torjuu barthilaisen jyrkästi ajatukset kristinuskosta uskontona muiden joukossa. Uskonto ei ole suinkaan kadonnut tai katoamassa maailmassa. Maallistuminen ei ole osoitus uskonnon kuolemasta, vaan Schmemannin mukaan "sekularismi itse on oikeastaan uskonto ja sellaisenaan eräs tapa selittää kuolema ja hyväksyä se. Se on niiden uskonto, jotka ovat väsyneet siihen, että maailma selitetään täysin tuntemattoman 'toisen maailman' käsittein ja että elämä selitetään eräänlaisena 'hengissä pysymisenä', mistä kenelläkään ei ole harmainta aavistusta. Sekularismi on toisin sanoen niiden uskonto, jotka ovat kyllästyneet siihen, että elämälle annetaan arvo kuoleman näkökulmasta. Sekularismi on kuoleman selitys elämän näkökulmasta."

Sekularismi ja kaikki uskonnot ovat Schmemannin mukaan kuoleman selittämistä luonnolliseksi. Näin tehdessään ne tuovat lievitystä ja apua ihmisen pelkoon. Schmemann ei kritikoi uskontoa ja sekularismia niiden antaman avun riittämättömyyden tähden. Päinvastoin hän sanoo sekä uskonnon että sekularismin olevan vastauksia ihmisen tarpeisiin ja tyydyttävän ne. Uskontojen ja sekularismin antaminen vastausten avulla ihminen selvittää sopuisasti suhteensa kuolemaan ja pääsee autuaaseen tilaan, jossa kuolema luonnollisena elämän päätöksenä, väistämättömänä tosiasiana hyväksytään.

Schmemannin mukaan juuri tässä kohdassa paljastuu kristinuskon ainutlaatuisuus. "Kristinusko ei tee sovintoa kuoleman kanssa. Se paljastaa kuoleman, koska kristinusko on Elämän ilmoitus. Kristus on tämä elämä. Vain silloin, kun Kristus on Elämä, kuolema on sitä, miksi kristinusko sen julistaa: vihollinen, joka pitää tuhota, eikä 'salaisuus', joka pitää selittää. Selittäessään kuolemaa uskonto ja sekularismi antavat sille eräänlaisen 'statuksen', olemassaolon syyn ja 'normalisoivat' sen. Vain kristinusko julistaa, että kuolema on epänormaali ja sen vuoksi kauhistuttava."

Kuolema on kauhistuttava, koska se erottaa ihmisen maailmasta, joka on ihmiselle annettu ja koska se on ero Jumalasta, joka on ihmiselle elämän antanut. "Kuoleman kauheus ei ole siinä, että se on 'loppu' ja fyysinen tuho. Ollessaan eroa maailmasta ja elämästä se on eroa Jumalasta. Kuollut ei voi ylistää Jumalaa. Toisin sanoen, kun Kristus ilmoittaa meille Elämän, me voimme kuulla kristinuskon sanoman, että kuolema on Jumalan vihollinen. Kun Elämä itkee ystävän haudalla ja miettii kuoleman kauhistavuutta, voitto kuolemasta alkaa."

Kristinusko ei poista kuolemaa. Kuolema ja sen kauhistuttavuus säilyy, mutta kuolema on voitettu. Kuoleman poistamisen tilalle on tullut kuoleman voittaminen. Ihmisen tappiosta ja jopa hänen kuolemastaan on tullut uuden Elämän tien alku, sillä Kristuksen kuolemassa on saavutettu voitto. Kristinusko ei ole kuoleman uskonto eikä kuolemakeskeistä puuhailua. Schmemannin mukaan kristittynä oleminen ja Kristukseen uskominen on järjen ylittävällä, mutta silti ehdottomalla tavalla tietämistä, että "Kristus on kaiken elämän Elämä, että Hän on Elämä itse ja sen tähden minunkin elämäni. 'Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisen vaikeus.” "Kaikki kristilliset opit – lihaksitulo, lunastus, sovitus – ovat tuon uskon selityksiä ja seurauksia, mutta eivät mikään 'syy' uskoa. Vain silloin kun uskomme Kristukseen, nämä kaikki vakuutukset tulevat päteviksi ja johdonmukaisiksi. Mutta usko itse ei ole tämän tai tuon Kristuksesta esitetyn väitteen hyväksymistä vaan itse Kristuksen vastaanottamista Elämänä ja elämän vaikeutena."

Kristus antoi henkensä koko maailman elämän edestä. Tässä on Schmemannin mukaan kristillisen jumalanpalveluksen ydin ja mahdollisuus. Kristillisen jumalanpalveluksen perustana on Jumalan lihaksitulo. Risti ja ylösnousemus ovat sen todellinen sisältö, sillä näiden "tapahtumien kautta uusi elämä Kristuksessa, lihaksitulleessa Herrassa, on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa ja tullut elämäksi, joka ei ole 'tästä maailmasta'. Maailman, joka hylkäsi Kristuksen, täytyy itse kuolla ihmisessä voidakseen jälleen tulla yhteyden ja osallisuuden välikappaleeksi haudasta koittaneeseen elämään siinä valtakunnassa, joka ei ole 'tästä maailmasta' ja joka tämän maailman käsittein ilmaistuna on vielä tulossa."

Professori Alexander Schmemannin teos Maailman elämän edestä on ortodoksisen teologian lahja meille kaikille. Vaikka kirja vakuuttavasti osoittaakin lännen kirkon protestantismin ajattelun yksipuolisuuden, kapean rationalistisen uskonkäsityksen ja hatarat yhteydet jakamattoman kristikunnan perinteeseen, teoksen painavin sanoma on toisaalla. Luotettavasti ja selkeästi Schmemann valottaa idän kirkon perinteen merkitystä aivan konkreettisten tämänhetkisten kysymysten käsittelyssä. Ortodoksinen Veljestö, joka on kirjan julkaissut, ansaitsee lukijakunnan kiitokset. Samoin erinomaista työtä ovat tehneet teoksen suomentajat: Sirkka Maria Markkanen ja Matti Sidoroff, joiden käännös on tyylikästä ja kaunista kieltä.

Teoksen julkaisemisella on Suomessa mitä huomattavin ekumeeninen merkitys ja toivottavaa olisi, että mahdollisimman monet maamme kristityt tutustuisivat Schmemannin kirjaan, joka aidon ortodoksisena palvelee kaikkien kirkkojen jäseniä. KP Arkkipiispa Paavali tähdentääkin teoksen ekumeenista merkitystä, "sillä se valaisee syvällisesti ortodoksista liturgista perinnettä ja ohjaa ymmärtämään sen teologiaa. Sellaisena kirja on tärkeä puheenvuoro aikamme ekumeenisessa keskustelussa. Kirja selvittää, miten Kirkko jumalanpalveluksessaan kantaa Jumalalle kiitosta ei vain jäsentensä ja itsensä puolesta, vaan koko maailman puolesta, kuten Kristuskin tuli ja antoi henkensä koko MAAILMAN ELÄMÄN EDESTÄ."

Risto Cantell

(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Opetuspuhe on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr. 2/1975, joka ilmestyi tammikuun 25.päivänä 1975, sivuilla 26-27 [s.10-11]).