Nainen Kristuksen vainiolla (opetuspuhe)

(Yrttientuojain [toim. huom. Mirhantuojien] sunnuntaina)

Aamun Koiton nr. 8/1929 kansilehti.

Arkkipiispa Herman
(Kuva Valamon luostarin kuvakokoelmista)

Eivät ne olleet miehiä, jotka ensimäisinä varhain aamulla kiiruhtivat Jeesuksen haudalle; eivät ne olleet miehiä, joille enkelit ensin julistivat ilosanoman Jeesuksen kuolleista ylösnousemisesta; ei sekään ollut mies, jolle ensin näyttäytyi ylösnoussut Jeesus …

Ne olivat naisia, jotka »ani varhain, auringon noustessa» yrttiastiat käsissään astuivat Jeesuksen haudalle ja joita sinne kutsui naisen herkän sydämen hellä rakkaus; ne olivat naisia, joille enkeli ensin ilmoitti, että »myrhavoiteet sopivat kuolleille, mutta Kristus on turmelukselle vieras»; hän oli nainen, jolle ensin näyttäytyi ylösnoussut Vapahtaja …

Kuten Kristus antoi luolalle ja seimelle etusijan suurmaailman palatseihin, untuvapatjoihin ja silkkivaatteisiin nähden, samoin suurimman ilosanoman kuolleista ylösnousemisestaan Jumalallinen Kristus julisti ihmiskunnan heikoimmille jäsenille naisille eikä ylimysmiehille, ei edes valituille oppilailleenkaan.

Miksi niin?
Kuka voi tutkia Jumalan tekojen salaisuutta?
Mutta, kuinka sittenkin tahtoisi uskoa, että tuo tapahtui siitä syystä, että naisen sielu on lähempänä Kristusta kuin miehen. Se on hellempi, lempeämpi, herkempi ja osaaottavaisempi kuin miehen; tämä sielu aina ennenkin enemmän kuin miehen on ikävöinyt Jumalaa sekä tuntenut tyytymättömyyttä nimikristittyjen nykyistä rauhatonta, ilkeätä ja pahaa elämää kohtaan.

Naiset, itse iloiten ylösnousemuksesta, lähtivät viemään maailmalle tätä ilosanomaa, kaikille »itkeville ja valittaville».

Ja siitä ajasta naisella alkoi olla huomattava ja vaikuttava osa Kristuksen kirkon historiassa. Puhumattakaan pyhästä Maria Magdaleenasta, joka perimätiedon mukaan ensimmäisenä julisti Kristuksen kuolleista ylösnousemista pakanamaailmassa keisari Tiberiukselle, on historia meille säilyttänyt monien iätimuistettavien Jumalan vainiolla työskentelevien naisten nimet.

Totta on, että ortodoksisen kirkon tavan mukaan naisia ei kutsuta papilliseen toimeen, mutta dogmien perusteella väittää mahdottomuudeksi naisen papiksi vihkimistä olisi uskallettu yritys. Jos apostoli Paavali kehottaakin naisia vaikenemaan seurakunnan kokouksissa, niin tämä toimenpide on järjestysluonteinen ja on selitettävä apostolien aikaisten jumalanpalveluksien tilanteen yhteydessä, jolloin vapaan uskonnollisen mieltenkuohun täytyi tyyntyä. Evankelinen näkökanta naisesta, kirkon samanarvoisesta jäsenestä, ei ole voinut kerrallaan syrjäyttää itämaista sekä vanhan testamentin aikuista naiskäsitettä. Apostoli Paavalin oppi, että »Kristuksessa ei ole miestä eikä naista» (Gal. 3:28), vähitellen levisi elämään, mutta se ei nytkään vielä ole levinnyt täydellisesti. Tähänkään päivään saakka Jumalan kirkossa naiset eivät nauti tasa-arvoisuutta: kirkottamisessa tyttölapsia alttarihuoneeseen ei kanneta; myöskin vapaa pääsy alttarihuoneeseen naisilta on kielletty, kirkoissa naisten ei sallita saarnata, papilliseen arvoon ei heitä vihitä jne.

Kuten vanhan testamentin aikana naisten keskuudessa syntyi ei ainoastaan emäntiä, orjia ja jalkavaimoja, vaan myöskin täynnä Henkeä olevia kansan tuomareita ja naisprofeettoja, niin myös apostolisenakin aikakautena apostoleilla ei ollut puutetta naistaistelukumppaneista, jommoisia olivat esimerkiksi yrttientuoja Maria Magdaleena, naisprofeetat Filippuksen tyttäret ym.

Historia todistaa, että tätä seuraavinakin vuosisatoina tuli ilmi, ettei nainen Kristuksen nimen tähden kärsiessään ja ilosanoman julistamistyössä ole ollut miestä heikompi, vieläpä eräät naiskilvoittelijat (niin kuin pyhä keisarinna Helena, venäläinen ruhtinatar Olga, gruusialainen Niina) ansaitsivat apostolinvertaisten nimen.

Eivät sittenkään kaikki naiset ole tuomitut vaiteliaisuuteen ja toimettomuuteen jumalanpalveluskokouksissa. On tunnettu muinainen hedelmiäkantava diakonitartoimi. Tästä hengellisen viran asteesta huomautetaan Kalkedonin kokouksen 15. säännössä. Diakonittaria kättenpäällepanemisen kautta vihkiessä luettiin tämä rukous:

»Jumalan Ainokaisen Pojan syntymisen kautta on naissukupuoli pyhitetty, eikä ainoastaan miehille, vaan myös naisillekin on Pyhän Hengen armo ja ilmestys annettu. Jumala ei kieltäydy naisista, jotka pyhittävät itsensä Jumalalle palvellakseen pyhyyden temppelissä, vaan ottaa heidät palvelijainsa joukkoon».

Sen jälkeen rukoiltiin vihittävälle »rikasta ja runsasta Pyhän Hengen armoa». (*

Vaikka yksityisten Kristukselle uskollisten naisten työ kirkon hyväksi ei milloinkaan lakannut, diakonitarlaitos, ikävä kyllä, eri syistä vuosisatojen kuluessa hajosi ja innostuneiden naiskristittyjen yhteinen hedelmällinen ja elävä toiminta keskeytyi. Tehdä hyvää yksitellen, ujosti, ikään kuin salaa, ei ole läheskään sitä kuin toimia iloisesti ja vapaasti kirkon siunaamana Jumalan ja lähimmäisten hyväksi ja tuntien itsensä tämän kirkon eläväksi ja tarpeelliseksi jäseneksi. Hurskasten naisten seuraan tahi liittoon kuuluminen korottaa naisen hänen omissa silmissään, moraalisesti puhdistaa hänet, lisää tarmoa Jumalan totuuden palvelemiseen, lämmittää hänen tunteensa – rakkauden Kristukseen ja kirkkoon. Siinä – seurojen suuri merkitys.

Onneksi Totuuden Auringon lämmittävien säteiden vaikutuksesta meidän päivinämme muinaisuus vähitellen elpyy.

Erittäin muinaisen diakonitarlaitoksen jalot tehtävät jossain määrin ovat elpyneet meidän tiistaiseuroissamme, joitten aate niin lämpimästi on otettu vastaan seurakuntiemme kristillisten naisten piireissä.

Syntyneitten tiistaiseurojen tehtävien toimiala on vielä kovin rajoitettu. Tärkeintä on, että ne varoillaan avustavat p. Sergein ja Hermanin Veljeskunnan sisälähetystyötä. Kuitenkin paikoittain tiistaiseurojen toiminnan kehykset alkavat laajeta (esimerkiksi Sortavalan tiistaiseura on saanut hoitoonsa tuomiokirkon puvuston sekä ryhtyy uusien, kansallisten ja taiteellisten pukujen valmistamiseen).

On kylläkin jo muutamissa ulkomaitten kirkkokunnissa hurskasten naisten liittoja – naisten, jotka esikuvinaan pitävät yrttienkantajanaisia ja toimivat suuremmassa mittakaavassa kuin tiistaiseuramme. Näitten seurojen jäseniin kuuluu naisia kaikilta aloilta. Niihin kuuluu äitejä, aviovaimoja, opettajattaria, kasvattajia, lääkäreitä, terveyssisaria, sairaanhoitajia, lastenhoitajia, virkailijoita, kaupanhoitajia jne., sillä ei yksikään nainen, olipa hän sitten kuka tahansa, saa koskaan kadottaa näköpiiristään ensimäistä velvollisuuttaan: julistaa itkeville ja valittaville, että Herra elää, ja että hän on noussut kuolleista ja on meidän kanssamme.

Mitä siis kuuluu Jumalan avaralla vainiolla suuremmassa mittakaavassa hedelmällisesti toimivien naisseurojen tehtäviin ja huoliin?

Niitten toimintapiiriin kuuluu Herran temppeli, hyväntekeväisyys, lasten kristillinen kasvattaminen, ortodoksisuuden suojeleminen sekä muu sisälähetystyö.

Ortodoksisuuden innokkaiden harrastajien seurat, joihin kuuluvat hurskaat naiset, palvelevat voimiensa mukaan kirkkoa, pitäen huolta sen ehdottomasta ulkonaisesta puhtaudesta ja komeudesta; toimittavat kirkossa välttämättömimmät siivoukset kaikkien jumalanpalveluksien edellä; elävästi ottavat osaa temppelin muistopäivinä ja ristisaattojen aikana kirkon juhlatilaisuuksiin, jolloin he koristavat kirkon köynnöksin ja kukkasin sekä kantavat paikkakunnalla arvossapidettyjä pyhiä kuvia; ottavat toimeliaasti osaa kirkossa lukemiseen sekä kuorolauluun ja kansan yhteislauluun, hajoten pitkin kirkkoa rukoilijain joukkoon; he palvelevat ja auttavat sielunpaimenta hänen toimittaessaan jumalanpalvelusta sekä yleensä suorittavat kaikki mahdolliset kirkon jumalanpalveluksien tarpeet ja vaatimukset. Esimerkiksi seuran jäsenet asettavat järjestykseen pyhää kalkkia lähestyviä sekä johtavat heitä; tarpeellisin hartain tuntein seisovat kalkin vieressä liinan kanssa suun pyyhkimistä varten sekä lempeällä kohtelullaan lakkauttavat p. Ehtoolliselle tuomain pienten lasten itkut ja oikut; myöskin he antavat ehtoollisella käyneille lämpimään veteen sekoitettua viiniä; estääkseen alttaria kohtaan kunnioitusta tuntemattomain henkilöitten loppumatonta kävelemistä pitkin kirkkoa sekä toistuvaa alttarihuoneeseen käyntiä he piispan luvalla suorittavat alttaritehtäviä jne. Välittömästi esimiehen johtamina he pitävät kristillisen rakkauden ja nöyryyden hengessä sekä kohteliaisuudesta rukoilijoita kohtaan temppelissä huolta kirkkojärjestyksestä ja kurista; erittäinkin he pitävät huolta lapsista, asettavat heidät määrättyyn paikkaan seisomaan, opastavat heitä sekä pitävät huolta siitä, että heissä kasvaisi kristillistä kunnioitusta temppelin pyhyyttä, kirkon rukousta sekä kirkon ja omaa ortodoksista uskontoa kohtaan.

Tällä täsmällisesti järjestetyllä toiminnallaan sisaret saavat kirkossa aikaan ulkonaisen järjestyksen ja komeuden sekä varjelevat jumalanpalveluksen kauneutta ja liikuttavaisuutta, sekä persoonallisella kunnioituksen ja rakkauden esimerkillään temppeliä ja sen jumalanpalveluksia kohtaan he jalostuttavasti vaikuttavat seurakuntalaisiin, erittäin nuoreen, kasvavaan polveen, vähitellen kasvattaen heissä jumalanpelkoa sekä temppelille ja siinä toimitettaville jumalanpalveluksille tulevaa kunnioitusta ja rakkautta.

Sitä varten, että rukoilijat voisivat erottaa heidät muista ja tarpeen vaatiessa kääntyä heidän puoleensa, sisaret pitävät kirkossa ollessaan päässään valkoista huivipäähinettä, mutta muuten ovat yksinkertaisesti ja siististi puetut.

Kirkon ulkopuolella seuran jäsenet ottavat seurakuntalaisilta vastaan ilmoituksia yksityisistä papillisista toimituksista, esittävät ne sielunpaimenelle sekä antavat seurakuntalaisille tietoja ja ohjeita, jotka koskevat kirkollista ja seurakunnallista elämää; he vuorotellen ovat hautajaistilaisuuksissa, jos tarvitaan johtavat valmistuksia, lukevat psalttaria ja laulavat kuolleen vieressä, käyvät lapsivuoteessa olevien ja sairaitten luona; he myös pitävät huolta ortodoksisuudesta, varjellen sitä toisuskolaisten ja lahkolaisten opinlevittämiseltä sekä sellaisen ilmestyttyä viipymättä ilmoittavat siitä sielunpaimenelle; he levittävät ortodoksista kirjallisuutta ja aikakausjulkaisuja, heille kuuluvat kiertävät kirjastot ym.; voimiensa mukaan he edistävät lasten kristillistä kasvattamista, opettavat heille rukouksia, kutsuvat heitä koteihinsa yhteisiin aamu- ja iltarukouksiin, järjestävät pyhäkouluja ja opettavat niissä; pitävät silmällä lasten ja nuorukaisten siveyttä ja koettavat estää heidän keskuudessaan juopottelua, tupakoimista, rumia puheita, häikäilemättömiä leikkejä, turmiollisia tansseja, sekä kevytmielistä seurustelua; he edistävät seurakunnassa järjestelmällistä hyväntekeväisyyttä, etsivät todellisesti puutteessa olevia ja kantavat heidän hyväkseen kolehtia, osoittavat apuaan köyhille Joulu- ja Pääsiäisjuhlien edellä jne. Kaikista huomioistaan he ilmoittavat oman seurakuntansa sielunpaimenelle.

Lukuun ottamatta perhe-elämää, miten laaja ja kiitettävä onkaan naisen toiminta Kristuksen työvainiolla! Miksi en toivoisi, että tuollaisia järjestöjä syntyisi kaikissa meidän seurakunnissamme ja että ne tulisivat niitten elämän välttämättömimmiksi järjestöiksi. Kuinka laaja onkaan työala naisella vaatimattomassa ja hiljaisessa, mutta suuressa ja puhtaasti kristillisessä lähetystyössä, naisella, joka rakastaa, joka on valmis sanoillaan ja elämällään tunnustamaan uskonsa ja rakkautensa voimiensa mukaan lahjoituksillaan auttamaan Kristuksen seurakuntaa, tuomaan Kristukselle yrttejä ja julistamaan ilosanomaa »itkeville ja valittaville», että »Kristus on noussut kuolleista».

Ja miten suuri olisikaan näitten seurojen ja liittojen merkitys uskottomien naisten lähentämisessä Kristukseen!

Elävä esimerkki vaikuttaa enemmän kuin jokin saarna ja kuka ties ehkä monikin uskottomista naisista, joka tämän uskottomuutensa takia sielullisesti kärsii, rupeaisi ajattelemaan, mikä noita ahkeria sisaria elävöittää, kenenkä nimessä he palvelevat ihmisiä. Miksi he ovat niin iloisia, mistä he tietävät, mihin on heidän mentävä ja mihin toisiakin vietävä?

»Laaja kokemus on osoittanut, että nainen lähetystyöntekijänä ansaitsee pikemmin rahvaan luottamusta kuin mies ja hän helpommin lähenee ystävyyssuhteissaan opetettavia, osaten hänelle ominaisella äitiyden tunteellaan syventyä kansan elämään, ottaa huomioon ihmisten pienimmätkin elämän seikat, surut ja tarpeet.»

Meidän aikamme elämä näyttää, että ihmiset, vaikka vieläkin pitävät itseään kristittyinä, so. Kristuksen oppilaina ja seuraajina, ovat unohtaneet Kristuksen, hänen oppinsa ja sen hengen.

Todellinen kristillisyys alkaa kadota maailmasta … häviää evankeelisen rakkauden lämpö … loppuu rakkaus … maailma pimenee ... Ihmiselämää ei pidetä minäkään, ei säälitä ihmisverta, unohdetaan Kristuksen käskyt …

Kenen muun, ellei naisen, on sekaannuttava tilanteeseen, on ruvettava suojelemaan kristillisyyttä? Nyt tulee naisen alkaa toimintansa. Hänen lapsensa kasvavat vahingollisessa ilmakehässä. Lastensa tähden hänen itsensä täytyy mitä pikimmin löytää Kristus ja osoittaa Hänet lapsilleen. Ei kai hän voi sallia, että hänen lapsistaan tulisi petoja ... Ei ainoastaan lapsia, vaan myös aviomiehiäkin, naapureita, sukulaisia, kaikkia kristitty nainen helposti voi lähestyä ja helposti taivuttaa heidän paatuneen sydämensä kristillisellä lempeydellään, rakkaudellaan ja sävyisyydellään. Todellakin, jos nainen tahtoo, niin hän voi antaa maailmalle Kristuksen, hän voi muuttaa itse elämän perusteet antaa elämälle evankeelisen, kunniallisen luonteen. Nainen voi jälleen johdattaa Kristuksen elämään, tehdä Hänet elämän valtiaaksi, ihmisjärjen ja sydämen herraksi.

Herkimpäin uskovaisten naisten sielut jo aikoja sitten ymmärsivät, että kristitylle naiselle kuuluva paras elämän osuus on olla muinaisen kirkon valoisain ja kauniitten yrttienkantajanaisten ja diakonittarien esimerkkien perusteella todellisina yrttienkantajanaisina ja diakonittarina, elämän ikeen alla väsyneitten apuna, ihmisperheeseen ilon tuojana ja »itkeville ja valittaville», julistajana, että Herra elää, että »elämä ilman Kristusta on satunnainen unennäkö».

»Naisen tehtäväksi on annettu synnyttää ruumiillinen elämä maailmaan. Hänen vaikeroidessaan ja tuskissa ollessaan tulee ihminen maailmaan ja yksistään jo se pakottaa ihmiskuntaa ikiajoista asti kunnioittamaan naista äitinä. Yksistään jo se korottaa hänet sen verran tavallista ylemmäksi, että pyhissä kirjoituksissakin on sanottu: »Kirottu olkoon se, joka halveksii äitiänsä» (5. Moos. 27:16). Mutta kuinka korkealle olisikaan ylennettävä se nainen, joka hengellisesti synnyttää Kristukselle itseensä sidottuja sieluja! Nainen, joka tuo maailmaan sydämessään asuvan Kristuksen, on todellakin »pyhimys Jumalan silmissä» ...

Yhteenvedoksi kaikille lausutuille ajatuksille kristityn naisen osuudesta Kristuksen kirkon, Jumalan valtakunnan rakentamistyöhön, jonka hän voi toteuttaa ja jota hänen pitäisi toteuttaa, kutsun Jumalan siunausta niille kristityille naisille kirkkokunnassamme, jotka tässä suhteessa ovat jo laskeneet kätensä auraan, jotka lujasti ovat liittyneet toisiinsa muodostaen tiistaiseuroja ja jotka ahkerasti kokoovat varoja p. Sergein ja Hermanin veljeskunnan ortodoksisuuden hengessä käyvää sisälähetystyötä varten, sekä rukouksellisesti mitä lämpimimmin toivon, että kaikki hurskaat naisemme vähitellen liittyisivät näihin seuroihin, ja että itse seurat yhä laajentaisivat toimintansa piiriä niin, että ne ennen pitkää tulisivat osoittamieni tienviittojen mukaan niin pitkälle, että voisivat täydellisesti toteuttaa muinaisten yrttienkantajanaisten ja diakonittarien laajan toiminta-alan.

Kristus on rakkaus, kristillisyys rakkauden uskonto. Ainoastaan silloin, kun kristittyjen naisten rakastavat, herkät ja hellät sydämet liittyvät yhdeksi mahtavaksi voimaksi hävittääkseen pahuuden juurineen ja kylvääkseen hyvyyttä, elämä uudistuu, paranee, nousee korkeammalle, jalostuu, evankelisoituu ja nykyiset nimikristityt tulevat todellisiksi kristityiksi.

Naiset! Älkää itkekö valittaen, että pakanallinen elämä teitä ympäröi, että olette joutuneet sen pyörteisiin, että olette temmatut sen mukaan, että elämänne on tehty tyhjäksi sen kautta, että muka Kristus Herra on otettu teiltä, ettekä tiedä, mihin hänet on pantu, niin kuin valitti Maria Magdalena. Tulkaa jälleen tajuntaanne siitä tilasta, johon synnin huumaus on teidät saattanut, joka on pimentänyt silmänne, ja katsokaa taaksenne, niin te näette kuten Maria, että ylösnoussut Kristus on kanssanne ja kysyy teiltäkin niin kuin Marialta: »Nainen, mitä itket, ketä etsit? Minä olen vieressäsi, kanssasi, olen sinussa, jos sinä minua etsit, kutsut ja halajat. Olen aina kanssasi, jos vain sinä olet kanssani. Tee kanssani vahva liitto, tee vahva liitto muittenkin sisariesi kanssa, jotka samalla tavalla minua etsivät ja tahtovat olla kanssani, sekä alkakaa ahkerasti toimia lippuni alla, minun nimessäni ja nimeni kunniaksi, pelastaaksenne ihmiskunnan, joka sielultaan on villiytynyt ja päivä päivältä vajoaa pahuuteen! Olen kanssasi kaikkina päivinä maailman loppuun asti!»

Arkkipiispa Herman
---
*) Kättenpäällepanemisen rukous on lainattu professori Kiparisovin kirjoittamasta kirjasta »Kirkon kuri».

---

(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr. 8/1929, joka ilmestyi huhtikuun 20. päivänä 1929, sivuilla 80-83 [s. 4-7)