Tiistaiseura

Mikä on tiistaiseura?

Vuonna 1885 syntynyt Pyhäin Sergein ja Hermanin Veljeskunta (PSHV) sai alkunsa tuolloin yleisesti Venäjän kirkossa vallinneiden valistusaatteiden mukaisesti. Venäjällähän toimi ja syntyi runsaasti noihin aikoihin, mitä erilaisempia kirkollisia valistusjärjestöjä. Ongelmana vain oli järjestön suomalainen hallintomalli verrattuna venäläiseen vastaavankaltaiseen käytäntöön. PHSV oli henkilöjäsenjärjestö, minkä lisäksi se julkaisi kirjallisuutta ortodoksisen kirkollisen tietouden lisäämiseksi. Veljeskunta julkaisi Aamun Koitto-nimistä lehteä "hengellisenä lukemisena Suomen kreikkalaiskatoliselle väestölle". Julkaisutoiminnan lisäksi PSHV aloitti vuonna 1906 sisälähetystoiminnan, mikä päättyi järjestön toiminnan hiipumiseen venäläistämiskautena vuosina 1908-1917.

Suomen itsenäistyttyä Venäjän kirkon Viipurin hiippakunnassa virisi halu sisälähetystyön kehittämiseen, missä yhtenä näkyvänä toimintamuotona em. lisäksi oli diakoniatyö. Vuonna 1921 hyväksyttyjen sääntöjen puitteissa veljeskunnalla oli oikeus perustaa alaosastoja. Ensimmäisen alaosaston kunnian sai vuonna 1924 rekisteröity Sortavalan tiistaiseura. Arkkipiispa Hermanin myötävaikutuksella elvytettiin silloin tämä jo vuosina 1886-1903 toiminut seura, jonka nimi "tiistaiseura" oli arkkipiispa Antonin ehdottama, seuran viikottaisen kokoontumispäivän mukaisesti.

Seura oli toiminut Sortavalan ortodoksisen rouvasväen epävirallisena hengellisenä ja hyväntekeväisyyttä harjoittavana yhdistyksenä. Vireästi alkanutta toimintaa kuvaa se, että se järjesti myyjäiset jo jouluna 1924. Sortavalan tiistaiseurasta tulikin sääntöjensä ja toimintansa puolesta alaosasto- ja tiistaiseuratoiminnan tienraivaaja. Moni alaosasto sai alkunsa tavallisen hartaushetken jälkeen pidetyssä tilaisuudessa, jossa tiistaiseuratoimintaa esiteltiin.

Tiistaiseuratoiminnan johto oli suuressa määrin naisten aktiivisuuden varassa: pääasiassa opettajien sekä "kaupunkilaisrouvien ja -neitien". Maaseudulla tiistaiseurassa olivat vastuuta jakamassa myös talojen emännät. Alaosastoihin liittyivät yleensä aktiivisimmat seurakuntalaiset, ne, joille kirkko oli läheinen. Yhteiskunnallinen asema tai varallisuus eivät olennaisesti vaikuttaneet työhön osallistumiseen. Toiminnan luonteesta johtuen suurin osa jäsenistä oli naisia. Miesten luku vaihteli eri alaosastoissa, mutta pysyi kuitenkin vähäisenä. Jäsenet muodostuivat yleensä työikäisistä, mutta myös nuoria ja vanhuksia osallistui toimintaan.

Toiminnan rungon muodostivat useimmiten yhteiset työillat joka tiistai tai joka toinen tiistai kesä ja jouluaikoja lukuunottamatta. Työn tulokset myytiin omissa tai yleisissä myyjäisissä. Saadut varat käytettiin mitä erilaisimpiin kohteisiin. Monet seurat pitivät tai tukivat pyhäkouluja. Em. lisäksi tuettiin kotikirkon kaunistamista tai edistettiin kirkkolaulua. Sortavalan tuomiokirkon kuoro oli musiikin lisäksi mukana paikallisen tiistaiseuran myyjäisissä. Veljeskunnan Viipurilainen Paikallisosasto toimi alkuvuosinaan yhdyssiteenä suomenkielisten ortodoksien keskuudessa Viipurin enemmistöltään venäjänkielissä ortodoksisessa miljöössä. Myös lapsia muistettiin. Sortavalan tiistaiseuraan muodostui erityinen lasten seura. Suistamon tiistaiseuralaiset pitivät lasteniltoja kerran kuukaudessa ja Pitkärannan Virikkeellä oli seurakuntasisaren johdolla toimiva nuorten opintokerho.

Työilloissa luettiin hengellistä kirjallisuutta ja laulettiin kirkkolauluja. Kasvatettiin tietoisuutta omasta kirkosta ja sen perinteestä. Oman uskon sisältöä syvennettiin, jotta kirkollinen elämä ei olisi ollut vain ulkonaisten tapojen noudattamista. Papisto pyrki osallistumaan työiltoihin melko säännöllisesti. Heidän johdollaan toimitettiin aina illan loppuhartaus. Alaosastot olivat lujasti sidoksissa seurakuntiinsa, mutta yhteydet veljeskuntaan ja sen johtoon jäivät yleensä heikoiksi. Niinpä Suomen itsenäisyyden aikana väkirikkaassa ortodoksisessa Karjalassa tiistaiseurojen lukumäärä ei kohonnut kovin suureksi. Toimivia alaosastoja - tiistaiseuroja ja kirkkokuoroja - oli vuonna 1939 50 ja niiden yhteinen jäsenmäärä 1500 henkeä. Suurin osa seuroista oli syntynyt 1930-luvulla. Ennen talvisotaa Karjalan alueen ulkopuolella tiistaiseuroja oli Turussa ja Kuopiossa.

Toinen maailmansota romahdutti karjalaisen kirkollisen elämän ja hajotti tiistaiseurat. Karjalaiset ortodoksipakolaiset (evakot) yrittivät selviytyä elämässään parhaalla mahdollisella tavalla. Mukana olo kotipaikkakuntiensa tiistaiseuroissa auttoi monia selviytymään vaikeiden aikojen yli. Vuonna 1946 toiminnassa oli 14 tiistaiseuraa, joista monet vasta tuona vuonna perustettuja. Uusia seuroja olivat Lappeerannan-Vuoksenlaakson tiistaiseura ja Myllykosken tiistaiseura. Esimerkiksi Sortavalan tiistaiseura toimi Jyväskylässä, Suistamon tiistaiseura Lapualla, Pitkärannan tiistaiseura Kuortaneella ja Viipurin suomalainen seura Lahdessa Lahden tiistaiseuran nimellä, kukin jo uudelle kotipaikkakunnalle sopeutuneena.

Vuonna 1943 perustetusta Ortodoksisten Nuorten Liitosta tuli Suomen ortodoksien hengellisen jälleenrakennuksen suunnannäyttäjä. ONL:n toiminta kerhoineen tuntui vetävän kaiken mielenkiinnon puoleensa. ONL:n ja PSHV:n saatua yhteisen toiminnanjohtajan myös aikuisväestön kirkollinen valistustyö lähti kehittymään. PSHV ja ONL olivat 1940- ja 1950-luvuilla seurakuntatasolla käytännössä sama järjestö. Ortodoksinuorten opintokerhoja syntyi eri puolille Suomea kuin sieniä sateella. Ja mitä nuoret edellä sitä vanhemmat perässä. Kaikkia yhdisti huoli ortodoksisen kirkon hengellisestä jälleenrakentamisesta ja ortodoksisen kirkon perinteen elävänä pitämisestä. Ortodoksien vieraantuminen omasta kirkostaan ja sen perinteestä oli estettävä. Ortodoksisen kirkon jällenrakentamisen kaudella tiistaiseurat kokivat myönteiseksi mahdollisuudekseen saada olla mukana avustamassa paikkakuntansa kirkon ja tšasounan rakentamisessa.

Vuodet 1950-1980 olivat seurakunnallisen ja kirkollisen valistustyön kukoistuskautta. Tiistaiseuratoiminta oli virkeää ja voisi jopa sanoa tuloksekasta. Alkuperäinen jäsenten hengellisen kasvun ja kirkollisen tietoisuuden lisääminen olivat tiistaiseurailtojen keskeinen sisältö. Mm. tiistaiseuratyön ansiosta karjalaisten ortodoksien itsetunto kohosi ortodoksisen kirkon saavuttaessa yleisesti hyväksytyn yhteiskuntakelpoisen aseman Suomessa. Vuonna 1981 tiistaiseuralaisten jäsenmäärä Suomessa lienee ollut korkeimmillaan, 3594 henkeä 156:ssa seurassa. Kirkkokuoroja oli samana vuotena PSHV:n alaosastoina 32, joissa oli 613 jäsentä.

1980-luvun malliesimerkkinä on mainittava Porin seudun tiistaiseura, jonka ympärillä koko paikkakunnan kirkollinen elämä pyöri. Sijaitseehan seurakunnan keskus Tampereella lähes 120 km päässä. Jo 1970-luvulla alkoi ilmetä tiistaiseurojen toiminnan hiipumisen merkkejä ortodoksien asettuessa asumaan uusille paikkakunnille. Uuden paikkakunnan tiistaiseurassa ei enää löydetty kirkollisen ja sosiaalisen toiminnan ulottuvuuksia. Tiistaiseuroissa alkoi jäsenten ikääntymisen myötä jäsenkato. Työikäistä väestöä ei tiistaiseurojen toiminta enää vetänyt. Toimintakulttuurikaan ei löytänyt ortodoksisuudesta kiinnostuneita mukaan. Monin paikoin tiistaiseurat ovat muuttuneet ikäihmisten kerhoiksi. Mutta poikkeuksiakin on, jotka vahvistavat säännön.

Moniin seurakuntiin alkoi muodostua uudenlaisia kirkolliseen valistukseen keskittyneitä kerhoja alkuperäisen tiistaiseura-aatteen hämärryttyä. Syntyi ortodoksiakerhoja, ortodoksiapiirejä, ekumeniakerhoja, raamattupiirejä, äiti-lapsipiirejä, katekumenikerhoja jne. Ne palvelevat yleisen ortodoksien kirkollisen tietouden syventämiseksi ja informaation antamiseksi ortodoksisuudesta kiinnostuneille. Monien nykyortodoksiaktiivien tie kirkon jäsenyyteen on kulkenut näiden piirien kautta. Tiistaiseurojen sysäämänä on syntynyt kirkollinen tietous, jossa on havahduttu löytämään maailmanlaajuinen ortodoksikirkkojen perhe.

isä Olavi Merras