Kirkkokuntamme jälleenrakentaminen (AK 1957)

(Kuuntele artikkelin ensimmäinen osa tästä linkistä luettuna äänitiedostona, avaa äänitiedosto uuteen välilehteen.
Toinen osa on alempana tekstissä.)

Aamun Koitto nr 14/1957 (Helluntai) s. 179-182

Kirkkokuntamme elää voimakasta jälleenrakennuskautta. Valtiovallan myönteisten toimenpiteitten avulla nousee ortodoksisen, väestön asuma-alueille kirkkoja, rukoushuoneita ja pappiloita, mikä on nostattanut koko kirkkokunnan väestön mielialaa ja tuonut uutta keväistä intoa ortodoksisiin seurakuntiin. Seuraavassa saamme tutustua jälleenrakennustoimikunnan sihteerin lainopin kandidaatti V. Maarvalan laatimaan selostukseen kirkkokuntamme jälleenrakennustoiminnasta.

Vuonna 1940 maaliskuun 13. päivänä tehdyssä välirauhansopimuksessa luovutettiin Karjala ensimmäisen kerran Neuvostoliitolle ja tällöin joutui Suomen ortodoksinen kirkkokunta menettämään pääasiallisen osan alueestaan ja noin 90 % omaisuudestaan. Kirkkokunnan aseman turvaaminen tuli täten jo vuonna 1940 ajankohtaiseksi. Kun samana vuonna säädettiin laki alueluovutuksen johdosta menetetyn omaisuuden korvaamisesta (420/40), huomioitiin tässä laissa kirkkokunnan, siihen kuuluvien seurakuntien sekä luostarien vaikea taloudellinen asema sekä mahdollisuudet näiden uudestijärjestelyyn ja jälleenrakentamiseen. Jo ennen talvisotaa oli valtioneuvosto asettanut toimikunnan Suomen ortodoksista kirkkokuntaa koskevan voimassaolevan lainsäädännön tarkistamista ja uudistamista varten ja nyt annettiin tälle toimikunnalle, jonka puheenjohtajana toimi silloinen kihlakunnantuomari, nykyisin oikeusneuvos Kurt Kaira sekä jäseninä hallitussihteeri Antti Inkinen, kansanedustajat Eemil Luukka ja Jussi Raatikainen, piispa Aleksanteri, varatuomari Aleksi Perola ja kirkollishallituksen maallikkojäsen Paul Tulehmo, tehtäväksi laatia ehdotus mainitussa yleisellä korvauslaissa edellytetyksi kirkkokuntaa koskevaksi erikoislaiksi. Toimikunnan ehdotuksen pohjalta Eduskunta hyväksyikin sitten lain ortodoksiselle kirkkokunnalle sekä siihen kuuluville seurakunnille ja luostareille alueluovutuksen johdosta menetetystä omaisuudesta suoritettavasta korvauksesta (490/41).

Kun vuonna 1941 syttyi uusi sota ja sen johdosta alueluovutuksessa menetetyt alueet palautettiin valtakunnan yhteyteen, annettiin 13.8.1942 uusi korvauslaki (656/42), joka kumosi sekä aikaisemman yleisen korvauslain että kirkkokuntaa koskevan erikoislain. Uuden korvauslain 9 §:ään sisällytettiin määräykset seurakunnille, muille uskonnollisille yhdyskunnille sekä luostareille suoritettavasta korvauksesta. Näitä korvauksia haettiin asianomaisessa järjestyksessä, mutta kesään 1944 mennessä ehdittiin antaa vain pari korvauspäätöstä. Syyskuun 19. päivänä 1944 tehty rauhansopimus ja Karjalan uudelleen luovuttaminen aiheuttivat sen, että korvaushakemukset jäivät lepäämään ja odottamaan uutta lainsäädäntöä.

Kirkollishallitus pyrki nyt vaikuttamaan siihen, että olisi saatu uuden korvauslain ohella kirkkokuntaa koskeva erikoislaki kuten vuonna 1941. Kirkollishallituksen esitykset eivät kuitenkaan tuottaneet tuloksia, minkä vuoksi korvauskysymys ns. toisessa korvauslaissa rakentui samoille periaatteille kuin vuoden 1942 laissa. Tämän toisen korvauslain (390/45) 7 § sisältää kirkkokunnan, seurakuntien ja luostareiden omaisuusvahinkojen korvaamista koskevat määräykset, joita myöhemmin muutettiin mm. siten, että korvausta ei suoritettu indeksitakuisilla obligaatioilla ja osuustodistuksilla, vaan tätä vakuutta vailla olevilla valtion velkasitoumuksilla.

Kun valtioneuvosto oli 13. päivänä elokuuta 1942 annetun korvauslain (656/42) 9 §:n ja 5. päivänä toukokuuta 1945 annetun toisen korvauslain (390/45) 7 §:n nojalla myöntänyt ortodoksisille siirtoseurakunnille korvausta kaikkiaan 48 315 400 markkaa, oli selvää, kuten sittemmin hallituksen esityksessä Eduskunnalle laiksi Suomen kreikkalaiskatolisen kirkkokunnan jälleenrakentamisesta on todettu, ettei näillä varoilla voitu jälleenrakentamista toteuttaa. Tämän vuoksi pyrki kirkollishallitus saamaan aikaan erikoislain, jolla kirkkokunnan tulevaisuus saataisiin turvatuksi. Valtioneuvosto antoikin 2.4.1947 edellä mainitulle Kairan komitealle tehtäväksi harkita kirkkokunnan jälleenrakennus- ja korvauskysymyksen yhteydessä esiintyviä erikoiskysymyksiä sekä laatia suunnitelman kirkkokunnalle annettavasta valtion tuesta. Toimikunnan esityksen pohjalta antoi hallitus esityksen Eduskunnalle laiksi Suomen kreikkalaiskatolisen (*) kirkkokunnan jälleenrakentamisesta, joka laki hyväksyttiin 20.1.1950 (26/50).

Edellä olevasta selviää, että kirkkokunta ja sen seurakunnat eivät saaneet muuta kuin nimellistä korvausta toisen korvauslain nojalla ja että jälleenrakennuslaki oli tarkoitettu antamaan niille luontaiskorvausta sodan menetyksistä.

Edellä mainitun jälleenrakennuslain täytäntöönpanoasetuksen (214/50) 17 §:ssä on määräykset jälleenrakennustoimikunnasta, jonka valtioneuvosto asettaa suunnittelemaan ja valvomaan jälleenrakennuksen toimeenpanoa. Toimikunnan tehtävät yksilöitiin asetuksen 18 §:ssä. Valtioneuvosto asetti toimikunnan 25.5.1950 ollen toimikunnan kokoonpano nykyisin seuraava:

• puheenjohtajana kaupunginjohtaja Arno Tuurna sekä jäseninä
• tullihallituksen pääjohtaja Nikolai Saarnio,
• yliarkkitehti Selim Savonius,
• vanhempi hallitussihteeri K.G.Rein,
• varatuomari Simo Härkönen ja
• rovasti Mikko Kasanko.

Toimikunnan ensimmäinen kokous pidettiin kesäkuussa 1950.

Sen johdosta, että jälleenrakennustoimikunta nimitettiin vasta toukokuussa 1950 ja se pääsi aloittamaan kokouksensa saman vuoden kesäkuussa, oli toimikunnan työskentelyn ensimmäisenä vaikeutena valtion määrärahojen puuttuminen vuoden 1950 rakennustoimintaa varten. Toimikunta käytti kuitenkin tämän ensimmäisen toimintavuotensa tutustuakseen siihen 10 vuoden ohjelmaan, joka oli sillä toteutettavanaan. Jälleenrakennuslain 1 §:n nojalla oli kirkkokunnan luovutetulla alueella kokonaisuudessaan tai pääasiallisesti olleiden seurakuntien tilalle alueluovutuksen johdosta perustettua neljäätoista uutta seurakuntaa varten tarvittavien kirkkojen, hautausmaiden, pappiloiden ja rukoushuoneiden hankinta tapahtuva valtion varoin. Mikäli muihin kuin edellä mainittuihin seurakuntiin välttämättä tarvittiin pappiloita, hautausmaita tai rukoushuoneita sen johdosta, että alueluovutus oli lisännyt näiden seurakuntien väestöä yli 50 %, oli vastaavasti meneteltävä samoin kuin edellä uusien seurakuntien osalta on mainittu. Käytännössä edellä selostettu lainsäännös merkitsi sitä, että oli rakennettava kolmetoista kirkkoa, sillä Tampereen ortodoksisella seurakunnalla oli kirkko jo ennestään. Jokaiseen uuteen seurakuntaan oli niin ikään hankittava virka-asunnot, rukoushuoneita oli rakennettava sellaisille paikkakunnille, joissa oli huomattavasti ortodoksista asutusta ja jonka kulkuyhteys kirkon sijaitsemispaikalle olivat hankalat. Myös oli hankittava hautausmaita, ensisijassa samoihin kaupunkeihin, kauppaloihin ja maalaiskuntiin kuin kirkkoja ja rukoushuoneita.

Tämä ohjelma oli toteutettava kymmenen vuoden aikana eli vuosina 1950-1959, Tosiasiallisesti jäi varsinaista jälleenrakennustoimintaa varten yhdeksän vuotta, koska ensimmäisenä toimintavuonna ei toimikunnalla ollut varoja käytettävissään rakentamista varten. Näin ollen on toimikunnan varsinainen jälleenrakennustoiminta tähän mennessä kestänyt kuusi ja puoli vuotta. Aikaansaannokset seurakunnittain mainittuina ovat seuraavat:

Haminan seurakunta:
Myllykosken rukoushuone

Iisalmen seurakunta:
1) kirkko ja virkatalo
2) Lapinlahden rukoushuonetontti ostettu, Rakentaminen kuuluu tämän vuoden ohjelmaan
3) Vieremån kunnan Salahmin rukoushuonetontti ostettu

Ilomantsin seurakunta:
Hoilolan rukoushuone rakenteilla parhaillaan

Jyväskylän seurakunta:
1) kirkko ja virkatalo
2) Äänekosken rukoushuone

Kajaanin seurakunta:
1) kirkko ja virkatalotontit. Rakentaminen kuluvan vuoden ohjelmassa
2) Sotkamon rukoushuonetontti ostettu
3) Paltamon rukoushuonetontti ostettu
4) Kuivajärven rukoushuonetontti ostettu

Kiuruveden seurakunta:
kirkko ja virka-asunnot

Kuopion seurakunta:
1) virkatalo
2) Siilinjärven rukoushuonetontti. Rukoushuoneen rakentaminen sisältyy kuluvan vuoden rakennusohjelmaan
3) Nilsiän rukoushuone
4) Juankosken rukoushuone

Lahden seurakunta:
1) kirkko ja virkatalo
2) Heinolan rukoushuone

Lappeenrannan seurakunta:
Imatran rukoushuone

Lapin seurakunta:
1) Rovaniemen rukoushuone
2) Ivalon rukoushuonetontti
3) Virkatalon rakentaminen kuuluu tämän vuoden objelmaan

Lieksan seurakunta:
kirkko- ja virkatalotontti

Mikkelin seurakunta:
1) kirkko ja virkatalo parhaillaan rakenteilla
2) Pieksämäen rukoushuone

Nurmeksen seurakunta:
1) virkatalo
2) Kirkon rakentaminen kuuluu kuluvan vuoden ohjelmaan
3) Juuan rukoushuone
4) Valtimon rukoushuonetontti

Oulun seurakunta:
1) kirkko ja virkatalo parhaillaan rakenteilla
2) Muhoksen rukoushuone
3) Martinniemen rukoushuonetontti
3) Kemin rukoushuonetontti

Pielaveden seurakunta:
1) kirkko parhaillaan rakenteilla
2) pappila ja kanttorila
3) Maaningan rukoushuonetontti

Rautalammin seurakunta:
1) kirkkotontti
2) pappila ja kanttorila
3) Karttulan rukoushuone, korjaus- ja laajennustyöt kuluvan vuoden ohjelmassa
4) Vesannon rukoushuonetontti
5) Suonenjoen rukoushuone parhaillaan rakenteilla

Taipaleen seurakunta:
Outokummun rukoushuone

Tampereen seurakunta:
1) virka-asunnot hankittu
2) Kirkon korjaustyöt kuuluvat kuluvan vuoden ohjelmaan
3) Valkeakosken rukoushuone
4) Kolhon rukoushuone

Turun seurakunta:
Rauman rukoushuone

Vaasan seurakunta:
1) virkatalo
2) Kokkolan rukoushuone
3) Lapuan rukoushuone

Varkauden seurakunta:
1) kirkon rakennustyöt kuluvan vuoden ohjelmassa
2) Virkatalo hankittu
3) Savonlinnan rukoushuonetontti
4) Leppävirran rukoushuonetontti

Mainittakoon vielä, että kaikkiaan on kirkollishallituksen ja jälleenrakennustoimikunnan yhteisesti hyväksymän rukoushuoneohjelman mukaan rakennettava 44 rukoushuonetta. Tähän mennessä on jälleenrakennustyö niellyt valtion varoja yhteensä noin 378 000 000 markkaa.

Mutta jälleenrakennustoimikunta on joutunut toimimaan myöskin muulla alalla kuin varsinaisesti kirkkokuntamme ulkonaisten toimintaedellytysten luomisessa. Luovutetulle alueelle jääneiden seurakuntien tultua vuosien 1949-1950 vaihteessa lakkautetuksi joutuivat ne lainsäännösten mukaisesti luovuttamaan omaisuutensa valtiolle. Lakkautettujen seurakuntien tilalle perustettujen uusien seurakuntien taloudellinen asema oli aivan katastrofaalinen. Syyt olivat tietenkin helposti löydettävissä ja ymmärrettävissä. Olihan siirtoväki aluemenetysten johdosta menettänyt omaisuutensa ja joutunut uusilla kotikonnuillaan aloittamaan elämänsä useimmiten aivan tyhjästä uudelleen. Veronmaksukyky oli sen vuoksi erittäin huono ja lisäksi oli maataloussiirtoväki maanhankintalain nojalla vapaa mm. kirkollisveroista. Useat seurakunnat eivät sen johdosta pystyneet edes suorittamaan kirkkoherrojensa ja muiden virkamiestensä palkkoja muista, ehkäpä hyvinkin tähdellisistä menoista puhumattakaan. Jälleenrakennustoimikunnassa oivallettiin täysin sen seikan tärkeys, että paitsi kirkkoja ja rukoushuoneita. joissa voitiin toimittaa jumalanpalveluksia, kirkkokunta tarvitsi myös taloudellista tukea ja että sitä oli sille valtion varoin annettava. Tämän oli myös lainsäätäjä ottanut huomioon, sillä jälleenrakennuslain ja -asetuksen säännösten mukaan voidaan jälleenrakennusvaroista myöntää yleiselle rahastolle avustusta eräiden laissa lähemmin mainittuja menoja varten. Tätä taloudellista kysymystä sekä kirkkokunnan muita olosuhteita selvitti toimikunnalle kirkollishallituksen sihteeri, tuomari Aleksi Perola, joka toimi vuoden 1950 aikana toimikunnan väliaikaisena sihteerinä ollen hän samalla myös siihen aikaan toimikunnan jäsen. Lievittääkseen kirkkokunnan vaikeaa asemaa toimikunta esitti jo vuoden 1950 lisämenoarvioon määrärahan kirkkokunnan avustamiseksi ja myönnettiin tähän tarkoitukseen 1000000 markkaa. Kaikkiaan on vuoden 1956 loppuun mennessä yleistä rahastoa avustettu yhteensä noin 33 000 000 markalla.

Myöskin edellä mainittujen lakkautettujen ortodoksisten seurakuntien valtiolle luovuttamat varat tulevat nyt käytettyä kirkkokuntamme seurakuntien hyväksi, sillä toimikunnan esityksestä antoi valtioneuvosto vuoden 1956 alussa päätöksen lakkautettujen ortodoksisten seurakuntien valtiolle luovuttamain varain käytöstä, ja saadaan näistä varoja mainitun asetuksen säännösten mukaan mm. käyttää seurakuntien tarpeellisten kiinteistöjen hankkimiseen sekä vaikeassa taloudellisessa asemassa olevien seurakuntien avustamiseen. Useat seurakunnat ovatkin jo joutuneet osalliseksi tämän rahaston varoista ja mm. useiden seurakuntien seurakuntasalien rahoitus on hoidettu tämän rahaston kautta. Yleensä on toimikunnassa ollut pyrkimyksenä myöntää varoja sellaisiin tarpeisiin, joista tulee seurakunnalle pysyvää hyötyä ja käyttöä, kuten esimerkiksi seurakuntasalien suhteen on laita. Missään tapauksessa näitä varoja ei saa käyttää varsinaiseen jälleenrakentamiseen, vaan ainoastaan siihen läheisesti littyvin tarpeisiin, joita ei lain mukaan voida jälleenrakennusvaroilla hoitaa.

Kuten edellä jo on mainittu, hoiti toimikunnan sihteerin tehtäviä aluksi tuomari Aleksi Perola, vuoden 1951 alusta 15.3. 1951 saakka varatuomari Simo Härkönen ja viimeksi mainitusta päivästä lähtien lainopin kandidaatti Valdemar Maarvala.

Lopuksi on ilolla merkillepantava valtiovallan myönteisen suhtautumisen kirkkokunnan jälleenrakennustyöhön. Niinpä eduskunta on myöntänyt määrärahat hallituksen esitysten mukaisesti, Valtioneuvoston raha-asianvaliokunnassa ovat toimikunnan esitykset tulleet poikkeuksetta hyväksytyiksi.

Toimikunnan puolesta toivon samalla, että se luottamuksellinen yhteistvö, joka on muodostunut toimikunnan ja kirkollishallituksen sekä seurakuntien kesken, saisi yhtä ehyenä ja entisestään vielä lujittuneena jatkua jälleenrakennuskauden loppuun saakka ja että tämä yhteistyömme koituisi kirkkokunnalle menestykseksi ja siunaukseksi.