Miksi Jumala sallii kärsimyksen ja kuoleman (opetuspuhe)

Isä Georgi Petrovitš Tšistjakov (Георгий Петрович Чистяков, 1953-2007) palveli Moskovassa pappina Pyhien Kosmaksen ja Damianoksen kirkossa sekä Valtakunnallisen kliinisen lastensairaalan Jumalanäidin Suojeluksen kirkossa. Tässä on hänen kirjoituksensa vuodelta 1995:

---

”Laskeutuminen tuonelaan. Miksi Jumala sallii kärsimyksen ja kuoleman?
– moskovalaisen papin muistiinpanoja”

---

Missä on Jumala?

Hautaristi Valamosta
(Kuva © veli Martinus)

Viime kuussa hautasin kuusi lasta sairaalasta, jossa pidän liturgian joka lauantai. Viisi poikaa ja yhden tytön. Ženja-tyttö oli 17-vuotias, hän jätti oman suurmarttyyri Panteleimonin ikoninsa sairaalan kirkon ikonostaasiin. Ženja kuoli leukemiaan. Teki kuolemaa pitkään ja tuskallisesti. Tämä oli ihan tavallinen kuukausi – viisi tai kuusi lapsen arkkua joka kuukausi. Jokaisessa arkussa rakas, puhdas, valoisa, ihana Maksimka, Ksjoša, Nastja, Nataša, Serjoža.

Tänään kävin kolmen sairaan luona: Klaran, Andrjušan ja Valentinan. Kaikki kolme tekevät kuolemaa, vaikeaa ja tuskallista. Klara kastettiin vasta äskettäin, mutta voisi luulla että hän on koko ikänsä käynyt kirkossa – niin valoisa ja viisas hän on. Andrjuša on 25-vuotias, hänen poikansa on vuoden vanha. Andrein puolesta rukoilevat kymmenet, jos ei sadat – hankkivat lääkkeitä, kuljettavat sairaalan ja kodin väliä, keräävät rahaa hoitoja varten – mutta syöpä on levinnyt kaikkialle. Tämä päivä on ihan tavallinen päiväni.

Puoleen päivään mennessä Klara ja Valentina kuolivat. Tšetšeniassa menehtyi kuusi nuorta asevelvollista. Ja sitten kuoli vielä Katja syöpäosastolla, Katja jolla oli suuret siniset silmät – hänen kuolemastaan minulle kerrottiin kesken palveluksen toimittamisen.

On helppoa uskoa Jumalaan, kun kuljet kesällä niityn poikki. Aurinko paistaa, kukat tuoksuvat, ilma väreilee. Mutta entä tässä? Missä on Jumala? Jos Hän on hyvä, kaikkialla oleva ja kaikkivoiva, niin miksi hän on vaiti? Jos Jumala rankaisi näitä, jotka kuolivat, heidän synneistään tai heidän vanhempiensa synneistä, kuten monet uskovat, niin ei Hän ole ”pitkämielinen” eikä ”armosta rikas”, vaan Hän on armoton.

Jumala sallii pahan meidän parhaaksemme joko opettaakseen meitä tai ettei meille tapahtuisi jotain vielä pahempaa – näinhän meille on opetettu. Menehtyneet lapsemme – Jumalan kouluko? Vaiko pienemmän pahan salliminen suuremman välttämiseksi?

Jos Jumalan piti surmata Antoša, Saša, Ženja, Aljoša ja Katja, jotta me tulisimme järkiimme, niin en halua uskoa sellaiseen Jumalaan. Uskominen ei tarkoita sen tunnustamista, että Hän on olemassa, vaan luottamista, itsensä uskomista Hänen haltuunsa. Silloin olivat oikeassa ne, jotka 1930-luvulla tuhosivat kirkkoja ja polttivat ikoneja.

Vai olisiko parempi olla ajattelematta tätä kaikkea ja vain yksinkertaisesti lohduttaa ihmisiä? Antaa niille, joihin sattuu, ”oopiumia kansalle”. Mutta oopium ei paranna, se vain lievittää kivun muutamaksi tunniksi ja sitten sitä täytyy antaa taas lisää. Ja ylipäänsä on kauheaa valehdella, varsinkin Jumalasta. En pysty siihen..

Herra, mitä minun tulisi tehdä? Katson Sinun ristiäsi, miten tuskallisesti Sinä siinä teit kuolemaa. Katson Sinun haavojasi ja näen Sinut kuolleena, alastomana, hautaamattomana… Sinä tässä maailmassa jaoit meidän kipumme. Kuollessasi ristillä Sinä yhtenä meistä huudat: ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?” Sinä yhtenä meistä kuten Ženja, kuten Anton tai Aljoša, kuten jokainen meistä vuorollaan, teit Jumalalle tämän pelottavan kysymyksen ja annoit henkesi.

Kristus liittyy meihin tuskassamme

Apostolit vakuuttavat, että Jeesus kuoli ristillä meidän syntiemme vuoksi ja lunasti meidät verellään. Siis me emme kärsi jostakin syystä, emme syntien vuoksi, omiemme tai vanhempiemme. Niiden vuoksi on Kristus jo kärsinyt. Tämä on apostolien uskon perustus. Siispä me emme tiedä, minkä vuoksi me kärsimme.

Kristus, joka on lunastanut meidät lain kirouksesta puhtaimmalla verellään, kulkee maan päällä - ei voittajana, vaan voitettuna – Hänet otetaan kiinni, ristiinnaulitaan, Hän kuolee tuskallisesti sanoen: ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?” Hänet jättävät kaikki, jopa lähimmät oppilaat. Hänen todistajiaan myös tullaan ottamaan kiinni, laittamaan vankiloihin ja vankileireille aina tuhansiin Hitlerin ja Stalinin uhreihin asti.

Miksi tämä kaikki? En tiedä. Mutta tiedän, että Kristus liittyy meihin meidän tuskassamme, kun me olemme Jumalan hylkäämiä. Kristus tulee meidän elämäämme, jotta me olisimme yhdessä tuskan ja hädän keskellä, jotta me olisimme yhtä toinen toistemme kanssa, jotta me emme jäisi yksin tuskassa, niin kuin kerran Hän jäi yksin. Yhdistäen meidät tuskan edessä, Hän tekee sen, mitä kukaan muu ei voi tehdä – näin syntyy Kirkko.

Mitä me tiedämme Jumalasta? Vain sen, minkä Kristus ilmaisi meille.

”Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Ainoa Poika, joka itse on Jumala ja joka aina on Isän vierellä, on opettanut meidät tuntemaan Hänet”. (Joh. 1:18)

Mitä Kristus toi meille ilmi Jumalasta – itsestään? Kaiken muun lisäksi Hän ilmaisi meille yksin jäämisensä, Jumalan ja ihmisten hylkäämäksi joutumisensa. Juuri tässä hylätyksi tulemisessaan Hän ennen kaikkea on yhtä meidän kanssamme.

Kreikkalaiset ja heidän jälkeensä roomalaiset halusivat tietää kaiken. Tähän pohjattomaan, sammumattomaan, kiihkeään tiedon janoon perustui antiikin sivilisaatio. Ja kun he tulivat kristityiksi, he halusivat tietää Jumalasta, että voiko Hän kaiken vai ei. Siksi Jumalaa alettiin kutsua sanalla ”Kaikkivoiva”, joka oli roomalaisessa runoudessa yksi Jupiterin ominaisuuksista. Mutta Jumala on ”näkymätön, käsittämätön, saavuttamaton”, mitä me emme tiedä teologiasta, joka sai usein vaikutteita antiikin filosofiasta, vaan me tiedämme sen Kirkon rukouksellisesta kokemuksesta, Eukaristian kokemisesta. Ei ole sattumaa, että jokaisessa liturgiassa pappi toistaa nimenomaan nämä Jumalaa kuvaavat sanat. Siksi me emme pysty vastaamaan kyllä tai ei kysymykseen ”voiko Jumala kaiken?”. Me emme tiedä, kuka aiheuttaa kivun, mutta me tiedämme, että meidän kanssamme kivun kärsii Jeesus Kristus.

Jumalaa ei voi sanoilla ilmaista, ei kokonaan tuntea, ei nähdä eikä käsittää. Minä en tiedä, mikä on kärsimyksen syy, mutta tiedän, että Jeesus Kristus kärsii meidän kanssamme.

Säikeen nimi on rakkaus

Miten sitten pitäisi ymmärtää maailmassa vallitseva paha? Ei sitä tarvitsekaan ymmärtää, sitä vastaan pitää taistella. Voittaa paha hyvällä, ja tehdä kuten apostoli Paavali kehottaa: parantaa sairaita, vaatettaa ja ruokkia köyhiä, estää sotia – väsymättä. Ja jos ei onnistu, niin silloin vaipua Hänen ristinsä eteen, silloin pitää kiinni sen juuresta - ainoasta toivosta.

Jumalaa ei kukaan koskaan ole nähnyt. Ja vain yksi säie yhdistää meidät Hänen kanssaan – ihminen nimeltä Jeesus, jossa on Jumalan koko täyteys ruumiillisesti. Ja vain yksi säie yhdistää meidät Jeesuksen kanssa – sen säikeen nimi on rakkaus.

Hän kuoli ristillä niin kuin rikollinen. Tuskallisesti. Torinon käärinliina kauhistuttavine jälkineen verenvuodoista, ruhjevammoista, haavoista, joiden perusteella patologit ovat yksityiskohtaisesti antaneet kliinisen kuvauksen Jeesuksen elämän viimeisistä tunneista – siinä on todellinen pyhäinjäännös 2000-luvun ihmiselle. Kuoleman koko kauheus peittelemättömänä. Dostojevski sanoi Hans Holbeinin taulusta ”Kuollut Kristus”, että sen näkemisestä voi menettää uskonsa. Mitäköhän hän olisi sanonut, jos hän olisi nähnyt Torinon käärinliinan tai Hitlerin tai Stalinin vankileirit tai vain lastensairaalan ruumishuoneen vuoden 1995 Venäjällä?

Mitä tapahtui sitten? Johanneksen evankeliumin 20. luvun alussa me tapaamme Magdalan Marian, sitten apostolit Pietarin ja Johanneksen ja tunnemme sen läpikotaisin iskevän kivun, joka lävisti kaiken keväisenä Pääsiäisen aamuna. Kivun, ikävän, epätoivon, väsymyksen ja uudestaan kivun. Tämän viiltävän kivun, tämän viiltävän epätoivon tunnen joka kerta lapsen arkun äärellä. Läpi kivun ja kyynelten tunnen ja uskon, että Sinä, minun Herrani, olet todella ylösnoussut.

Ilman puudutusta

Sillä aikaa kun olen kirjoittanut tätä, kuolivat Klara, sitten Valentina ja sitten vielä Andrjuša. Eräs poika tunnusti minulle, että ei pysty uskomaan kuoleman jälkeiseen elämään ja pelkää, että on sen takia huono kristitty. Minä vastasin hänelle, että päinvastoin hänen uskonsa on rehellistä uskoa.

Eräs pappi sanoi minulle, että hänen on vaikea opettaa seurakuntalaisilleen kuolemasta, koska hän ei itse ole menettänyt ketään läheistä ihmistä Se oli rehellistä puhetta. Minusta on aina pelottavaa katsoa eilen seminaarista valmistunutta pappia, joka tärkeästi ja pehmeästi, hieman ylhäältä päin, selittää lapsensa menettäneelle äidille, miten kaikki on Jumalan hyvää tahtoa ja että siksi ei pidä surra liikaa.

”Jumala ei ole kuolleiden, vaan elävien Jumala, sillä kaikki ovat Hänelle eläviä”

– tästä puhuu Kristus evankeliumissaan (Luuk.20:38.) Mutta jotta tämä viesti menisi sydämeen, jokainen tarvitsee oman kokemuksensa tuskasta ja menetyksistä, kokemuksen joka syöksee meidät kyyneleiden, surun ja epätoivon kuiluun, ei päiviksi tai viikoiksi, vaan tuskaa täynnä oleviksi vuosiksi. Tämän sanoman on tunkeuduttava meidän sydämiimme ilman puudutusta ja vain omakohtaisten menetysten kautta. Uskallan sanoa: se joka ajattelee uskovansa, mutta jolla ei ole tätä omakohtaista kokemusta tuskasta, erehtyy. Se joka sanoo uskovansa kuolemattomuuteen ja viittaa uskonopin kirjan teksteihin, ei lainkaan usko Jumalaan, vaan epäjumalaan nimeltä oma itsekkyys.

Usko siihen, että Jumalalle me kaikki olemme eläviä, annetaan meille vain silloin, kun me teemme kaiken voitavamme niiden elämän pelastamiseksi, jotka ovat meidän ympärillämme. Vain silloin, kun me taistelemme jonkun toisen elämän puolesta tai yritämme edes lievittää jonkun toisen kipua. Ja vain silloin jos teemme tämän, emmekä yritä käyttää uskoa itsekkäisiin tarkoitusperiin – tuskan pakenemiseen.

Mutta mistä maailmaan on tullut paha? Miksi lapset sairastavat ja kuolevat? Yritän arvailla jotain. Jumala antoi meille maailman. Mutta me ihmiset, kaikki me yhdessä, ajoimme Jumalan pois, ja olemme siten aiheuttaneet jos ei nyt kaikkia, niin monet ongelmamme, kuten ympäristön saastumisen, jolla on osasyynsä moniin sairauksiin. Maailma on pahan vallassa, me yhdessä ja yhteiskuntamme ovat monen asian takana.

Kristillisyys – olla vierellä

Kristuksen tuonelaan laskeutuminen
(Kuva &copy Pyykkönen)

Kirkoissamme näemme usein ikonin ”Kristuksen tuonelaan laskeutuminen”. Siinä Jeesus laskeutuu maan syvyyteen ikään kuin ihmisen surun ja epätoivon syvyyteen. Jeesus ei vain kärsi kanssamme, vaan hän laskeutuu tuonelaan, jotta sielläkin voisi jakaa toisten kivun. Hän aina kutsuu meitä seuraamaan itseään. Usein me todellakin yritämme seurata Häntä, mutta…

Yhtä paljon me yritämme olla näkemättä toisten kipua. Suljemme silmämme, tukimme korvamme. Neuvostoaika opetti meidän piilottamaan vammaiset reservaatteihin, kuten heitä kätkettiin esim. Valamon saarelle, jotta kukaan ei näkisi heitä – sillä tavalla muka suojeltiin ihmisiä psyykkiseltä järkyttymiseltä. Ruumishuoneet sairaaloissa piilotettiin takapihalle, jotta kukaan ei arvaisi, että täällä myös kuollaan. Eräänlaisella kipulääkkeellä turrutamme ajatuksen kuolemasta.

Uskovaiset eivät toimi sen paremmin. Me puhumme, että kuolema ei ole pelottava, että kaikki tapahtuu Jumalan tahdosta, että ei saa surra edesmennyttä, koska suremalla me muka napisemme Jumalaa vastaan. Niin tai näin, mutta ei-uskovien tavoin me myös piiloudumme ajattelemasta kuolemaa ja tuskaa, väistämme niitä vaistonvaraisesti, ihan kuin meitä kohti tulevaa lyöntiä. Eli siis käytämme, jos ei nyt ihan huumetta, niin ainakin kipulääkettä.

Näin toimimme itsemme suhteen. Toisia ihmisiä kohtaan me menettelemme vielä pahemmin. Ihmiselle, joka kärsii, me sanomme, että hänestä vain tuntuu siltä, että hän kärsii, ja se johtuu siitä, että hän ei rakasta Jumalaa tarpeeksi. Ja tällä tavalla me jätämme yksin ihmisen, jolla on vaikeaa, ihmisen johon sattuu – jätämme hänet yksin elämän tien kaikkein vaikeimmassa kohdassa. Mutta tarvitsisi vain laskeutua hänen kanssaan Jeesuksen perässä tuonelaan, tuntea vierellämme olevan kipu sen koko voimassaan, peittelemättömänä ja aitona, jakaa hänen kanssaan se kipu, käydä se läpi yhdessä.

Kun minun 80-vuotiaalta sukulaiseltani kuoli sisar, jonka kanssa he olivat eläneet samassa huoneessa koko ikänsä, hän sanoi minulle vuoden kuluttua: ”Kiitos, että sinä et lohduttanut minua, vaan vain olit vierellä”. Mielestäni tässä on koko kristillisyys – olla vierellä, yhdessä. Nimittäin lohduttaa voi ihmistä, jolta on kadonnut lompakko tai jonka vaatteeseen tuli reikä – lohduttaminen tarkoittaa sen osoittamista, että tapahtunut ei nyt ollut niin kauhean suuri onnettomuus. Suureen menetykseen sellainen lohdutus ei sovi, eikä ole oikein.

Me olemme Suuren Lauantain ihmisiä. Jeesus on jo otettu ristiltä. Hän on varmaan jo noussut ylös, siitä kertoo palveluksen evankeliumi, mutta kukaan ei vain tiedä sitä vielä. Enkeli ei vielä ole sanonut: ”Hän ei ole täällä, Hän on noussut ylös”. Siitä ei tiedä vielä kukaan, sen voi vain tuntea, ja sen tuntevat vain ne, jotka vielä osaavat tuntea…

---

Tämä on hieman lyhennetty vapaa käännös isä Georgi Tšistjakovin kirjoituksesta vuodelta 1995. Julkaistu Liisun käännöksenä täällä 5.11.2010 ja alkuperäinen teksti on julkaistu venäjänkielisenä 23.11.2009 osoitteessa:
http://www.pravmir.ru/nisxozhdenie-vo-ad-pochemu-bog-popuskaet-stradanie-i-smert/