Liturgian päätös (osa 14)

Liturgia selitettynä -sarja

Kirjoittanut
isä Andrei Verikov

1. Proskomidi (osa 1.)
2. Muistelukirjoista (osa 2.)
3. Liturgian alkuosa (osa 3.)
4. Pieni saatto (osa 4.)
5. Troparit, kontakit ja Pyhä Jumala-veisu
(osa 5.)
6. Pyhien tekstien lukeminen (osa 6.)
7. Opetuspuhe – kolehti – ektenioiden sarja
(osa 7.)
8. Kerubiveisu ja Suuri saatto (osa 8.)
9. Rauhan suudelma ja uskontunnustus
(osa 9.)
10. Eukaristia - Kiitosuhri (osa 10.)
11. Herran rukous ja ehtoolliseen valmistautuminen (osa 11)
12. Ehtoollinen (osa 12)
13. ”Jälkiviini” (osa 13)
14. Liturgian päätös (osa 14)

Tämä on aiemman Nurmeksen ortodoksisen seurakunnan kirkkoherran, isä Andrei Verikovin kirjoittaman sarjan "Liturgia selitettynä" neljästoista eli samalla viimeinen osa. Muut osat löytyvät ohessa olevasta listasta.

---

Liturgian päätös:

Kirkkokansaa Savonlinnan kirkossa 2009
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Ensimmäisinä vuosisatoina liturgia jumalanpalveluksena käytännössä päättyi Ehtoolliseen. Myöhemmin liturgia kuitenkin laajeni sen verran, että liturgian loppuosakin sai uusia osia. Itse asiassa juuri liturgian lopusta me voimme hyvin löytää helposti ne kerrostumat, millä tavoin se on laajentunut.(20 Eikö tunnukin hieman oudolta kuulla sanat ”Lähtekäämme pois rauhassa”, vaikka palvelus ei tähän päätykään. Liturgia ei kuitenkaan tietyssä mielessä pääty Ehtoolliseen eikä myöskään viimeiseen loppusiunaukseen, vaan se jatkuu paljon sen jälkeenkin. Meidän on ehkä tässä tilanteessa hyvä huomata eräs yksityiskohta, joka koetaan monesti ja periaatteessa hyvin oikeutetustikin häiritsevänä tekijänä. Kyse on keskustelusta, joka usein alkaa heti Ehtoolliseen osallistumisen jälkeen tai viimeistään kiitosrukousten aikana. Minkä vuoksi tuo iloinen keskustelu alkaa juuri silloin? Onko kyse vain sopivasta hetkestä, jolloin voi vaihtaa kuulumisia vierustoverin kanssa vai voisiko tähän kätkeytyä jotakin muuta?

Ehtoolliseen osallistuminen on Kristuksen kohtaamista, jolloin myös Pyhä Henki vaikuttaa ihmisessä. Emmauksen tiellä Kristuksen kohdanneet opetuslapset sanoivat toisilleen: ”Eikö sydämemme hehkunut innosta.” (Luuk. 24:32). Muistamme varmasti myös Helluntain, jossa Pyhän Hengen vuodattamisen myötä opetuslapset alkoivat puhua kielillä. Eräässä Ehtoollisen jälkeisessä kiitosrukouksessa taas puhutaan taivasten valtakunnasta, ”jossa juhlavierasten riemuääni on lakkaamaton”. Voiko tästä olla kysymys? Kuuluuko liturgian jälkeenkin hetkellistä riemuääntä, joka saa sitten myöhemmin täyttymyksen taivasten valtakunnassa? Johtuuko palava halu toisen ihmiseen kohtaamiseen juuri liturgiasta ja Ehtoollisesta? Tuleeko liturgian jälkeen vielä ”seurustelun sakramentti?”

Voidaan oikeutetusti todeta, että liturgian myötä olemme paljon rikkaampia. Sillä tavoin rikkaampia, että haluamme jakaa tätä Hengen rikkautta ja rakkautta myös toisille ihmisille. Kaikesta huolimatta meillä tulisi olla kyky hillitä itseämme jumalanpalveluksen loppuun saakka. Mutta kohtaamiseen ja keskusteluun tulisi suoda mahdollisuus jumalanpalveluksen jälkeen. Varhaiskirkon ajoista tiedämme, että liturgia oli kiinteässä yhteydessä ateriointiin. Liturgialle luontevana jatkona onkin yhdessä oleminen ateriapöydän ääressä. Monissa seurakunnissa voimavarojen mukaan järjestetäänkin kirkkokahvituksia, jolloin seurakuntalaisia on aikaa osallistua myös tähän ”seurustelun sakramenttiin”. Kirkkokahvien ei tarvitse olla herkuttelua, jonka järjestely kysyisi vieläpä kohtuuttomasti vapaaehtoisten voimavaroja. Yksinkertaisimmillaan se on kahvia tai teetä kertakäyttömukista ja vesirinkeliä siihen lisäksi. Tärkeinä onkin toisen ihmisen kohtaaminen. Eiväthän seurakuntalaiset opi tuntemaan toinen toisiaan niinkään jumalanpalveluksissa, vaan juuri seurakunnallisissa tilaisuuksia, kuten kirkkokahveilla. Nämä tilaisuudet antavat hyvän mahdollisuuden myös kysymyksille, joita voi esittää papille. Tällä tavoin voidaan syventyä tarkemmin pohtimaan kirkossa luettuja tekstejä tai juhlan sanomaa. Yhtä lailla pappi voi kysellä asioita ja kerätä palautetta myös kaikilta seurakuntalaisilta.

Monesti kuulee puhuttavan ”liturgiasta liturgian jälkeen”. On tärkeää muistaa, että meidän tehtävänä ei ole jättää kaikkea kokemaamme kirkon tai seurakuntasalin seinien sisäpuolelle. Ihminen ammentaa liturgiasta voimaa, jota ei ole tarkoitus pitää vain itsellä, vaan sen vaikutuksen tulisi näkyä myös kirkkorakennuksen ulkopuolella suhteessamme toisiin ihmisiin. Liturgiassa kuultu evankeliumiluku on Kristuksen omakohtaista opetusta meille. Me emme pelkästään kuuntele sitä, vaan meidän tulee myös ymmärtää ja noudattaa sitä. Ehtoollinen taas tarjoaa meille sen, mikä on kaiken ajallisen yläpuolella. Se on osallistumista Kristuksesta, joka tekee meidät eläviksi. Ihminen on todella ihminen, silloin kun hän on yhteydessä omaan Luojaansa. Tämä Kristuksessa uudistunut ihminen astuu liturgian jälkeen takaisin maailmaan ja osoittaa kaikille, että millainen on ihminen, joka elää Kristuksen opetuksen mukaan. Hän on hyvä ja elämänmyönteinen ihminen, jolla on kyky osoittaa rakkautta kaikkia lähimmäisiään kohtaan.

Isä Andrei Verikov

---

Viitteet:
20) Tässä pitää paikkansa se toteamus siitä, että ortodoksit ovat historian saatossa liittäneet paljon jumalanpalveluksiin, mutta mistään ei ole oikein raaskittu luopua. Heti Ehtoollisen jälkeen pappi siunaa kansan sanoen ”Pelasta Herra Sinun kansasi ja siunaa sinun perintöäsi”. Kohta tämän jälkeen ehtoollismalja kannetaan vielä esille ja sillä siunataan läsnäolijat. Tämän jälkeen pappi lausuu ”Lähtekäämme pois rauhassa”. Ambonintakaisen rukouksen jälkeen tulee vielä Herran siunaus ja vasta tämän jälkeen tulee varsinainen loppusiunaus.