Sotilaspapin kertomukset avaavat Mikkelin ortodoksisen sotilaskirkon historiaa

Sotilaspapin kertomukset avaavat Mikkelin ortodoksisen sotilaskirkon historiaa

Mikkelin sotilaskirkon historiaan kuuluu muutakin kuin näyttävä kirkkorakennus ja sen surullinen loppu. Sotilaspappi Nikolai Runkevitšin kirjoituksissa tulevat vastaan lainattu ikonostaasi, pääsiäiseksi kiireellä valmisteltu kirkkotila, arvokas muistoikoni ja kirkonpalvelija, jota vartioitiin jopa jumalanpalveluksessa.

Hannu ja Petja Pyykkösen vuonna 2008 julkaisema Mikkelin ortodoksinen sotilaskirkko kertoo pyhän Georgios Voittajan kirkosta ja sen vaiheista. Vuosina 1906–1907 rakennettu kirkko päätyi myöhemmin muun muassa varastoksi ja radioasemaksi, kunnes se purettiin vuonna 1958. Nyt tarkasteltavat sotilaspapin kirjoitukset tuovat kertomukseen lisää ihmisiä, arkisia yksityiskohtia ja aikalaisten omaa ääntä.
Venäläisessä Sotilaspapiston lehdessä julkaistut Nikolai Runkevitšin tekstit vievät aikaan, jolloin Mikkelin varuskunnassa vasta järjestettiin ortodoksista jumalanpalveluselämää. Ne kertovat sekä yhteisestä innostuksesta että ongelmista, joita juhlavampiin historiakuvauksiin harvemmin mahtuu.

Kirkko syntyi kerhotaloon

Mikkelin vanhan varuskunnan aliupseeriklubi 1900-luvun alussa. Todennäköisesti sama paikka, jonne väliaikainen kirkko tehtiin ennen varsinaisen sotilaskirkon rakentamista 1907-08
(Kuva Hannu Pyykkösen sotilaskirkkokokoelmista.)

Uudelleen muodostetun 5. Suomalaisen kiväärirykmentin ensimmäinen pataljoona sijoitettiin Kuopioon, toinen pataljoona ja esikunta Mikkeliin. Kirkolliset olot olivat kaupungeissa erilaiset: Kuopiossa sotilaat saattoivat liittyä olemassa olevan ortodoksisen kirkon jumalanpalveluselämään, mutta Mikkelissä vastaavaa mahdollisuutta ei ollut.
Runkevitšin mukaan Mikkelissä asui ortodokseja, etenkin kauppiaita, vähintään yhtä paljon kuin Kuopiossa. Silti kaupunkiin saapuneet sotilaat joutuivat olemaan lähes kaksi kuukautta ilman mahdollisuutta osallistua kirkossa sunnuntai- ja juhlapäivien jumalanpalveluksiin. Uudella joukko-osastolla ei ollut edes tarvittavaa kirkollista välineistöä.
Maaliskuussa palveluspaikalleen saapunut pappi ryhtyi toimeen. Hän kävi Viipurissa, sai apua ja välttämättömiä tarvikkeita sekä saattoi palattuaan aloittaa vigilian ja typikan toimittamisen. Jumalanpalvelustila löytyi kasarmialueen laidalla olleesta puisesta aliupseerikerhosta.
Papin kuvaus tekee rakennuksen melkein näkyväksi: korkea kivijalka, kuusia ja pensaita, katettu kuisti sekä sali, jonka kolmessa suuressa ikkunassa oli pyöristetyt yläosat. Saliin liittyi pienempi kabinetti. Tästä arkisesta ympäristöstä piti saada kirkko ennen pääsiäistä.

Käytetty ikonostaasi ratkaisi pulman

Aluksi toivottiin apua Hämeenlinnasta. Siellä käytöstä poistunut vanha puukirkko olisi voitu luovuttaa rykmentille, mutta rakennus todettiin liian huonokuntoiseksi kuljetettavaksi.
Ratkaisu löytyi upseerien muistista. Eräs heistä kertoi nähneensä Tuusulassa varastoon pannun ikonostaasin, ja muut siellä palvelleet vahvistivat tiedon. Ikonostaasi saatiin lainaksi. Samaan aikaan Runkevitš matkusti Pietariin ostamaan kirkollista esineistöä tarkoitukseen osoitetuilla 500 ruplalla. Suomen silloisen markan ja elinkustannusten muutoksen kautta arvioituna summa vastaisi suuruusluokaltaan noin 7 000–8 000 euroa vuoden 2025 rahassa.
Kun ikonostaasi saapui, kerhotalossa alkoi ripeä muutos. Salin ja kabinetin välinen seinä purettiin, lattiaa korotettiin noin 26 senttimetriä, katto maalattiin valkoiseksi ja seinät vihreiksi. Rykmentin työpajassa valmistettiin alttaripöytä, ehtoollislahjojen valmistamiseen tarvittava pöytä ja kolme lukupöytää. Töitä johti esikuntakapteeni M. K. Vitkovski.
Runkevitšin kertomuksessa kiire tuntuu:

”Suuri viikko oli jo alkanut, ja työtä oli vielä paljon. Alemmat miehet, puusepät, muurarit ja maalarit, työskentelivät aamusta myöhään yöhön. Koska lähestyviä juhlapyhiä varten oli näin turvattu varsin kelvollinen tila, minun huolekseni jäi pyhän antiminssin saaminen.”

Antiminssi on piispan vihkimä, pyhäinjäännöksen sisältävä liina, jota tarvitaan liturgian toimittamiseen. Pelkkä valmis huone ja paikoilleen nostettu ikonostaasi eivät siis vielä riittäneet.

Suuren torstain viimeiset tunnit

Pappi lähti suuren viikon tiistai-iltana uudelleen Viipuriin. Keskiviikkona hän sai kuulla, että antiminssin hankkimiseen tarvittava kirje oli saapunut. Torstaiaamuna hän oli jo takaisin Mikkelissä antiminssi mukanaan.
Aikataulu oli tiukka: kahdelta iltapäivällä kirkko oli koristeltu ja esineistö paikoillaan. Neljältä kokoontuivat pataljoona ja kaupungin upseerit. Runkevitš piti puheen, toimitti pienen vedenpyhityksen ja pirskotti tilan esineistöineen pyhällä vedellä. Hänen vihkimiseksi nimittämänsä tilaisuus kuvataan siis ennen kaikkea käyttöön otettavan kirkkotilan siunaamisena.
Samana päivänä saapui vielä keisari Nikolai II:n lahjoittama papin jumalanpalveluspuku. Illalla seitsemältä alkoi Kristuksen kärsimyksiä muistava palvelus.
Tapahtumasta lähetettiin sähkeet kirkollisille ja sotilaallisille esimiehille. Vastauksen antoi myös kenraaliadjutantti Nikolai Bobrikov. Suomen historiassa sortokauden keskeisenä hahmona tunnettu mies esiintyy tässä lähteessä sotilaiden kirkollisesta elämästä iloitsevana esimiehenä. Se muistuttaa, kuinka eri tavoin sama historiallinen henkilö saattoi näyttäytyä eri yhteisöjen näkökulmista.

Hopeinen ikoni kertoi rykmentin tarinan

Toisessa kirjoituksessaan Runkevitš kuvaa rykmentin miehistön valmistuttamaa muistoikonia. Se liittyi vuonna 1903 saatuun sotilaslippuun ja sen vihkimiseen. Ikonin hinnaksi ilmoitettiin peräti 600 ruplaa, mikä vastaisi samalla suuntaa antavalla laskutavalla noin 9 000 euroa vuoden 2025 rahassa. Summa oli suurempi kuin väliaikaisen kirkon tarpeistohankintoihin aiemmin osoitettu määräraha.
Kyseessä oli hopeinen ja kullattu, kahdella avautuvalla ovella varustettu taittoikoni. Keskellä oli pyhä Georgios Voittaja, ovissa marttyyri Tryfon ja pyhä Nikolai Ihmeidentekijä, meillä paremmin tunnettu etunimellä Nikolaos.
Pyhien valinta kertoi samalla rykmentin taustasta. Georgios yhdisti sen joukko-osastoon, josta oli saatu huomattava osa uuden rykmentin miehistöstä. Trifonin muistopäivä liittyi rykmentin muodostamiseen, ja Nikolai muistutti toisesta sen täydentämiseen osallistuneesta rykmentistä.
Runkevitš tiivisti ajatuksen näin:

”Näin tämän nuoren rykmentin tärkeimmät vaiheet ja elämänsuhteet on ilmaistu kuvatussa rykmenttiikonissa.”

Ikonin taustapuolelle kaiverrettiin 44 upseerin sukunimet arvoineen ja tehtävineen sekä rykmentin virkamiesten ja papin nimet. Etupuolella olivat suomennoksen mukaan Mikkelin nimi muodossa S:t Michel ja päivämäärä 6. toukokuuta 1903. Ikoni sijoitettiin kirkkoon oikean kuoropaikan viereen.
Kuvaus tarjoaa kiinnostavia tuntomerkkejä esineen mahdollisten myöhempien vaiheiden selvittämiseen. Tästä aineistosta ei kuitenkaan käy ilmi, missä ikoni nykyään on.

Kirkonpalvelija ja hänen varjonsa

Kaikki Runkevitšin tekstit eivät kuvaa onnistumisia. Kirjoituksessa vakinaisten psalmistojen tarpeesta hän kertoo kirkonpalvelijasta, joka oli toistuvasti tavattu päihtyneenä. Rangaistukseksi miehelle määrättiin valvoja, joka seurasi häntä kaikkialle – myös jumalanpalvelukseen.
Pappi piti tilannetta nöyryyttävänä sekä ihmiselle että kirkon tehtävän kannalta. Hänen kuvauksensa on poikkeuksellisen suora:

”Kirkonpalvelijani on siis tähän asti ollut valvonnan alaisena. Kuin salaperäinen varjo häntä seuraa kaikkialla hänelle määrätty kivääriampuja, eikä päästä häntä hetkeksikään näkyvistään. Surullisinta on, ettei tätä ’häpeää’ oteta häneltä pois edes jumalanpalveluksen ajaksi.”

Ongelmaa pahensi se, ettei miehelle ollut korvaajaa. Hän osasi lukea jumalanpalvelustekstit ja johtaa laulajia kirkon järjestyksen mukaisesti. Tehtävä vaati osaamista, jota ei voinut antaa kenelle tahansa.
Runkevitš ei tyytynyt moittimaan yksittäistä sotilasta. Hän vaati pysyvämpää ratkaisua: rykmenttikirkon jumalanpalveluselämä ei saanut riippua siitä, sattuiko kulloinkin palvelevan miehistön joukossa olemaan tehtäviin sopiva henkilö.

Historiaa seinien sisältä

Runkevitšin kirjoituksia on luettava myös oman aikansa teksteinä. Niissä ortodoksinen usko, sotilasyhteisö ja uskollisuus keisarille liittyvät läheisesti toisiinsa. Pappi kirjoitti sotilaspapiston lehteen ja tarkasteli tapahtumia oman tehtävänsä ja yhteisönsä sisältä.
Juuri siksi kertomukset ovat arvokkaita. Ne tuovat rakennusten ja vuosilukujen rinnalle lainatavarat, yömyöhään jatkuneet työt, hankintamatkat, juhlan ilon ja henkilöstöpulan. Mikkelin sotilaskirkon historiaan kuuluivat näyttävien seinien lisäksi ihmiset, jotka yrittivät järjestää niiden sisälle toimivan kirkollisen elämän.

Hannu Pyykkönen
27.10.2026

Lähteet ja huomautukset

• Nikolai Runkevitš: Viidennen Suomen kiväärirykmentin väliaikaisen kirkon perustaminen ja vihkiminen. Sotilaspapiston lehti, nro 11, s. 334–337. Käytössä toimitukselle saatu suomennos.
• Nikolai Runkevitš: Rykmentin ikonin valmistaminen. Sotilaspapiston lehti, nro 1; aineistossa mainittu s. 28 sekä viittaus vuoden 1903 numeroon 13, s. 404–407. Käytössä toimitukselle saatu suomennos.
• Nikolai Runkevitš: vakinaisia psalmistoja käsittelevän kirjoituksen jälkikirjoitus ja päätössanat. Sotilaspapiston lehti, nro 21, s. 664 ja sitä edeltävä sivu. Käytössä toimitukselle saatu suomennos.
• Hannu ja Petja Pyykkönen: Mikkelin ortodoksinen sotilaskirkko (2008). Ortodoksi.net: Kirjan esittely.
• Tilastokeskus: Rahanarvonmuunnin.
• Kysy kirjastonhoitajalta: Venäjän ruplan historiallinen arvo ja suhde Suomen markkaan.

Lainaukset ovat allekirjoittaneen saamasta suomennoksesta, jonka kirkollista sanastoa on tässä paikoin yhtenäistetty. Lehtikirjoitusten julkaisuvuodet eivät käy kaikilta osin ilmi käytössä olevasta aineistosta. Tekstit käsittelevät 1900-luvun alun tapahtumia, ja ikonia koskeva kirjoitus viittaa vuoden 1903 tapahtumiin.
Euroarviot kuvaavat vain rahamäärien suuruusluokkaa. Vertailussa lähtökohtana on 1900-luvun alun ruplan noin 2,66 markan arvo ja Suomen elinkustannusten muutos. Näin saatu arvio ei vastaa suoraan Venäjän silloista ostovoimaa, palkkatasoa tai rahamäärän nykyistä kulta-arvoa.