Toisena joulupäivänä (AK 1956)

Aamun Koitto numero 33, jouluna 1956, sivut 295 – 296.

(Kuuntele artikkeli tästä linkistä luettuna äänitiedostona, avaa äänitiedosto uuteen välilehteen)

Joulun pyhät tulet ovat syttyneet ja palavat kotiemme ja pyhäkköjemme alttareilla. Elämme juhla-aikaa. Odotuksemme on muuttunut täyttymykseksi. Sen tuoma ilo on koskettanut meitä, herkistänyt meitä ja haikealla mielellä toteamme juhlan jälleen siirtyvän taaksepäin muistojen ja elettyjen kokemusten joukkoon. Kun valmistauduimme juhlaan, me elimme toiveissamme juhlan tapahtumissa. Toisten mielessä kangasteli valoisa joulukirkko kynttilöineen ja kirkkolampukoineen, ikoneineen ja suitsutussavuineen. Toiset ajattelivat jouluruokia, joulumarkkinoita, joulupukkia ja joululahjoja. Oli niitäkin, jotka paastoten ja hartaasti rukoillen katuivat pahoja tekojaan ja koettivat Kirkon ohjeitten mukaan valmistaa itseään vastaanottamaan Vapahtajan syntymäjuhlaa. Joulupaaston aikana meille saarnattiin Jeesuksesta, joka tahtoo syntyä meidän sydämiimme. Meitä kehotettiin valmistamaan sydämeemme seimi Häntä varten, valmistamaan nöyrtymisen, katumuksen ja ralkkauden tekojen kautta.

Nyt on elettävänämme juhla-aika. Valmistautumisemme on päättynyt, odotuksemme toteutunut. Toiveemme täyttynyt. Me voisimme itse kukin tutkia, millainen on tulos, miten joulu vaikutti elämäämme. Toiko se elämäämme hiljentymistä? Saimmeko osoittaa rakkauttamme lähimmäisillemme? Saimmeko kokea antamisen puhtainta ja korkeinta iloa? Saimmeko tuntea, että meilläkin on elävä Vapahtaja, joka ohjaa elämäämme. Vai menikö joulu ohitsemme jättämättä minkäänlaista jälkeä elämäämme, minkäänlaista herättävää kokemusta tai kenties vain lisäten syntejämme, katkeruuttamme ja pahaa mieltämme?

Me olemme oppineet pyhästä evankeliumista tuntemaan sellaiset joulunhenkilöt kuin Neitsyt Maria, Joosef, paimenet, tietäjät, Herodes ja monet muut ja tutustuessamme heihin me havaitsemme itsessämme paljon samoja piirteitä kuin heissäkin. Samanlaiset kysymykset askarruttavat mieltämme, samanlaiset paheet painavat omiatuntojamme.

Neitsyt Marian, Jeesuksen äidin, kuva kohoaa mielessämme kaikkien muiden edelle. Me näemme hänet kulkemassa Betlehemin katuja, kulkevan ovelta ovelle pyrkimässä ihmisasuntoihin, mutta minnekään häntä ei otettu. Tällaisia kovasydämisiä ihmisiä ei ole vain Raamatun kertomuksissa, vaan aivan riittävästi meidän aikamme yhteiskunnassa. Joulu saa tulla luoksemme, mutta joulun Herralle Jeesukselle ei ole sijaa sydämessämme, kodeissamme ja elämässämme. Viimein Maria synnytti poikansa eläinten luolassa ja kapaloi hänet seimeen. Vähän myöhemmin hän ihmetellen kuunteli paimenten kuvauksia ja kätkee kuulemansa sydämeensä tutkistellen niitä mielessään. Hän otti Vapahtajan syntymän vastaan nöyränä Jumalan suurena lahjana ja varmasti sai myös osakseen korkeimman jouluilon. Siksi häntä Raamatun mukaan kaikki sukukunnat autuaaksi ylistävät.

Monet uskovaiset ovat meidänkin aikana kokeneet sen, että nöyryys ja Jumalan tahtoon alistuminen tuovat elämäämme suurinta rauhaa ja turvallisuuden tunnetta, sanalla sanoen: sitä todellista jouluiloa.

Evankeliumistamme kohoaa ylevänä kuva vanhurskaasta Joosefista. Hurskautensa tähden hän sai taivaallisia ilmestyksiä ja keskustella enkelien kanssa. - Jumalan enkelit ovat tänäkin päivänä lähellä niitä, jotka viettävät tosihurskasta elämää karttaen syntiä ja pyrkien elämään lähellä Jumalaa.

Joulukuvassa on Betlehemin paimenilla hyvin keskeinen asema. He olivat yksinkertaisia miehiä, jotka tunnollisesti hoitivat kunniakasta ammattiaan. Heidän sydämessään eli voimakas usko Jumalaan, ja tuo usko tuli palkituksi silloin, kun he ensimmäisenä saivat taivaan viestin Vapahtajan syntymisestä. - Lapsenomainen usko on kristityn tavoite, korkea ihanne, jota kohti hän pyrkii. Jeesus Kristus itse sanoi, että ellemme tule lasten kaltaisiksi, emme pääse sisälle Jumalan valtakuntaan. - Tänäkin päivänä pätee toteamus, että taivas avautuu parhaiten lapsenmielisille, niille, jotka rakastavat Jumalaa kuin lapsi isäänsä, uskovat häneen epäilemättä, varauksetta kuin lapsi uskoo. Jos joulu soi meihin edes hivenen verran lapsenomaista paimenien uskoa, niin se ei turhaan mennyt ohitsemme.

Paljon oli paimenien aikana niitä, jotka odottivat Messiasta. Kuitenkin vain muutamat heistä saivat todistaa Vapahtajan syntymisen maailmaan. Muut elivät entiseen tapaan, söivät, joivat ja markkinoivat. Paljon on nytkin meitä joulun odottajia ja juhlijoita, mutta vain harvat meistä haluavat sydämen hiljaisuudessa kohdata oman Vapahtajansa ja kumartaa häntä.

Mutta jos edellä sanotun perusteella luulemme, että uskonto on tarkoitettu vain yksinkertaisia ihmisiä varten, niin sellaiset käsityksemme oikaisee myös Raamatun kertomukset Jeesuksen syntymätapahtumista. Joulukuvassa on oma tärkeä paikkansa itämaitten viisailla tietäjillä. Me näimme heidät polvistumassa Jeesuksen edessä ja antamassa hänelle lahjansa, kultaa, suitsuketta ja mirhaa. - Nämä miehet eivät ole suinkaan ainoat tietäjät, jotka ovat polvillaan Jeesuksen edessä. Kirkkohistoria todistaa monista korkeasti oppineista ja mahtavista miehistä, jotka ovat nöyrästi tunnustaneet seimen lapsen kuninkaakseen ja herrakseen. Tällaisia tietäjiä on meidänkin päivinämme. On ilo katsella meidänkin pienoisen kirkkokuntamme piirissä nousevan sivistyneistömme työtä kristillisissä yhdistyksissä, nuorisokerhoissa ja kirkkokuoroissa. Jos tänäkin jouluna niiden mielessä, jotka itseään pitävät viisaina ja oppineina, edes vähäisessä määrässä kasvoi tietäjien henki, ei joulu ollut turha heidän elämässään.

Joulun kuvat ovat mielestämme kovin herttaisia, kodikkaita ja mieltä herkistäviä. Ajatelkaamme vain pyhää perhettä, jonka keskipisteenä on joulun lapsi Jeesus. Mutta tämän herttaisen kuvan särkee tämän päivän evankeliumin kuvaus Herodeksesta, joka elää katkeran vihan, murhanhimon ja pahuuden vallassa. Kateuden kyy sylkee myrkkyään hänen sydämeensä ja hän antaa surmauttaa Betlehemin poikalapset. On itkua, on kyyneleitä, on pohjatonta epätoivoista tuskaa. Äidit itkevät lapsiaan, pieniä marttyyrejä, joita ei enää ole. Viattomat saavat kärsiä ihmisen pahuuden tähden.

Ehkä me voisimme olla mielessämme hyvinkin vihaisia Herodekselle, ellemme hiljaisessa sydämessämme tajuaisi, että hänkin edustaa monia meitä nykyajan ihmisiä. Monet meistä ovat viettäneet joulunsa ja edelleenkin saattavat elää, katkeruuden, vihan, kateuden, pahansuopaisuuden, panettelun ja toisten etujen polkemisen vallassa. Jeesuksella Kristuksella ei ole mitään asiaa tällaisen ihmisen sydämeen. Meidän aikamme ihmisissä on paljon sellaisia, jotka ovat valmiit hävittämään Jeesuksen opin maan päältä. Se ei sovi itsekkäiden ihmisten suunnitelmiin. Se on vastakkainen, omaa etuaan ajavien ihmisten mielipiteille. Siksi se on hävitettävä, siksi sitä vastaan on toimittava. Siksi tänäkin päivänä kristinuskolla on monia tunnustajia ja marttyyrejäkin, jotka ovat kärsineet ja kärsivät uskonsa tähden.

Ja millaisen tyydytyksen tai rauhan tunteen sieluumme tuo katkeruus, viha tai toisten sortaminen. Se ei tuo minkäänlaista onnea, vaan hermostuneisuutta ja rauhattomuutta, Jumala meitä Herodeksen mielialoista. Tällaisia ovat raamatulliset joulun kuvat ja henkilöt. Tällaisia ajatuksia syntyy niitä tutkiessa. Joulu on väistymässä taaksepäin. Emme enää puhu siitä, että Vapahtaja tahtoo syntyä sydämeemme. Nyt tahdomme puhua siitä, että hän haluaa elää meissä, muuttaa meidät ja tekomme paremmiksi. Joulun piti herättää meidät tajuamaan, miten tyhjää ja turvatonta on elämä ilman Vapahtajaa, miten turmiollista on elää ilman Häntä, miten kauheaksi me paadumme, jos pyrimme tukahduttamaan Hänen vaikutuksensa meihin. Joulu siirtyy jälleen pois elämästämme, mutta älköön sen mukana siirtykö itse Joulun Herra, vaan jääköön edelleenkin elämämme valtiaaksi. Silloin meillä on joulun ilo aina sydämessämme.

E.P.