Itserakkaus aiheuttaa tietämättömyyden Jumalan totuutta kohtaan (opetuspuhe)

Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja:

Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja
Kuva: Wikipedia

Itserakkaus aiheuttaa tietämättömyyden Jumalan totuutta kohtaan

Pyhä Ortodoksinen Kirkkomme muistelee tammikuun 21. päivänä merkittävää bysanttilaista askeettia ja teologia Maksimos Tunnustajaa (580-662). Pyhittäjä Maksimos Tunnustajan teologinen ajattelu ja toiminta on vuosikymmenien ajan ollut maailmanlaajuisen patristisen tutkimuksen kohteena. Hänen opetuksissaan on ehkä ajattominta kristillisen elämän ymmärtäminen ja tulkitseminen.

Pyhittäjä Maksimoksen mukaan hengellinen elämä edellyttää uskovalta muuttumista, kasvamista ja vapaan tahdon kehittämistä jumalalliseksi ja enkelimäiseksi. Ihmisen askeettisen elämän merkitys ja päämäärä sisältyy ihmisen tahdon uudistumiseen ja parantumiseen.

Pyhittäjä Maksimoksen teologiassa kuvastuu Bysantin terapeuttinen teologia. Ortodoksinen psykoterapia merkitsee uskovan hengellistä elämää Pyhässä Hengessä. Ortodoksinen kirkko toimii hengellisenä sairaalana. Se ei olisi muuten Kirkko, vaan uskonto.

Pyhittäjän teologisen opetuksen keskus on jumalallinen rakkaus. Kaikki perustuu Kristuksen ihmiseksi syntymiseen. Jumalan kuolemattomuuden Valtakunta annetaan lempeille ja nöyrille.

Pyhittäjä Maksimoksen mielestä viha on kuin itsevaltias, joka karkottaa ihmisestä järjen ja riistää luonnon laita käsityskyvyn ja tarkkaavaisuuden. Ihmisen mieli etääntyy Jumalasta, kun se alkaa seurustella ilkeiden ja saastaisten ajatusten kanssa.

Pyhittäjä Maksimos opettaa:

Ellemme halveksi ihmiskunniaa ja aistinautintoja sekä näistä syntynyttä ja niitä ruokkivaa rahanhimoja, emme kykene torjumaan vihan aiheita. Mutta joka veljeilee vihan aiheiden kanssa, ei voi saavuttaa täydellistä rakkautta.

Pyhittäjä Maksimos korostaa, että Jumala on asettanut jokaiseen ihmissydämeen hengen pantin. Pyhittäjälle on rakas asia Pyhän Hengen ja Kristuksen asuminen kristityssä. Se on hänen Jumalan Valtakunnan-teologiansa kulmakivi. Pyhittäjä opettaa:

Jumala on luvannut sinulle iankaikkiset hyvyydet ja antanut hengen vakuudeksi sydämeesi. Hän on käskenyt sinun tarkata elämääsi, niin, että sisäinen ihmiseksi vapautuneena himoista alkaisi jo täällä ajallisessa elämässä nauttia tulevista hyvyyksistä.

Nautinto yhdistyy ihmisessä tuskaan

Kun ihminen hylkää Jumalan, hänelle syntyy tarve luoda Jumalan korvikkeita. Ihminen kehittelee mielessään kuvitteellisen mielikuvan pyhästä ja ajautuu epäjumalanpalvelukseen.

Esimerkiksi aistinautintojen etsimiseen omistautunut ihminen turhautuu lopulta pyrkimyksessään, koska nautinnon tuoma mielihyvä vähenee kerta kerralta.

Pyhittäjä Maksimos Tunnustajan (k. 662) mukaan himollista nautintoa seuraa väistämättä vastenmielisyys ja tuska. Nautintojen vesi tekee ihmisen sitä janoisemmaksi, mitä enemmän hän sitä juo.

Pyhät isät kirjoittavat, että himot ovat sielun luonnottomia liikkeitä. Ne eivät ole yksinkertaisesti pahan voimia, jota tunkeutuvat sieluun ja täytyy kitkeä pois sielusta. Ne ovat ihmisluonnon vastaisia voimia.

Samaa voidaan sanoa nautinnoista. Nautinto yhdistyy ihmisessä tuskaan. Pahan herättämä nautinto aiheuttaa ihmiselle surua ja kärsimyksiä. Nautinnon ja surun, aistillisuuden ja kärsimyksen välillä on läheinen suhde ja riippuvaisuus. Nautinnon mielihyvä ei liity pelkästään epäpuhtauteen ja niin sanottuihin lihallisiin himoihin, vaan myös harhaoppiin, vihaan, kiittämättömyyteen, koettujen vääryyksien muistamiseen ja ateismiin. Jotkut ihmiset löytävät nautinnon ateismista ja toiset vihasta ja lähimmäisten vainoamisesta.

Synnin perusominaisuus säilyy samana: ihminen haluaa olla hyvä, tulla täydelliseksi ja jumalaksi oman itsensä takia. Kaiken pahuuden alkuperä on ihmisen halussa sulkea elämästään Jumala. Ihminen samastuu Saatanaan, joka myös halusi ja haluaa tulla Jumalaksi ja ottaa Hänen paikkansa.

Pitkäkestoinen mielihyvän kaipuu johtaa ihmisen riippuvuuteen pahasta. Mielihyvän riippuvuus merkitsee ikuisen elämän kaipuun kuolemista. Ihminen ei halua sellaisessa mielentilassa taistella pitääkseen Jumalan lain. Hän ei halua rukoilla eikä omistautua hyvän tekemiseen. Hänen jumalansa on luotu maailma, jota hän palvelee mieluummin kuin iankaikkista Jumalaa. Maailmallisen elämän kiusaukset sitovat hänen sieluaan ja ruumistaan. Hän ei voi elää ilman niitä. Hän etsii niistä järjettömästi tyydytystä.

Ihmisellä on vapaa tahto valita hyveet tai himot

Tuhlaajapoika meni katumuksessa itseensä (Luuk. 15:17). Synti teki hänet mielenvikaiseksi. Synti merkitsee sielun hulluutta. Tuhlaajapoika huusi äänekkäästi Jumalan puoleen ja riensi Häntä kohti (Luuk. 15:21). Jumala armahti tuhlaajapojan, koska hän katui. Evankelista Markus kehottaa meitä katumaan ja uskomaan evankeliumiin (Mark. 1:15). Katumus on lääke ihmissielun kaikkiin sairauksiin.

Ihmisen hengellinen parantaminen merkitsee mielen, sydämen ja ajatusten parantamista. Ihmisellä on vapaa tahto valita hyveet tai himollinen elämä. Saatana käyttää hyväkseen ihmisen omia himoja, jotka kiteytyvät itserakkaudessa.

Paras tapa välttää pahojen ajatuksien seurauksia on ennalta ehkäisevä toiminta eli tarkkaavaisuus, mielen hiljaisuus ja ajatuskuvien katkaiseminen. Pyhät isät painottavat kilvoittelijan sisäisen tarkkailemisen merkitystä omantunnon kehittämisessä. Tarkkaavaisuus puhdistaa omantunnon. Mielikuvitus on puhtaan rukouksen ja eheän ihmismielen pahimpia esteitä. Isät kutsuvat mielikuvitusta pahoja henkiä palvelevaksi sillaksi, jonka kautta pahat henget pääsevät sieluun. Siksi isien mukaan mielikuvitus tulee hylätä kokonaan.

Tarkkaavaisuutta voidaan kutsua myös ajatusten vartioimiseksi ja sisäiseksi hiljaisuudeksi. Pyhän Simeon Uusteologin (k. 1022) mukaan tarkkavaisuus ja rukous liittyvät toisiinsa niin kuin sielu ja ruumis, ja ilman toista ei ole toistakaan. Tarkkaavaisuus käy etulinjan vartiosotilaan tavoin synnin kimppuun. Sitten rukous tulee, tuhoaa ja hävittää vartiosotilaan vangiksi ottamat häpeälliset ajatukset, joihin tarkkaavaisuus ei yksin kykene.

Usko ilman tekoja on kuollut

Ortodoksinen identiteetti perustuu liturgiaan, toimituksiin, rukoukseen ja paastoon. Niistä kasvavat lähimmäisiä kohtaan rakkauden, armeliaisuuden ja oikeudenmukaisuuden teot. Ortodoksinen identiteetti ei toteudu ilman ortodoksista käytäntöä, sillä usko ilman tekoja on kuollut (Jaak. 2:26).

Tämän päivän maallistuneessa kirkollisessa elämänpiirissä on elintärkeää korostaa seurakunnissa liturgisen elämän ja arkipäivän yhteen kuulumista. Vain jos jumalallinen liturgia ymmärretään ja koetaan Kristuksen lihaksitulemisen syvyytenä ja rikkautena, siitä kehittyy side ortodoksisen terapeuttisen teologian tuntemiseen ja se taas puolestaan rikastuttaa kirkollista elämää.

Siellä, missä ortodoksisen rukouksen, jumalanpalveluksen ja ajattelun kieli ja sisältö kadottaa yhteytensä ympäröivän yhteiskunnan sosiaalisiin ongelmiin ja ihmisarvon loukkauksiin, jumalanpalvelus muuttuu ulkoisesti näyttäväksi ja juhlavaksi, mutta sisäisesti kuolleeksi kultiksi. Sellaisen kultin toteuttajat eivät kykene tarjoamaan Kirkon hengellistä terapiaa pelon ja hädän keskellä eläville lähimmäisilleen.

Kuolema oli tuntematon ensimmäiselle ihmiselle. Aadam eli paratiisissa siunattua elämää. Hänen sydämensä oli viaton. Pyhän Gregorios Nyssalaisen (k. 395) mukaan ihminen luotiin elämää ja kuolemattomuutta varten, mutta hän irtautui hyvyyden hedelmällisistä asioista syömällä pahan tiedon puusta. Ihmisen elämästä tuli kuolema.

Jumala loi ihmisen vapaaksi ja antoi hänelle vallan valita hyveen tien tai synnin eli pahuuden. Hyve on ihmiselämässä vapaan tahdon hedelmää. Usko johtaa ihmisen rakastamaan Jumalaa kaikesta sydämestä ja sielusta ja hyvä omatunto puolestaan sisältää myönteisen suhtautumiseen lähimmäiseen.

Ortodoksisen kirkollisen arvomaailman ensisijainen totuus on hyvyys ja uskovien keskinäinen kristillinen veljeys ja huolenpitäminen. Kirkon rakkaus edellyttää uskovilta aktiivista läsnäoloa, syvää, tuntevaa, aikuista ja myötäelävää ihmisyyttä.

Kirkko suorittaa historiassa kahdenlaista palvelutehtävää, kantaa huolta ihmisen iankaikkisesta pelastumisesta, mutta näkee välttämättömänä myös ihmisten yhteiskunnallisten olojen parantamisen. Ortodoksisessa teologiassa antropologia ja sosiaalinen käytäntö liittyvät yhteen. Jumalan luomistyö on kaikenkattava. Fyysinen yhdistyy metafyysiseen.

Jumalallinen elämä on lahja ja tehtävä

Jumalan elämä merkitsee pyhille isille ihmisen dynaamista antautu-mista Jumalan Rakkaudelle. Se haastaa ja kutsuu ihmistä kasvamaan jumalalliseen elämään. Pyhittäjä Maksimokselle kaikkien hyveiden täyttymys on rakkaus Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan. Rakkaus ja oikeudenmukaisuus ovat jumalallisia portteja iankaikkiseen elämään.

Jumalallinen elämä on lahja ja tehtävä. Ihminen hyväksy jumalallisen elämän vapaaehtoisesti ja taistelee askeesissa sen puolesta. Aito kristitty tuntee Jumalan vapaassa ja tietoisessa kokemuksessa. Se tarkoittaa Jumalan ja ihmisen välistä ystävyyttä. Se oli ennen syntiinlankeemusta ihmisen olotila – olotila, jossa Jumala halusi ihmisen elävän ja joka palautui ennalleen Jeesuksessa Kristuksessa.

Itserakkaus ja nautinnon harhakuvat

Pyhittäjä Maksimos Tunnustajalle ihmisen askeesi sitoutuu Jumalan elämästä kasvavaan suureen myönteisyyteen. Askeettisuuden merkitys on ihmisen tahdon uudistumisessa. Kilvoittelijan hengellisen elämän päämääränä on kukistaa ihmistä vainoava itserakkauden himo ja hankkia sen sijaan Jumalan Rakkaus, jonka oven kautta ihminen voi astua ”kaikkein pyhimpään”.

Jos kilvoittelijan mieli kiintyy lujasti Jumalaan, hän pitää näkyväistä maailmaa arvottomana. Pyhittäjä Maksimos korostaa, että mielen elämä merkitsee jumalallisessa tiedossa kasvamista. Kilvoittelijan hengellisen kasvun saa aikaan rakkaus Jumalaan. Kaikki jumalalliset hyveet muokkaavat kilvoittelijan mieltä Jumalan rakastamiseen. Parhaiten siihen vaikuttaa puhdas mielen rukous.

Kun ihmismieli kohoaa puhtaassa rukouksessa Jumalaa kohti, se jättää taakseen kaiken luodun. Joka rakastaa Jumalaa, rakastaa jokaista ihmistä niin kuin itseään, vaikka kärsiinkin niiden himoista, jotka eivät ole vielä puhdistuneet. Hän ei haali omaisuutta itselleen, vaan toimii Jumalan taloudenhoitajana ja jakaa kaikille puutteenalaisille.

Rakkautta ei ole pelkästään hyväntekeväisyyden osoittaminen, vaan myös hengellinen opettaminen ja lähimmäisen palveleminen.

Maksimoksen mukaan ihmisen askeesin ensisijainen määritteleminen tarkoittaa Jumalan hyvyyttä kaipaavan ihmisen tahdon nöyryyttä. Jumalallinen nöyryys kutsuu kilvoittelijaa ykseyteen Kristuksessa. Joka rakastaa Kristusta, pyrkii elämässään kaikin tavoin seuraamaan Häntä. Vapahtaja ei koskaan lakannut tekemästä ihmisille hyvää. Hän oli pitkämielinen. Hän kesti kärsivällisesti kaiken eikä syyttänyt ketään kärsimyksistään.

Vapahtajan käskyjen perimmäinen tarkoitus on vapauttaa mielemme irstailusta ja vihasta sekä johdattaa se rakastamaan Häntä ja lähimmäistämme. Askeesi tarkoittaa sen vuoksi ihmisen persoonallisen olemuksen kivijalkaa. Nautinto ja tuska sen sijaan ajavat meidät itserakkauden pahuuteen. Pyhittäjä Maksimoksen opettaa: Niin kauan kuin sielu on luonnonvastaisessa tilassa villiintyneenä ja täynnä nautintojen ohdakkeita, se on villipetojen ja hirviöiden asuinpaikka.

Itserakkaus hyökkää ihmisen kimppuun käyttäen hyväksi nautinnon harhakuvaa. Se erottaa hänet Jumalasta ja lähimmäisestä mielen ja mielipiteiden erilaisuuden kautta.

Itserakkaus on kaikkien himollisten ajatusten alku. Mitä enemmän ihminen unohtaa Jumalan maailmaa, sitä enemmän hän uppoutuu omaan himolliseen maailmaansa. Hänestä tulee itselleen muukalainen. Hän unohtaa langenneen todellisuutensa ja syöksyy hengellisen ja sosiaalisen elämän traagiseen tyhjiöön. Hän kieltäytyy elämästä Jumalan luomana kuvana ja Jumalan valtakunnan mahdollisuutena.

Pyhittäjä Maksimoksen mukaan siitä kehittyvät kolmen päähimon ajatukset:

• vatsanpalvonnan,
• rahanhimon ja
• turhamaisuuden.

Vatsanpalvontaa seuraa haureus, rahanhimoa ahneus ja turhamaisuutta ylpeys. Kaikki muutkin himolliset ajatukset kuten esimerkiksi viha, alakuloisuus, kaunaisuus, kateus ja panettelu seuraavat näiden kolmen kintereillä.

Itserakkaus vääristää ihmisen olemassaolon ja aiheuttaa tietämättömyyden Jumalan totuutta kohtaan. Itserakkaus merkitsee myös himollista ja järjetöntä kiintymistä omaan ruumiiseen. Joka on kiintynyt maallisiin, kaipaa herkullisia ruokia, lihan himon tyydyttämistä, ihmiskunniaa, varallisuutta tai muuta sellaista. Turhamaisuus ja rahanhimo syntyvät toinen toisistaan. Jotkut ihmiset ovat turhamaisia ja pyrkivät siksi rikastumaan, toiset taas rikastuttuaan tulevat turhamaisiksi. Tämä pätee maailmallisesti eläviin.

Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja korostaa, että mammonaan kiintyminen kehittyy nautinnonhalusta, turhamaisuudesta ja epäuskosta. Näistä on epäusko pahin. Nautinnonhaluinen ihminen rakastaa rahaa siksi, että voisi sen avulla antautua nautiskeluun. Turhamainen taas siksi, että saisi sen avulla maailmallista kunniaa.

Hyveeseen kuuluvat vaivat ja vastukset

Pyhittäjä Maksimos mainitsee itserakkauden vastakohtina rakkauden ja itsehillinnän. Jos mielemme on suuntautunut Jumalaan, se pitää ruumista palvelijanaan eikä suo sille muuta kuin sen, mikä on välttämätöntä elämän ylläpitämiseksi. Mutta jos mielemme on taipunut lihan tahtoon, se joutuu himojen orjaksi ja pyrkii tyydyttämään pelkästään lihan haluja. Tuolloin mielemme etääntyy Jumalasta ja alkaa seurustella ilkeiden ja saastaisten ajatusten kanssa.

Kaikki himolliset ajatukset vahingoittavat sielua: ne joko herättävät haluja tai ärsyttävät tai pimentävät ymmärryksemme. Hengellinen näkökykymme heikkenee, emmekä kykene hengellisen tutkisteluun tai ylentämään mielemme rukoukseen.

Jumala ei tee väkivaltaa ihmisen vapaalle tahdolle. Himoista puhdistunut ihmissielu yhdistyy mietiskelyssä Jumalan kanssa. Pyhän kaipuu auttaa ihmistä elämään todeksi Jumalan rakkauden. Ihminen löytää jumalallisen elämän lahjan. Pyhittäjä Maksimos opettaa, että Jumalan rakkaus ajaa ihmisen Luojansa luo, ja sama rakkaus ohjaa hänet lähimmäisten tykö voittamaan itserakkauden.

Himottomuus ei tarkoita, ettei ihminen tunne himoja, vaan sitä ettei hän päästä niitä sieluunsa. Kilvoittelijan himottomuus ehkäisee sen, etteivät pahojen henkien hyökkäykset vahingoita häntä. Ilman kasvattavia kokemuksia, joiden ajaksi Jumala jättäytyy sivuun, ei ihminen voi saavuttaa viisautta hengellisissä taisteluissa. Hän oppii ymmärtämään niiden kautta, kuka pitää hänestä huolta, ja niiden aikana hän kokee Jumalan avun ja vahvistuu salaisesti uskossaan Häneen.

On kolme seikkaa, jotka rohkaisevat kilvoittelijaa hyvään:

• luontaiset hyvät vaistot,
• pyhät enkelivoimat ja
• hyvään suuntautunut tahto.

Luontaisten vaistojen vaikutuksesta kilvoittelija tekee kanssakilvoittelijoilleen sitä, mitä tahtoo heidän tekevän hänelle ja tuntee myötätuntoa, kun näkee jonkun olevan ahdistuksessa tai puutteessa. Pyhät enkelivoimat puolestaan auttavat kilvoittelijaa viemään hengellisen elämän hyvät hankkeet onnelliseen päätökseen. Hyvään suuntautunut kilvoittelijan tahto taas saa hänet erottamaan pahan hyvästä ja valitsemaan hyvän.

Pyhittäjä Maksimos opettaa, että Jumalaa ei kirkasta itsessään se joka vain suullaan ylistää Häntä, vaan se joka Jumalan tähden kestää kilvoituksessa vaivoja ja kärsimyksiä saavuttaakseen jumalallisen hyveen. Hyveen tielle kuuluvat vaivat ja vastukset. Lääkärit eivät määrää kaikille potilaille samaa lääkettä. Samoin ei Jumalakaan parantaessaan sielujen sairauksia ole vain yhden kaikille soveltuvan parannusmetodin varassa, vaan antaa kullekin ihmissielulle sen tarvitseman lääkityksen ja saa siten aikaan parantumisen.

Kirkon uskollinen jäsen ammentaa jumalallista viisautta näistä kolmesta lähteestä: Jumalan pyhistä käskyistä, Kirkon puhtaasta opista ja uskosta. Käskyt vapauttavat mielen himoista, oppi johdattaa sen luotujen tuntemiseen ja usko vie mielen Pyhän Kolminaisuuden näkemiseen. Totuuden tie on Rakkaus, joka johtaa kilvoittelijan Hengessä Pyhän Kolminaisuuden lähestymättömään pyhyyden kauneuteen, koska Pyhä Kolminaisuus on Rakkaus.

Ortodoksia on Kirkon oikeaa uskoa. Kirkko ja Ortodoksia yhdistyvät läheisesti toisiinsa. Jumalallinen Eukaristia on Kirkon toimintaa. Jumalallinen Eukaristia antaa uskoville varmuuden siitä, että Kirkko on Kristuksen Ruumis.

Kirkkoisien opetus ja ortodoksisen kirkon terapeuttinen käytäntö yhdistyvät askeesiin, jonka päämääränä on parantaa ihminen synneistä ja himoista. Pyhät isät korostavat, että himot merkitsevät luonnotonta elämää. Himot ovat pahojen tekojen lähde, mutta ne ovat myös seurauksia ihmisen pahoista teoista. Ihmissielun luonnollinen terveys yhdistyy Jumalan ihmiselle antamiin hyveisiin. Jumalallinen rakkaus on himoja herättävien ajatusten vastakohta, joten kilvoittelijan sävyisyys on rakkauden ovi.

Sävyisyys ja nöyryys kasvattavat kilvoittelijassa toivoa ja kärsivällisyyttä kestää askeesin vaikeuksia. Kilvoittelijan sävyisyys kasvaa, kun hän poistaa kärsivällisyydessä luonnostaan vihan. Ilkeä ja paha ihminen on puolestaan kaksinaamainen olento. Hän sanoo yhtä ja ajattelee toista. Hänen elämäänsä täyttää valhe, jossa pimeys halutaan näyttää valkeutena.

Bysantin kirkon hengellinen ohjaus yhdistyy Kirkon pappeuteen ja hengellisen isyyden terapeuttiseen palvelutehtävään. Kirkon jäsenten luovuttamaton päämäärä on kasvaa hengellisessä parantumisessa Jumalan rakkauteen, sillä Kristus parantaa Kirkossa. Kirkko on hengellinen sairaala, ja parantaja on Kristus. Kirkko parantaa ihmisiä Kristuksessa synnin eli sielun sairauksista.

Pyhien isien opetuksissa katumuksen erityismerkkeinä ovat synnintunto, kyyneleet, vastenmielisyys syntiä kohtaan ja Jumalan hyvyyden rakastaminen.

Patristinen teologia julistaa kristityn elämää Jumalassa. Isät ovat luovia esimerkkejä autenttisesta kristillisen elämän omakohtaisuu-desta. He ovat persoonallisia esikuvia pyhyydestä ja uskon autenttisuudesta. Jumalan Valtakunta ei tarkoita mekaanista Raamatun tai pyhien isien opetusten elämälle vierasta lainaamista. Jumalan Valtakunta on sisäisesti meissä. Se muuttaa voimallisesti koko elämämme.

Kirkon pyhyys kasvaa Jumalan pyhyydestä. Kirkon jäsenten luovuttamattomana kutsumuksena on vastustaa syntiä ja pahaa. Nykyaikana moralistit yrittävät laittaa viralta ihmisen kurinalaisuuden. He julistavat elämää ilman ristiä. He korostavat sen sijaan helppoa etiikkaa ja elämästä nauttimasta ilman rajoituksia.

Nykyajan ihmiset ovat paljossa vieraantuneet itsestään, kanssaihmisistään ja luonnosta. Maailma on heidän suunnattoman ruokahalunsa kohde. Heidän elämässään kaikki aineelliseen ja henkiseen elämään kuuluva on vaihtamista ja kuluttamista varten.

Kirkossa kaikki palvelevat kaikkia

Kirkon ihanteena on, että kaikki palvelevat kaikkia. Uskovien yhteisö tulee kirkkorakennukseen elääkseen Kirkkona. Ortodoksinen kirkkorakennus ei ole ainoastaan rakennustaiteellinen suunnitelma, vaan siinä yhdistyy kristillinen elämä ja sen kulku.

Kirkon eukaristisen rakkauden yhteisön ulkopuolella ei ole todellista ihmisyyttä. Kirkon yhteisöllisyys merkitsee elämää, mutta siitä erottautuminen tarkoittaa kuolemaa.

Pyhien isien mukaan eukaristinen liturgia on ihmisen uudistuneen Jumala-suhteen kuva. Patristisen tradition ykseys ja identiteetti julistetaan Kirkon teologiassa ja liturgiassa. Eukaristia ilmaisee ortodoksisen kirkon profeetallisen eetoksen. Todellinen elämä on ihmissielussa vaikuttava Jumalan Valkeus, joka syntyy ihmisessä Jumalan tahdon mukaisesta murheesta. Kirkko oppii, opettaa ja elää teologiaa kirkollisesti. Pyhien isien tradition mukainen teologia merkitsee terapeuttista askeesia.

Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja näkee eukaristisen osallistumisen Jumalan Valtakunnan todellisena esimakuna. Eukaristia on eskatologinen tapahtuma, pelastuksen ja Jumalan Valtakunnan mysteerio.

Bysanttilainen liturgia opettaa Kirkon yksityisille jäsenille ja yhtei-sölle kirkollisen elämän oikeat suhteet. Eukaristinen liturgia tulee uskovien jokapäiväisen elämän esikuvaksi ja lähteeksi. Se välittää heille elämän merkityksen ja tarkoituksen ja sekä auttaa näkemään, ymmärtämään ja arvioimaan ihmisen langenneen tilan traagisuuden, mutta myös kaikille Kristuksessa tarjottavan uuden elämän mahdollisuuden.

Bysanttilainen liturgia kätkee sisäänsä kaikenkattavan näkemyksen kristillisestä elämästä. Se muotoilee ja haastaa ihmisten ajatukset, asenteet ja toiminnot. Bysanttilainen liturgia haastaa ihmiset uudistamaan ”vanhan” elämänsä.

Ortodoksisen kirkon eukaristinen elämä saa voimansa Jumalan Valtakunnasta. Kirkko ei ole tästä maailmasta ja kuitenkin se elää ajassa ja maailmassa. Kirkon uskollisten jäsenten lähetystehtävänä on julistaa langenneessa maailmassa kirkastunutta elämää Kristuksessa.

Kirkko kutsuu opetuksessaan uskovia todistamaan elämällään Jumalan hoitavasta läsnäolosta kotona, työpaikalla ja missä tahansa. Ortodoksisuus on elämäntapa, joka on läsnä ihmisten päivittäisissä askareissa. Kirkon hengellinen askeesi merkitsee taistelua yksilön ja yhteisön itsekkäitä hankkeita vastaan.

Eukaristinen elämännäkemys tuomitsee henkilökohtaisen ja sosiaalisen elämän, joka kieltää Kirkon vapaaksi tekevän lähimmäisen rakastamisen. Se paljastaa vääräksi ja epäoikeudenmukaiseksi elämäntavan, joka toteuttaa ihmiselämässä aineellista hyvinvointia ja unohtaa lähimmäisen. Eukaristia ilmaisee Kirkon profeetallisen eetoksen, jonka kautta Kirkko kokee ja tulkitsee aikaa ja historiaa.

Bysanttilainen liturgia on uskoville ikkuna Pyhän Hengen maailmaan, osallistumista Kristuksen elämään tulevien aikojen esimakuna. Se on liikettä kuolemasta elämään, epäoikeudenmukaisuudesta oikeudenmukaisuuteen ja itsekkyydestä jakamiseen. Bysanttilaiset isät näkivät Kirkon uuden luomisen ja Jumalan Valtakunnan mysteeriona.

Joka kerta kun Kirkko kokoontuu uskovissaan julistamaan Sanaa tai osallistuakseen jäsenissään Eukaristiasta, se toteuttaa kasteopetuksellista kutsumustaan saattaa kaikki asiat uusiksi Kristuksessa ja Pyhässä Hengessä. Kirkko julistaa Jumalan Valtakuntaa.

Pyhä Eukaristia voidaan ehkä parhaiten ymmärtää matkana Ju-malan valtakunnan ulottuvuuteen. Sana ulottuvuus ilmaisee ehkä syvimmillään, kuinka uskovat pääsevät pyhässä mysteeriossa Kristuksen ylösnousemuselämään.

Tämän päivän paikalliskirkossa huomaamme usein kuitenkin kohtaavamme langenneen maailman, ei Kristusta eikä Hänen valtakuntaansa. Kristuksen eukaristian sisältö on rakkaus, ja ainoastaan siinä me voimme päästä sisälle rakkauteen ja osallistua siitä.

Tämän rakkauden me olemme hylänneet. Olemme hylänneet Kirkon liturgian dynaamisuuden, joka merkitsee liikettä kuolemasta elämään, epäoikeudenmukaisuudesta oikeudenmukaisuuteen, väkivallasta rauhaan, vihasta rakkauteen ja itsekkyydestä jakamiseen. Me emme ortodoksikristittyinä saa olla sokeita tämän maailman julmuuksille, murhenäytelmille ja sorrolle.

Pyhä Eukaristia on Kirkon Mysteeriona Jumalan voima ja hoitava läsnäolo tässä maailmassa. Ihminen luotiin Eukaristiaa varten, sillä Jumala on ihmisen koko elämän sisältö. Kaste, Eukaristia ja Kirkon koko liturginen elämä ovat Kirkon välineitä tehdä Jumalan valtakunta läsnä olevaksi tässä ja nyt!

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Chrestou, Panagiotes K., 2005, Greek Orthodox Patrology. An Introduction to the Study of the Church Fathers. Edited and Trans-laetd by Protobrestbyter George Dion. Dragas. Rollinsford.
• Chryssavgis, John
  • 1998a, The Way of the Fathers. Exploring the Patristic Mind. Patriarchal Institute for Patristic Studies. Thessaloniki.
  • 2003, In the Heart of the Desert. The Spirituality of the Desert Fathers and Mothers. Bloomington.
• Clapsis, Emmanuel, 2000, The Eucharist as Missionary Event in A Suffering World. – Orthodoxy in Conversion. Brook-line.
• Gregorios Nyssalainen, pyhä
  • 1954, St. Gregory of Nyssa. The Lord’s Prayer & The Beatitudes. Ancient Christian Writers. The Catholic University of America. Washington, D.C. N:o 18. Translated and annotated by Hilda C. Graef. New York.
  • 1987, St. Gregory of Nyssa. Commentary on Song of Songs. Translated with an Introduction by Casimir McCambley OCSO. Preface by Panagiotes Crestou. Brookline.
• Hakkarainen, Jarmo
  • 1985, Pyhän Maksimos Tunnustajan näkemyksiä politiikasta, historiasta ja Jumalan valtakunnasta. – Jarmo ja Pentti Hakkarainen. Ortodoksisen kirkon usko, alttari ja palvelu. Pieksämäki.
  • 1988, Bysanttilaisen kirkkoarkkitehtuurin suuntaviivoja. – Orto-doksinen Kulttuuri 3/1988. Joensuu.
  • 1993, Ortodoksinen sosiaalietiikka – hengellisen kasvamisen teologiaa. Erga 1993. Ortodoksisen teologian laitoksen julkaisuja n:o 6. Joensuun yliopisto. Joensuu.
  • 1994, Lihaksituleminen ortodoksisessa liturgisessa perinteessä. – Viisauden rintaa vasten. 75 vuotta ortodoksista teologis-ta koulutusta. Toimittanut Petri Piiroinen. Joensuu yli-opisto. Joensuu.
  • 1995, Kuoleman varjosta elämän kirkkauteen. – Erga 1994. Ortodoksisen teologian laitoksen vuosikirja. Ortodoksisen teologian laitoksen julkaisuja. N:o 14. Joensuun yliopisto. Joensuu.
  • 2000, Hengellisyyden kriisi. – Ortodoksinen Kulttuuri. 4:2000. Joensuu.
  • 2002, Ortodoksinen askeesi hengittää Kirkon teologiaa. Aamun Koitto. N:o 3. Kauhava.
  • 2006, Kirkon parantava lääke. Kirjoituksia ortodoksisen kirkon terapeuttisesta opetuksesta ja käytännöstä. Joensuu.
  • 2008, Haavoitettu parantaja. Ortodoksinen pappi sielujen lääkäri-nä Kristuksessa. Joensuu.
  • 2009, Bysantin kirkko ja paavin valtapolitiikan pitkä varjo. By-santin terapeuttista teologiaa ja latinalaista uskonnolli-suutta. Joensuu.
  • 2010, Kirkko ihmissielujen sairaalana. – Hehkuva Hiillos. Hen-gellisen elämän syventämiseksi. Vuosikirja. Kuopio.
  • 2011, Kirkko on ihmissielujen sairaala. – Analogi 1/2011.
• Hakkarainen, Jarmo ja Hakkarainen Pentti, 2010, Kirkas pimeys ja kuoleman musta siipi. Artikkeleita ja runoja. Joensuu.
• Hakkarainen, Pentti
  • 1979, Kirkko – uusi todellisuus. Joensuu.
  • 1994, Sinisten vaarojen paimen. Artikkeleita ja puheita 1971–1994. Joensuu.
  • 1998, Kirkko luovana yhteisönä. Oulun ortodoksisen hiippakun-nan säätiö. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä.
  • 2001, Elämysten saalistajat. – Ortodoksinen Kulttuuri 4/2001. Joensuu.
  • 2003, Parantava kosketus. – Ortodoksinen Kulttuuri 6/2003. Joensuu.
• Hierotheos, archmandrite, 1994, Orthodox Psychotherapy. The Science of the Fathers. Translated by Esther Williams. Levadia.
• Hierotheos, metropolitan of Nafpaktos
  • 1998, The Mind of the Orthodox Church. Translated by Esther Williams. Levadia.
  • 2007, Hesychia and Theology. The Context for Man’s healing in the Othodox Church. Translated by Sister Pelagia Selfe. Levadia.
  • 2010, The Science of Spiritual Medicine. Orthodox Psychothera-py in Action. Translated by sister Pelagia Selfe. Levadia.
• Johannes Siinailainen, pyhittäjä, 1986, Portaat. Suomentanut Johannes Seppälä. Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto. Pieksämäki.
• Loudovikos, Nikolaos, 2010, A Eucharistic Ontology. Maximus the Confessor’s Eschatological Ontology of Being as Dialogical Reciprocity. Translated by Elizanbeth Theokritoff. Holy Cross Orthodox Press. Brookline.
• Maksimos Tunnustaja, pyhä, 1986, Rakkaudesta. – Filokalia. II osa. Kokoelma pyhien kilvoittelijoiden kirjoituksia. Koonneet pyhät Makarios Notaras ja Nikodeemos Athosvuorelainen. Vanhasta krei-kasta suomentanut sisar Kristoduli. Pieksämäki.
• Simeon Uusteologi, pyhä, 1997, St. Symeon the New Theologian: On the Mystical Life. The Ethical Dicourses. Vol. 3: Life, Times and Theology. Translated by Alexander Golitzin. Crestwood.