Johannes Usvamo

Pastori Johannes Usvamo
(kuva: ON)

Rovasti Johannes Usvamo (aik. Uschanov), s. 18.1.1913 Kyyrölässä, k. 2.7.1970.

Vaimo: Nadja, os. Soitimo
Vanhemmat
isä: Pietari Uschanov, maanviljelijä
äiti: Katarina, os. Borodulin

Pappisseminaari 1930-36
Salmin kanttori 1938, avioliitto, diakoni, pappisvihkimys
Viransijaisuuksia ja sisälähetystyötä hoitava pappi
Kotkan kirkkoherra 1940-58
Matkapappi Kemissä ja Turussa 1958 - 1970
Sodan aikana sotilaspappina ja toimitti mm. "Karjalan Huomen" -lehteä 1941-42
Sotavankien sielunoitajana sodan loppupuolella.

Piispa Johanneksen muistopuhe isä Johanneksen hautajaisissa 6.7.1970 Turun Hospitsissa:

Kirkon perinteen mukaisesti olemme tänään yhdessä rukoilleet äsken pois nukkuneen isä Johanneksen sielun puolesta ja olemme viettäneet pyhää palvelusta hänen muistolleen. Täällä olemme koolla kunnioittaaksemme hänen muistoaan kirkon palvelijana ja ihmisenä ja ajatellaksemme hänen monin tavoin vaikuttavaa elämäntyötään. Kuoleman hetkellä me monta kertaa kykenemme näkemään paljon selvemmin ja paremmin kuin muuten, mikä on ollut oleellista pois nukkuneen ihmisen elämässä. Elämän ja toiminnan jatkuessa meidän huomiomme monta kertaa kohdistuu sivuseikkoihin, ehkä joskus johonkin kokonaan epäoleelliseen piirteeseen tietyn ihmisen vaelluksessa. Kuoleman päättäessä ihmisen ajallisen elämän me sen sijaan todella monta kertaa hämmästyttävän voimakkaasti koemme tietyt piirteet ja ainekset erityisen arvokkaina ja painavina ja pois nukkuneen hahmoa yli kaiken sävyttävinä.

Kun ajatuksissani tänään hiljennyn isä Johanneksen muiston eteen, käy hänenkin kohdallaan siten, että jotkut ainekset erottautuvat vahvasti ja kirkkaina kaikista muista hänen elämäänsä liittyneistä. Tällä hetkellä korostuu hyvin voimakkaana se tosiseikka, että isä Johannes omasi meidän aikamme kannalta katsottuna poikkeuksellisessa määrin syvää hengellisyyttä, joka välittömällä tavalla edusti kirkon vanhojen isien rikasta opetusta. Keskusteluissa ja opetuspuheissa hän vuosi vuodelta yhä useammin viittasi pyhien isien sanomaan. Hän ei kuitenkaan tehnyt tätä milloinkaan sillä tavalla, että ajatus jostakin vanhasta ja menneeseen kuuluvasta olisi tullut etualalle. Isä Johanneksella oli päinvastoin ihmeellinen kyky esittää isien ajatuksia siten, että ne liittyivät meidän aikamme ihmisen elämään ja ongelmiin. Tässä mielessä pyhien isien perintö oli hänelle todella elävää perintöä. Tämän perinnön vakaa ja vilpitön rakastaminen merkitsi hänen kohdallaan myöskin sitä, että hengelliset ja henkiset arvot saivat niille kuuluvan paikan. Tälläkin kannalta isä Johanneksen sanoma on erityisen ajankohtainen meille kaikille, jotka nykyhetken hengen mukaisesti ehkä kiinnitämme liiankin paljon huomiota aineellisiin arvoihin, ei vain niin sanotussa maailmassa, vaan jopa kirkon omassa piirissä.

Isien perinnössä eläminen oli suuressa määrin isä Johannekselle lähtökohtana ja voimana myöskin sielunhoitotyössä, jonka alalla häntä viime vuosina yhä enemmän arvostettiin. Hän toisinaan näistä seikoista puheen ollen korosti erityisen vahvasti sitä, että rippi-isä ei saa pyrkiä antamaan omia ajatuksiaan, vaan että hänen on etsittävä valoa isien perinnöstä. Tämän perinnön kunnioittamisesta johtui varmaan sekin, että isä Johannes toisinaan valitti sitä, että rippi-isät meidän aikanamme liian usein pyrkivät »auttamaan pään silityksellä ja pintapuolisella hyväntahtoisuudella», silloin, kun tarvittaisiin voimakasta ravistelua, jotta ihmistä yleensä voitaisiin auttaa. Isien perinnön kunnioittamisesta johtui suuressa määrin nähdäkseni myös hänen velvollisuudentuntonsa Kristuksen Kirkon palvelijana, mikä hyvinkin monessa yhteydessä johti siihen, että hän vaivojaan säästämättä ja korvausta pyytämättä oli valmis hoitamaan tehtäviä, joihin hän ei ollut virallisesti velvoitettu, mutta joitten suorittamisen hän ymmärsi palvelevan kirkon etua.

Monet ovat oppineet vuosien varrella yhä enemmän kunnioittamaan isä Johanneksen työtä kirkon palvelijana. Monet meistä tuntevat tänään suurta kaipausta. Jos meidän kunnioituksemme ja kaipauksemme on aitoa, niin se ei voi jäädä vain hyviksi ajatuksiksi eikä kauniiksi sanoiksi. Parhaiten voimme hänen kohdallaan – kuten yleensäkin vastaavissa yhteyksissä – osoittaa kunnioittavaa kaipausta siten, että pyrimme käytännössä, omassa elämässämme ja toiminnassamme toteuttamaan sitä sanomaa, jota isä Johannes opetti, ja tällä tavalla voi isien perintö olla elävä perintö meidänkin kohdallamme. Silloin myöskin isä Johanneksen muisto elää meissä, ja niin toteutuu meissäkin se rukoustoivomuksen sana, että hänen muistonsa olisi iankaikkinen. (AK nr.19/1970)</blockquote