Katkelmia Suomen ortodoksisten opettajien liiton vaiheista

Lehtori, TM Juhani Räsäsen esitelmä SOOLin 60-vuotispäivillä Kuopiossa 1.10.2011.

---

Katkelmia Suomen ortodoksisten opettajien liiton vaiheista – SOOLi 60 vuotta 2011

Lehtori, TM, Juhani Räsänen
(Kuva © Ortodoksi.net / HAP)

1950-luvun Suomi ja erityisesti sen karjalainen väestönosa oli toipumassa toisen maailmansodan kauhuista ja raskaista evakkovuosista. Ortodoksit rakensivat uutta elämää hajallaan toisistaan suurten etäisyyksien maassa.

Liiton perustaminen

Kun SOOLia perustettiin kesällä 1951 Keiteleen Hiekassa sijainneessa Konevitsan luostarissa, kuvaa SOOLin ensimmäisen puheenjohtajan Kosti Salpakarin toteamus hyvin vallinnutta aikaa ja henkeä. Salpakari kuvaa alkuaikojen tunnelmia vuonna 1976 pitämässään SOOLin 25-vuotisjuhlan puheessa sanomalla:

”Näin jälkeenpäin tuntuu siltä, että parasta, mitä SOOLi alkuvaiheessaan opettajille pystyi antamaan, oli se rohkaisu, jonka se diasporassa asuville antoi. Yhteen kokoontuneina, orpouden ja yksinäisyyden pelko kaikkosi ja tunsimme lujittuvamme ortodoksisuudessa sekä voivamme tukea toisiamme.”

SOOLia oli perustamassa lähes viisikymmenpäinen opettajajoukko, jotka olivat kaikki kansakoulun opettajia ja joiden tausta oli luovutetussa Karjalassa. Liittomme lehden viimeisimmässä numerossa julkaistiin tuon Keiteleen kokouksen pöytäkirja. Opettaja Väinö Jyrkinen kuvasi eräässä haastattelussa osuvasti SOOLin perustajien ajatusmaailmaa:

”Vastuuntunto ortodoksis-karjalaisen hengenperinnön säilymisestä on sävyttänyt lukuisten opettajien mieliä sodanjälkeisen henkisen jälleenrakennuskauden alkaessa.”

Opettaja Raili Loima kuvaa 1950-luvun ortodoksisen opettajan elämän arkea toteamalla, että talven aikana opettajien kesken ei ollut yhteistyötä, mutta kesät olivatkin sitten toista. Kesien aikana järjestettiin omia sekä yhteisiä leirejä Ortodoksisten Nuorten Liiton kanssa ensin Keiteleen Hiekassa ja sitten Puroniemessä. Leireillä pidettiin harjoitustunteja, joilla kehitettiin pedagogisia taitoja ja samalla annettiin leiriläisille opetusta omassa uskonnossa. Eräs nimeltä mainitsematon opettaja kuvasi minulle useita vuosia sitten omalla koulullaan vallinnutta henkeä sanomalla:

”Kyllähän uskontotunnit pidettiin hyvässä hengessä, mutta ei sitä omaa uskoa passannut muuten tuoda kovasti esille.”

1960-luku

Suurten ikäluokkien myötä Suomeen rakennettiin kiihtyvällä vauhdilla uusia kansakouluja 1950- ja 60-luvuilla. Kaikille kouluille ei kuitenkaan riittänyt omaa ortodoksista opettajaa, jolloin seurakunnat alkoivat palkata omia kiertäviä uskonnonopettajiaan. Monet näistä opettajista olivat juuri pappisseminaarista valmistuneita pappiskandidaatteja, joista seurakunnat koulivat samalla itselleen uusia pappeja. Suurin osa heistä ei kokenut SOOLia itselleen läheiseksi, joten he eivät tulleet mukaan liiton toimintaan. Samaan aikaan Kirkollishallitus perusti tuolloin opetusasiain toimikunnan, jossa SOOLi oli puolestaan vahvasti edustettuna.

1960-luvulla alettiin uudistaa suomalaista kansakoulujärjestelmää ja 1965 SOOLin suurin ponnistus oli valmistella koulujen ortodoksisen uskonnon opetussuunnitelma. SOOLin laatimaan suunnitelmaan, jonka kirkollishallitus hyväksyi, sisältyivät opetussuunnitelmat kansakouluun, kansalaiskouluun, oppikouluun, ammattikouluun sekä kansanopistoihin. Lisäksi laadittiin opetussuunnitelma kristinoppikouluja varten. Tämä kokonaisuus oli ensimmäinen opetussuunnitelma ortodoksisen uskonnon opetusta varten.

Muussa toiminnassaan SOOLi keskittyi mm. parantamaan opettajien pedagogisia valmiuksia. Pedagogisia kursseja järjestettiin kesien aikana mm. Outokummun (silloisen Kuusjärven) Lähtevän koululla ja Niittylahden opistolla. Varsinaisessa opettajien koulutuksessa SOOLi oli mukana 1960-luvulle saakka, jolloin järjestettiin uskonnonopettajakursseja mm. Itä-Suomen kansanopistossa. 1966 SOOLi pyysi Kajaanin seminaarin lehtoria Dimitri Tarvasahoa laatimaan ortodoksisen opetusopin kirjan, mutta työ jäi häneltä kesken. Vuonna 1963 Joensuussa pidettyjen ortodoksisten kirkkopäivien järjestelyvastuu oli yksinomaan SOOLin tehtävänä.

1970-luku

Jo 1960-luvun lopussa aloitettu koulujärjestelmän uudistustyö sai vauhtia 1970-luvulla, jolloin alettiin valmistella siirtymistä peruskouluun. Jälleen SOOLi oli mukana uuden opetussuunnitelman valmistamisessa. Suurin vastuu tästä valmistelutyöstä lankesi SOOLin puheenjohtajana vuodesta 1959 aina vuoteen 1989 toimineelle opetusneuvos, rovasti Viktor Railakselle. Tässä vaiheessa jälleen kerran todettiin, että uskonnon oppimateriaalit olivat kovasti vanhentuneita, eivätkä sopineet uuden peruskoulun opetussuunnitelmaan.

Railas kokosikin ryhmän opettajia, jotka aloittivat tekemään uutta oppimateriaalia peruskoulua varten. Tämän työn tuloksena syntyi ”Olen ortodoksi”-sarja, joka sai seuraajansa vasta 2000-luvun alussa.

SOOLin omassa toiminnassa 1970-luku alkoi näkyä ortodoksisen opetuksen muutos. 1960-luvun lopusta alkaen Suomen ortodoksinen pappisseminaari alkoi kouluttaa naisopiskelijoita, jotka valmistuivat seminaarista seurakuntalehtorin nimikkeellä. Heistä ovat täällä nyt joukossamme mm. emerita lehtorit Eija Ipatti ja Marjatta Eronen-Huhtala. Seminaarin opinnot eivät antaneet täyttä opettajakelpoisuutta, mutta kelpoisuus oli saavutettavissa suhteellisen helposti suorittamalla kasvatustieteen perusopinnot ja auskultointi korkeakoulussa.

Nyt pääasiassa aiemmin kansakoulun ortodoksisista opettajista koostunut SOOLi sai aktiivisiksi jäsenikseen ortodoksisia aineenopettajia. 1970-luvulla SOOLin toiminta keskittyi kesällä pidettyihin kaksipäiväisiin luentopäiviin, jolloin myös pidettiin liiton vuosikokous sekä talvella järjestettyihin hengellisiin päiviin, joiden pitopaikaksi vakiintui Valamon luostari. 1970-luvulla SOOLi teki myös useita opettajille järjestettyjä matkoja ulkomaille. 1970-luvulla SOOLi oli myös mukana perustamassa Ortodoksinen Lähetys ry:tä ja monet lähetystyökentällä työskennelleet opettajat mm. Eija Ipatti ja Anneli Lisitsin ovat olleet SOOLin jäseniä.

1980-luku

1980-lukua voidaan selkeästi kuvata suomalaisen ekumenian kasvun vuosikymmenenä. Ekumeeninen toiminta erityisesti evankelis-luterilaisen ja ortodoksisen kirkon välillä saavutti tuon vuosikymmenen aikana sellaiset mittasuhteet, jonka vuoksi Suomea nykyisinkin kuvataan ekumenian mallimaana.

Tämä sävytti myös SOOLin toimintaa. SOOLin 30-vuotisjuhlakirja kuvaa hyvin uuden kymmenluvun henkeä. Tarhureiden kirjoittajien joukossa ovat mm. Oulun metropoliitta Leo, Mikkelin piispa Kalevi Toiviainen, professori Kauko Pirinen ja kirjailija, opettaja Tito Colliander. SOOLin talvipäivien luennoitsijoina oli mm. Risto Cantell.

Joensuun yliopistossa opiskelleille aineenopettajille ja luokanopettajille tulivat tutuiksi myös Joensuun normaalikoulun luterilaisen uskonnon lehtorit, jotka ohjasivat hyvin myös ortodoksisia opiskelijoita ekumeenisessa hengessä. SOOLin toiminnassa uskonnonopettajien ja uskonnonopetuksen edunvalvonta nousi entistä tärkeämmälle sijalle, sillä peruskoululaki tuntikehyksineen ja lukiolaki kurssimuotoisine opetuksineen olivat vahvoja haasteita ortodoksiselle opetukselle. Näin SOOLista tuli myös ainejärjestö ilman varsinaista ainejärjestöstatusta.

1990-luku

1990-luku alkoi uuden puheenjohtajan, professori Irina Koskisen (nyk. Buchberger) johdolla. Isä Viktor Railas oli jättänyt puheenjohtajan tehtävät kolmekymmentä vuotta kestäneen kauden jälkeen. SOOLin 40-vuotisjuhlakirja jälleen kuvaa hyvin muuttunutta aikaa. SOOLi katseli uskonnon opetuksen kenttää huomattavasti aiempaa akateemisemmin. SOOLi oli vahvasti mukana taustayhteisönä, kun ortodoksisesta uskontokasvatuksesta alettiin tehdä tieteellistä tutkimusta. Ortodoksisen uskontokasvatuksen eturintamaan asettui Joensuun yliopisto lehtori Risto Aikosen johdolla.

Merkittävä asenteellinen muutos liittyy myös 1990-lukuun. Ortodoksiset aineenopettajat tulivat entistä enemmän kuntien palkkaamiksi tuntiopettajiksi tai jopa viranhaltijoiksi, jolloin opettajien siteet oman alueensa seurakuntiin kapenivat. Uskonnon opettajia ei enää mielletty kirkon työntekijöiksi samalla tavoin kuin aiempina vuosikymmeninä. Samalla SOOLin piirissä alkoi näkyä selvästi jäsenistön muutos. Luokanopettajien määrä väheni ja aineenopettajien määrä kasvoi jäsenistössä. Aatteellista opettajien yhdyssidettä ei enää tarvittu samalla tavalla kuin 1950-luvulla. Muutos näkyi myös selkeästi SOOLissa toiminnan hiipumisena. Kun tulin SOOLin puheenjohtajaksi 1998 professori Buchbergerin jälkeen, oli jälleen edessä SOOLille tuttu kysymys: Oppimateriaali.

Isä Viktorin johdolla 1970-luvulla laadittu ensimmäinen perusopetuksen oppimateriaali oli jo kulunut käytössä ja tarvitsi vakavaa päivittämistä. Haaste oli suuri ja tie kivinen, mutta lopputulos, jonka viimeiset vaiheet oppikirjojen ruotsinnoksen muodossa ovat vielä meneillään, on kuitenkin saanut tunnustusta kautta linjan. Oppikirjahanke ei olisi toteutunut ilman luokanlehtori Anja Huurinainen-Kosusen vahvaa panosta. Samalla SOOLi valmistautui 50-vuotisjuhlaansa vuonna 2001, joka onnistuneena juhlana toi tarvittua nostetta SOOLin toimintaan. 2000-luku toteutti myös SOOLin pitkäaikaisen toiveen: Kirkkokuntaan perustettiin kasvatusasiain koordinaattorin toimi, jota nykyinen liiton puheenjohtaja Sirpa Okulov on menestyksellisesti hoitanut.

Mitä tästä opimme?

SOOLi on elänyt toimintansa vuosikymmenet Suomen ortodoksisen kirkon piirissä toimivana järjestönä, joka on koko toimintansa ajan selkeästi ja vahvasti korostanut uskonnonopetuksen ja kirkollisen kasvatuksen tärkeyttä. Yhteiskunta on vuosien kuluessa heittänyt aina uudelleen ja uudelleen eteen samat haasteet uskontokasvatuksen tarpeellisuudesta koulussa. Tähän haasteeseen SOOLi joutuu jälleen kerran vastaamaan aivan kuten 1950-luvulla SOOLia perustettaessa, mutta ehkä nyt SOOLi kohtaa tämän ja muut tulevaisuuden haasteet vahvempana, valveutuneempana ja verkostoituneempana kuin koskaan aiemmin.

SOOLi on se kylväjä, joka pyrkii kylvämään hyvään maahan, jotta kasvava sato koituisi Jumalan kunniaksi.

Juhani Räsänen
(Kirjoittaja on outokumpulainen ortodoksisen uskonnon opettaja, lehtori ja teologian maisteri)