Pyhä hiljaisuus on sielun ystävä (opetuspuhe)

Jumalan läheisyyden pyhä kokemus

Pyhä Johannes Krysostomos, Kreikka.
(Kuva © Ortodoksi.net/HAP)

Ortodoksisen kirkon Pyhien isien mielestä ihmisen on mahdotonta tuntea Kristusta, ellei hän halua ensin vapautua langenneesta maailmasta, jonka Kristus paljasti elävän synnin orjuudessa. Kristus oli kuollut maailmassa eläessään itseriittoisuudelle, lihan himolle, silmän halulle ja elämän ylpeydelle. Kristus oli kuollut maailman hengelliselle kuolemalle.

Hengellisen kasvun saa aikaan toivo, joka ei saata kilvoittelijaa häpeään. Kilvoittelijan sydämessä puhtaasta rukouksesta syntyy kaiken käsittävä jumalallinen rakkaus, joka johdattaa hänet Kristuksessa hengellisen täyteyden määrään. Pyhä Johannes Krysostomos kehottaa uskovia, etteivät he koskaan laiminlöisi ja halveksisi rukoussääntöä. Hänen mukaansa ihmismieli tulee turvata ja panna aisoihin ja kaikki Saatanan toiminta on hillittävä kutsumalla avuksi Herraamme Jeesusta Kristusta.

Monet ihmiset elävät elämänsä löytämättä itseään. Kristillistä olemassaoloa ei voi selittää pelkillä rooleilla tai mielikuvilla. Ihminen on itsessään Jumalan ikuisuutta, mutta ihmisen on vaikeaa löytää jumalallista. Askeettinen yksin eläminen on kivuliasta. Se edellyttää pyhää hiljaisuutta. Hiljaisuus on yksi nykyajan suurimmista uhreista. Aikamme perustuu aina vain enemmän mielikuviin. Kulttuurit universaalistuvat, koska mielikuvien voima on suuri. Nykyään maailmassa käyttää mielivaltaa laskelmoivuus ja vaikeasti määriteltävä sekaannus, jossa kaikki syvällinen ja hiljaisuudessa edistyvä jätetään kokonaan omaan arvoonsa. Ihmisten huomio pyritään kääntämään ulospäin. Sielun sisäinen maailma pyritään häätämään mainosten ja ulkoisen sosiaalisen elämän luoman valhetodellisuuden tieltä.

Pyhien isien mukaan Jumalan läheisyys on pyhä kokemus. Se ei milloinkaan tuo sisintään tirkisteltäväksi julkisuuden valokeilaan. Todellinen läheisyys lähtee sielusta, ja sielu on täysin päinvastainen. Pyhä hiljaisuus oli autiomaakilvoittelijoille opettaja. He oppivat ymmärtämään kilvoittelussaan, ettei maailmassa ole mitään, joka muistuttaisi Jumalaa yhtä paljon kuin hiljaisuus.

Pyhien autiomaakilvoittelijoiden askeettinen pelastusnäkemys ei luota niinkään paastoon, armeliaisuuteen, itkemiseen tai jostakin luopumiseen. Pikemminkin se rakentuu ihmissydämien sisäiselle suhteelle Jumalan kanssa. Ihmissydämessä käydään suuri taistelu hyvän ja pahan, Jumalan ja saatanan välillä. Todellinen askeesi yhdistää kilvoittelijan Jumalaan ja lähimmäisiin. Mitä enemmän hän yhdistyy Jumalan kanssa, sitä enemmän hän rakastaa lähimmäisiään.

Hiljaisuus on sielun ystävä; se paljastaa jumalallisen yksinolon rikkauden. Hiljaisuus ei merkitse autiomaaisien opetuksessa pelkästään sanojen puuttumista. Hiljaisuus on odottamisen, tarkkaavaisuuden ja kuuntelemisen tie. Se yhdistää kilvoittelijan asenteet ja toiminnot. Pyhä hiljaisuus on täyteyttä, kilvoittelijan tietoisuutta Jumalan hoitavasta läsnäolosta.

Yksi nykyajan ihmisten käyttämistä henkisistä huumeista on kuvitelma, ettei Jumalaa ole. Tämän huumeen vaikutuksesta ihmisiltä hämärtyy käsitys oikeasta ja väärästä. He luulottelevat, ettei heidän tarvitse tehdä kenellekään tiliä elämästään.

Feodor Dostojevski (k.1881) kirjoitti, että Jumalan kieltämisestä seuraa henkinen tilanne, jossa ihmiset kokevat kaiken olevan sallittua. Hän kuvaa romaanissaan Riivaajat ateistista nihilismiä, josta seuraa rajoittamaton tyrannia ja väkivalta. Riivaajat on nerokas näky hylätyistä ja sisäisesti tyhjistä ihmisistä. Terrori ja henkinen väkivalta kumpuaa Dostojevskin kuvaamien ihmisten sisäisestä tyhjyydestä ja kauhusta.

Nykyihmisen surkastuneet tunteet

Alberto Moravia
(Kuva: Wikipedia)

Italialainen kirjailija Alberto Moravia (k. 1990) kuvasi vuosikymmeniä sitten novellissaan Automaatti italialaisen yläluokan edustajaa Guidoa ja tämän näennäisesti täydellistä elämää. Moravian novelli heijastaa yhteiskunnan nykyistä merkityksetöntä ja usein raadollista elämää. Aineellisen yltäkylläisyyden keskellä elävä Guido on sisäisesti tyhjä ja tunne-elämältään kuollut ihminen.

Ihmisen identiteettikriisi ilmenee länsimaisessa elämänmenossa kaikkialla. Ihmiset etsivät itseään ja samastumiskohteita retriiteistä, Internetin keskustelupalstoilta, vuorotteluvapailta, pyhiinvaelluksilta ja maratoneilta. Individualismi ja itsekeskeisyys ovat aikamme kauhistuttavinta ja turmiollisinta epäjumalanpalvelusta.

Nykyihminen omistaa ja käyttää lukuisia asioita, mutta on ihmisenä vähän. Hänen tunteensa ja ajatuskulkunsa ovat surkastuneet kuin harjaantumattomat lihakset. Hän on täynnä itseään ja haluaa muuttaa maailman omakseen. Hänelle on todellista vain oma itse.

Sama pätee ihmisen uskonnolliseen maailmaan. Hänessä elää pohjaton kiitoksen ja tunnustuksen saamisen tarve. Hän välineellistää lähimmäisensä. Narsismi on myös kirkollisessa elämässä ihmisen psyykkisistä ominaisuuksista vaikeimmin tunnistettavissa. Narsistinen ihminen kavahtaa moninaisuutta, luovuutta ja elämän monikerroksisuutta. Hän on sisimmässään pelokas ja turvahakuinen olento.

Identiteetin epätoivoinen etsiminen näkyy aikakauslehtien otsikoissa ja tosi TV-ohjelmissa. Nykyihminen yrittää täyttää hengellistä tyhjiötään esimerkiksi kertakäyttöidentiteeteillä, mielialalääkkeillä tai erilaisilla addiktioilla. Nykyihmisen elämysnälkää kuvastaa loputon pelko ja epävarmuus siitä, onnistuuko maksimoimaan kaiken asioista, kokemuksista ja tilanteista irti saatavan.

Tulosvastuullisuus ulotetaan elämän kaikille alueille myös uskonnollisen elämän alueelle. Ihmisen elämän eettiset ja laadulliset perusteet hämärtyvät ja jäävät taka-alalle. Ihmispersoonan arvo uhrataan pyrkyryyden alttarille.

Nykyelämän materialistinen ja itsekäs olemus ei kuulu luotojaan ihmisen osaan. Valtaosa siitä, mikä tuntuu nykyään ”luonnolliselta”, on peräisin 1980-luvulta: päähänpinttymä vaurauden luomisesta, yksityistämisen ja yksityisen alan kultti, rikkaiden ja köyhien lisääntyvä eriarvoisuus.

Yhteiskunnallinen eriarvoisuus koskettaa kipeästi nuoria ihmisiä. Nuorten elämä kärjistyy usein ääripäihin. Osa suomalaisista nuorista voi todella huonosti ja osalla taas menee hyvin. Pahinta on lapsen ja nuoren kohdalla jatkuva hyljeksityksi ja kiusatuksi tuleminen, yhteyden puuttuminen toisiin ihmisiin ja tunne, että muut menestyvät ja itse olen epäonnistuja. Syntynyt kateus ja viha johtavat helposti mielen kovenemiseen, myötätunnon puuttumiseen ja kostofantasioihin.

Opiskelupaikka kutsumusammattiin, uusi ystävä tai harrastuksen löytyminen voivat auttaa pääsemään nuorta ihmistä ulos kriisistä. Tärkeää voi olla myös asioiden jakaminen toisten nuorten kanssa ja myös aikuisen ihmisen huomion saaminen. Tämä on mahdollista kirkollisessa yhteisössä, jos se on valmis kohtaamaan terapeuttisesti nuoret ihmiset.

Piittaamattomuutta omien tekojen seurauksista

Kirkon pyhät isät opettavat evankeliumin mukaisia hyveitä: uskoa, rakkautta, paastoamista, rukousta, nöyryyttä, lempeyttä, myötätuntoa, kärsivällisyyttä, totuutta ja oikeudenmukaisuutta. Kasvattaminen ilman Pyhän Hengen pyhyyden läsnäoloa Kristuksessa on ateistista kasvatustyötä. Se on johtanut eurooppalaisia ihmisiä humanistiseen epäjumalanpalvelukseen. Ihmisen ja yhteiskunnan elämää järjestetään ilman Kristusta. Se on johtanut uuden ihmisen luomiseen ilman Jumalaa, yhteiskunnan elämään ilman Jumalaa ja ihmisyyden maailmaan ilman Jumalaa.

Pitkälle maallistuneen yhteiskunnan toimintatapa vahingoittaa lapsia ja nuoria. Se kasvaa ateistisesta psykologiasta ja pedagogiikasta, joka johtaa täydelliseen piittaamattomuuteen omien tekojen seurauksista.

Suomalaisessa kasvatusmallissa ei ole juurikaan fyysistä läheisyyttä, ei kannustusta eikä kiitosta. Lapsi oppii olemaan tuomatta tunteitaan vuorovaikutukseen. Hän kasvaa ja varttuu ennakoimattomassa ympäristössä. Nykyajan lapsen riskejä ovat netti ja väkivaltaiset pelit.

Köyhyys teki paluun suomalaiseen yhteiskuntaan vuoden 1990-luvun alun laman jälkeen, kun siitä sikisi laaja pitkäaikaistyöttömyys ja perusturvaa leikattiin. Huolestuttavinta on ehkä juuri lasten köyhyys. Pientuloisissa perheissä elää noin 150.000 lasta. Päihde tai mielenterveysongelmaisten vanhempien lapset eivät saa aina edes ruokaa.

Yhteiskunnan eriarvoisuus yhdistyy selvästi patologisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin, joihin on turha toivoa lähestyvänsä ottamatta huomioon niiden perussyitä. Eriarvoisuus kalvaa. Se mädättää yhteiskunnan sisältäpäin. Aineellisten erojen vaikutus vie tovin tullakseen esiin: mutta kilpailu asemasta ja tavaroista kovenee ajallaan. Ihmiset tuntevat itsensä omistuksiensa perusteella yhtä ylivertaisemmiksi (tai alivertaisimmiksi), ennakkoasenteet yhteiskunnan alemmilla portailla olevia kohtaan kovenevat, ja rikospiikit sekä kehnon yhteiskunnallisen aseman aiheuttamat sairaudet käyvät yhä ilmeisemmiksi. Sääntelemättömän vaurauden kartuttamisen perintö on tosiaan katkera.

Ortodoksinen seurakunta on perusteiltaan liturginen yhteisö

Kristuksen evankeliumin ja Jumalan Valtakunnan sanoman tulee näkyä sanoissa ja teoissa. Evankeliumin saarnaaminen ja opettaminen on hengellinen tapahtuma. Piispan ja papin on oltava uskollinen Jumalan rakkauden sanoman vastaan ottamiselle. Heidän tulee rakastaa Kristusta, Pyhiä Kirjoituksia, pyhien isien opetuksia, seurakuntalaisia ja evankeliumin julistamista. Heidän tulee yhdistää evankeliumin opetus seurakunnan kokonaiselämään.

Evankeliumin julistaminen edellyttää aina kuulijoiden myönteistä vastausta siihen. Evankeliumin syvään luonteeseen kuuluu ihmisen antama vastaus. Kristus opetti, että ihmisten tulee pyytää saadakseen ja heidän tulee aktiivisesti etsiä löytääkseen (Matt. 7:7-8). Kristus tuli maailmaan ja hän vuodatti ristillä kallisarvoisen verensä. Hän ei tullut pelkästään ihmisten ihailtavaksi, vaan että ihmiset ottavat Hänet vastaan ja tunnustavat Hänet Pelastajaksi ja Herraksi. Myönteinen vastaus Kristuksen kutsuun muodostaa uskon persoonallisen teon, joka perustuu ihmisen vapaaseen tahtoon.

Evankeliumin saarnaaminen ei ole Kirkon ainoa tehtävä. Sitä on myös jumalanpalvelus, kirkollinen kasvattaminen, pastoraalinen ohjaaminen, ihmisrakkaus ja lähetystyö. Kirkon palvelemisen muodot saavat ravintonsa evankeliumin hengestä eli Kristuksen rakkaudesta uskovia kohtaan. Ortodoksisen kirkon evankeliumin henki on uskon palava pensas. Siinä kuoleman voittanut ja ylösnoussut Kristus osoittaa suuren rakkautensa ja armonsa ihmissieluja kohtaan.

Ortodoksinen seurakunta on perusteiltaan liturginen ja sakramentaalinen yhteisö. Se on muutoin pelkästään yhdistys, joka tarjoaa jäsenilleen ihmisten halujen ja vaatimusten mukaisia kulttiriittejä. Sellainen yhdistys ei ole ortodoksinen kirkko.

Ortodoksista seurakuntaa ei ole tarkoitettu ghetoksi, vaan eläväksi katoliseksi yhteisöksi. Seurakunta ei ole uskonnollinen kerho tai liikeyritys. Jumala kutsuu seurakuntayhteisöä vahvistamaan langenneessa maailmassa ihmisten keskinäistä uskon ja käytännön ykseyttä. Ortodoksisen uskon ja käytännön ykseys edellyttää uskovilta Kirkon totuuden julistamista ja sen todistamista.

Ortodoksista seurakuntaelämää ei ole, ellei se laajene perheisiin, työpaikoille ja yhteiskunnan elämään. Kirkon tulee kasvattaa kaikkia jäseniään. Ihmisten tie kulkee Jumalan yhteyteen lähimmäisen kautta. Kirkon pyhät isät olivat kiinnostuneita yhteiskunnan rakenteista ja ongelmista. Ortodoksinen kirkko vaikutti monin tavoin Bysantin yhteiskunnalliseen lainsäädäntöön, taloudellisen epäoikeudenmukaisuuden torjumiseen ja sosiaalisten ongelmien esiintuomiseen. Ortodoksisuus eli Jumalan oikea ylistäminen saa aikaan ortopraksian, rukouksen ja palvelemisen synteesin jokapäiväisessä elämässä.

Ortodoksinen kirkko ei ole yksi monien kirkkojen joukossa. Ortodoksia ei ole jokin kansallinen ideologia. Joillekin näyttää olevan helppoa käydä kauppaa ortodoksialla, mutta vaikea elää ortodoksisen kirkon opetuksen mukaisesti.

Maallistuneessa näennäiskirkollisessa elämänmenossa yksilö tai yhteisö ehdollistaa kirkon palvelemaan muita kuin hengellisiä päämääriä. Tämä näkyy kipeästi paikallisessa ortodoksisessa kirkossa. Jäsenistön enemmistö ei osallistu kirkolliseen elämään. Kirkollisen työn tuntemattomuus ja paheneva maallistuminen uhkaa kirkon tulevaisuutta.

Kirkon elämässä ei ole eheytymistä ilman askeesia ja hengellistä uudistumista. Suomalaisen yhteiskunnan muutokset ovat olleet viime vuosikymmeninä suuria. Ortodoksisen kirkon tradition kannalta erityisen kipeä asia on perheen merkityksen heikkeneminen. Yhä useammat vanhemmat siirtävät lastensa kasvatustehtävän päiväkodeille ja peruskoululle. Kasvatustehtävien laiminlyöminen näkyy kipeästi kirkollisessa elämässä. Kodeissa ei tunneta vastuuta ortodoksisten arvojen luomisesta lasten ja nuorten elämään. Lasten ja nuorten pahoinvointi kytkeytyy ympäröivään yhteiskuntaan, perheoloihin ja kouluyhteisöön. Lasten ja nuorten pahoinvoinnin takana on usein vanhempien pahoinvointi.

Uskon syventäminen on sydämen asia

Yhteiskunnan maallistuminen merkitsee vaaraa paikalliskirkon elämälle. Se halvaannuttaa kirkollisen elämän. Yksilöllisyyden ja elämän nautintojen korostaminen vieraannuttaa laitoskirkon jäsenen todellisesta kutsumuksestaan kasvaa hengellisesti. Tämän päivän ihmisen seksuaalisuudesta on muodostunut aistillisten halujen täyttämää ajanvietettä. Jokainen tekee niin kuin huvittaa. Mielihyvän tavoitteleminen ja nautintojen etsiminen rakentavat nykyajan epäjumalia, jotka aiheuttavat suurta hengellistä vahinkoa erityisesti nuorten sielulle ja ruumiille.

Ortodoksinen liturgisuus on syvän yhteisöllistä, toisesta ihmisestä välittävää kasvamista ja kasvattamista. Ortodoksisen kirkon liturgisen elämän sanallinen ja kuvallinen aines ilmaisee uskovien yhteisöllistä kokemusta ja samalla myös ohjaa sitä. Tämä kaikki edellyttää kirkolliselta kasvatukselta ihmisolemuksen kaikkien osa-alueiden kasvattamista.

Kirkossa pyhät kirjoitukset, ikonit ja liturgiset tekstit luovat uskoville yhteistä tilaa, jonka pohjalta he jakavat katolisen uskon kokemuksiaan ja kokevat yhteenkuuluvuutta. Uskon kasvattaminen ei rajoitu älylliseen tai tiedolliseen pyrkimykseen. Se on sydämen asia. Ikoninen oppiminen tarkoittaa sydämen sivistystä. Ortodoksisen tradition mukaisesti se sisältää älyn, tunteet, ruumiin ja sielun. Uskon kasvattaminen johtaa Kirkon jäsenen sydämen sivistykseen ja iloon Kristuksessa. Ilo Kristuksessa ei kuitenkaan tarkoita maailmallista hauskanpitämistä.

Pyhällä Johannes Krysostomoksella oli dynaaminen käsitys apostolisen saarnan voimasta. Hän välitti palavasti kuulijoilleen evankeliumin sanomaa. Pyhä Isä opettaa:

”Rakkaani, oppikaamme halveksimaan ihmisiltä tulevaa kunniaa, älkääkä kaivatko sitä. Meille on suotu suurin kunnia, johon verrattuna ihmisiltä tuleva kunnia on itse asiassa loukkausta, pilkantekoa ja ivaa. Tämän maailman rikkaudet on siihen rikkauteen verrattuna köyhyyttä. Jos kuitenkin tahdot rakastaa kunniaa, teen niin, mutta olkoon rakastamasi kunnia kuolevaista kunniaa.”

Tänä päivänä harvat ortodoksit näkevät, mikä yhteys evankeliumilla on heidän elämäänsä. Paikalliskirkossa tarvitaan kirkkoisien voimakasta raamatullista opetusta. Kirkon teologian ja siitä kasvavan käytännön tulee rakentua evankeliumin opetukseen. Ortodoksisen uskon sisältö on evankeliumin mukainen, mutta sen käytännön toteuttaminen on Suomessa kaukana evankeliumin ja pyhien isien ihanteesta.

Patristiseen opetukseen ja kasvatukseen sisältyy kutsu tarkastella Kristuksessa profeetallisesti kaikkea maailmassa. Kirkon rikas jumalanpalveluselämä tarjoaa runsaasti terapeuttista aineistoa, jota papiston julistus tuo ihmisen eri elämäntilanteisiin. Tavoitteena on herättää ihmisessä katumus. Se edellyttää katuvalta itsensä avaamista katumukselle, vakavaa suhtautumista Kirkon tarjoamaan hengelliseen uudistumiseen ja eheytymiseen.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Cryssavgis, John, 2003, In the Heart of the Desert. The Spirituality of the Desert Fathers and Mothers. Bloomington.
• Hakkarainen, Jarmo
  • 1995, Yksiöllisyydestä yhteisöllisyyteen. Johdatus ortodoksiseen etiikkaan. Joensuun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja. N: o 9. Joensuu.
  • 2002, Kirkon pyhistä toimituksista: Katumus on koko Kirkon asia. – Aamun Koitto. N:o 19. Kauhava.
  • 2008, Haavoitettu parantaja. Ortodoksinen pappi sielujen lääkärinä Kristuksessa. Joensuu.
• Hakkarainen, Pentti
  • 1998, Kirkko luovana yhteisönä. Oulun ortodoksisen hiippakunnan säätiö. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä.
  • 2001, Elämysten saalistajat. – Ortodoksinen Kulttuuri 4/2001. Joensuu.
• 2003, Parantava kosketus. – Ortodoksinen Kulttuuri 6/2003. Joensuu.
• Hierotheos, archmandrite, 1994, Orthodox Psychotherapy. The Science of the Fathers. Translated by Esther Williams. Levadia.
• Hulkko, Kustaa, 2011, 14 euroa päivässä. – Suomen Kuvalehti. 20/ 20.5. 2011.
• Johannes Krysostomos, pyhä, 1969, Saint John Chrysostom. Commentary on saint John the Apostle and Evangelist. Homilies 1-47. Translated by sister Thomas Aquinas Goggin, S.C.H. The Catholic University of America Press. Reprinted with corrections.
• Judt, Tony, 2011, Huonosti käy maan. Tutkielma nykyisestä surkeudestamme. Suomennos Petri Stenman. Like. Keuruu.
• Mantzarides, Giorgios, 1994, Orthodox Spiritual Life. Brookline.
• Moravia, Alberto, 1969, Automaatti. Tammi. Helsinki.
• Munkit Kallistos ja Ignatios Ksanthopouloslaiset, 1993, Ohjeita niille, jotka ovat valinneet vaikenemiskilvoituksen ja yksinäisen elämänmuodon. – Filokalia. IV osa. Kokoelma pyhien kilvoittelijaisien kirjoituksia. Koonneet pyhät Makarios Notaras ja Nikodeemos
• O,Donohue, John, 2008, Anam Cara. Kelttiläistä viisautta. Suomentanut Anuirmeli Sallamo. Keuruu.
• Popovich, Justin Father, 1997, Orthodox Faith and Life in Christ. Translation, Preface, and Introduction by Asterios Gerostergios. Belmont.
• Simeon Uusteologi, pyhä, 1993, Kolmesta tavasta rukoilla. – Filokalia IV osa. Kokoelma pyhien kilvoittelijaisien kirjoituksia. Vanhasta kreikasta suomentanut sisar Kristoduli (Lampi). Pieksämäki.
• Staniloae, Dumitru, 1990, Orthodoxe Dogmatik II. Band. Zürich.
• Stylianopoulos, Theodore, 2003, The Gospel in the Parish: Discovering the Orthodox Evangelical Ethos. – The Orthodox Parish in America: Faithfulness to the Past and Responsibility for the Future. Edited by Anton C. Vrame. Brookline.
• Vrame, Anton C., 1999, The Educating Icon. Teaching Wisdom and Holiness in the Orthodox Way. Brookline.
• Yannaras, Christos, 1984, The Freedom of Morality. Translated from the Greek by Eilsabeth Briere. Crestwood.