Toiminnot

Ero sivun ”Saattohoito ja arvokas kuolema (opetuspuhe)” versioiden välillä

Ortodoksi.netista

(Ak: Uusi sivu: '''Saattohoito ja arvokas kuolema''' ovat luonnollisesti tärkeitä asioita ja niiden tulisi olla itsestäänselvyyksiä. Kirkon kannalta ihmistä saatetaan rukouksin jokaisessa eläm...)
 
Ei muokkausyhteenvetoa
 
(2 välissä olevaa versiota samalta käyttäjältä ei näytetä)
Rivi 45: Rivi 45:
''Kuopiossa Mielenterveyspäivillä 2.10.2008 pidetty puhe''
''Kuopiossa Mielenterveyspäivillä 2.10.2008 pidetty puhe''
[[Luokka:Opetuspuheet]]
[[Luokka:Opetuspuheet]]
[[Luokka:Opetuspuheet/Etiikka]]
[[Luokka:Kuolema]]
[[Luokka:Etiikka]]

Nykyinen versio 17. huhtikuuta 2013 kello 10.03

Saattohoito ja arvokas kuolema ovat luonnollisesti tärkeitä asioita ja niiden tulisi olla itsestäänselvyyksiä. Kirkon kannalta ihmistä saatetaan rukouksin jokaisessa elämän vaiheessa. Lapsen synnyttyä luetaan rukoukset lapsen ja äidin puolesta. Kasteessa, avioliitossa, merkkipäivien kiitosrukoushetkessä, sairaan puolesta ja myös kuolinvuoteella, kaikkiin näihin tilanteisiin on olemassa omat rukoukset. Kirkko saattaa ihmistä läpi elämän. On enemmänkin ihmisestä itsestään kiinni, haluaako hän ottaa Kristuksen saattajakseen.

Monessa jumalanpalveluksessa toistuu seuraava anomusrukous:

"Anokaamme elämällemme kristillistä, kivutonta, kunniallista, rauhallista loppua ja hyvää vastausta Kristuksen peljättävän tuomioistuimen edessä."

Yksi Kirkon keskeisimmistä julistuksista on muistuttaa meitä ihmisiä siitä, että elämämme ei kestä loputtomiin tässä ajassa. Meitä kannustetaan elämään niin, kuin jokainen päivä olisi viimeinen. Valitettavasti suurimmalle osalle tämä periaate on muuttunut sellaiseksi, että "eletään niin kuin viimeistä päivää". Jotta voisimme ymmärtää sen, mitä on arvokas kuolema ja siihen liittyvä saattohoito, on meidän tarkasteltava yleistä suhtautumistamme kuolemaan.

Karkeasti voidaan sanoa, että kuolemaan liittyvä kulttuurimme on muuttunut hyvin etäiseksi. Kuolemaan suhtaudutaan yhtä aikaa suurella mielenkiinnolla ja toisaalta siihen halutaan pitää tarpeeksi etäisyyttä. Mielenkiinto näkyy siinä, että kuolema jo pelkkänä otsikkona myy, kuten luonnonmullistukset, sodat, terroriteot ja onnettomuudet. Ne ovat yleensä uutisten ensimmäisiä otsikoita ja näitä yhdistää eräs tekijä: kuolema. Tiedotusvälineissä esiin tuleva kuolema kiinnostaa ihmisiä, koska se on turvallisen matkan päässä jokaisesta itsestään.

Siinä vaiheessa, kun kuolema koskettaa enemmän henkilökohtaisella tasolla, tulee ongelmia. Kuolemaa ei haluta tällöin enää kohdata, koska se muistuttaa meitä oman elämämme rajallisuudesta. Tällöin ihminen kokee kaiken kuolemaan liittyvän hyvin vaikeaksi asiaksi. Se tulee esille esimerkiksi siinä, että olo saattohoidossa olevan ihmisen lähellä koetaan enemmän tai vähemmän kiusalliseksi tai ylipäätään ei haluta keskustella mistään kuolemaan liittyvästä aiheesta.

Tätä kuoleman kohtaamisen pelkoa siirretään myös seuraaville sukupolville. Lasten lapset suoranaisesti jätetään koteihin, jotta heidän ei tarvitse tavata isovanhempaansa, joka ei muka ole se sama, jonka he muistavat mummolastaan. Tämä toteutuu sairaalassa, mutta yhtä lailla myöhemmin hautajaisissa, jolloin saatetaan vaatia, että arkku on kiinni koko hautaustoimituksen ajan. Ortodoksisessa perinteessähän arkku on avoinna koko toimituksen ajan, ellei siihen ole jotain selvää näkyvää perustetta.

Mutta kysymyshän ei ole siitä, että iäkäs ihminen ei halua puhua mistään kuolemaan liittyvästä tai siitä, että lapsi ei missään nimessä halua nähdä saattohoidossa olevaa henkilöä tai sitten kuollutta arkussa. Kysymys on siitä, että kuolema ajatuksena halutaan vain yksinkertaisesti "sulkea kannen alle".

Kuoleman kohtaamisen pelko on saanut kaiken tämän aikaiseksi. Syy ei tietenkään ole kenenkään yksittäisen ihmisen, sillä koko vanhustenhoitojärjestelmä on muuttunut. Hyvin harva iäkäs ihminen siirtyy ajasta iankaikkisuuteen kotioloissa ja toisaalta, yhä vähemmän on niitä, jotka ovat edes nähneet kuollutta ihmistä.

Mistä sitten olisi lähdettävä liikkeelle, että kuoleman kohtaamisen pelko ei vaikeuttaisi saattohoitoa ja toisaalta juuri tuota arvokasta kuolemaa? Helpointa olisi tietysti katsoa peiliin ja kysyä itseltään, olenko minä ajatellut sitä tosiseikkaa, etten elä täällä maan päällä ikuisesti? Toisen ihmisen tukeminen saattohoidossa edellyttää, että me itse uskallamme suhtautua kuolemaan terveellä tavalla. Jos pelkäämme kuolemaa ja sen kohtaamista, emme voi myöskään tukea ihmistä, joka on lähellä kuolemaa.

Kirkon yksi perustehtävä on antaa ihmisille voimaa ja toivoa tässä elämässä. Lisäksi Evankeliumin tutkiminen ja rukouselämä osaltaan jo auttavat ihmistä käsittämään kuolema uudella tavalla. Kristitty ei näe kuolemaa kaiken loppuna vaan uuden elämän alkuna!

Saattohoidon tulisi alkaa jo paljon ennen saattohoitoa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kuolemaan liittyviä käytännön asioita tulisi pohtia silloin, kun olemme vielä suhteellisen terveitä. Kysymys ei ole pelkästään kahden kaupasta, jolloin saman pöydän ääressä ovat potilas ja lääkäri. Harvemmin se on pelkästään kolmenkaan kauppaa, jolloin siinä ovat myös omaiset läsnä. Moni ihminen haluaa tänäkin päivänä, että Kirkko on tässä kaikessa mukana. Mukana on siis monta tahoa, jotka kaikki pyrkivät siihen, että ihmisen siirtyminen tästä ajasta iankaikkisuuteen olisi rukouksen sanojen mukaisesti: "kristillistä, kivutonta, kunniallista, rauhallista".

Monet ihmiset tekevät tänä päivänä hoitotestamentin, joka omalta osaltaan takaa jo sen, että ihmisen oma tahto tulee selkeästi esille. Monet haluavat myös, että pappi tai muu kirkon työntekijä olisi läsnä saattohoidossa ja tietysti jo sitä aikaisemmin. Kirkon työntekijänä haluankin tässä yhteydessä tuoda esille muutamia seikkoja, jotka osaltaan hidastavat toimintaa siinä tilanteessa.

Ensinnäkin, seurakunnan jäsenrekisterin kautta tiedetään ihmisen olinpaikka ainoastaan silloin, kun ihminen asuu kotonaan tai muuttaessaan on tehnyt normaalin muuttoilmoituksen. Monesti käy niin, että hoitokotiin siirtyessä henkilön olinpaikka ei ole enää seurakunnan työntekijöiden tiedossa.

Toinen tähän liittyvä asia on se, että hoitolaitokset eivät voi ilmoittaa siellä asuvien henkilöiden olemassaoloa seurakunnille, ellei aloite ole tullut asukkaalta itseltään tai hänen lähiomaisiltaan. Käytännössä, seurakunta ei voi siis tietää oman (aikaisemmin hyvinkin aktiivisenkaan) seurakuntalaisensa olinpaikkaa, ellei tätä tietoa ole erikseen ilmoitettu tai ellei seurakunnan työntekijää ole pyydetty paikalle henkilön omasta tai läheistensä toimesta.

Tästä oikeastaan kumpuaakin jo seuraava ongelma. Nimittäin se, että kynnys esimerkiksi papin paikalle pyytämiselle on melko suuri. Tähänkin voi olla monta syytä. Monesti lähiomaiset saattavat asua kauempana, eivätkä tunne paikallisen seurakunnan työntekijöitä. Osaltaan kysymys voi olla siitä, että ei haluta vaivata näitä työntekijöitä tai edes tiedetä, että pyytäminen on mahdollista ja hyvin helppoa. Kolmantena seikkana on se, että papin pyytäminen sairaan luokse on vaihtoehdoista viimeisin. Meille on iskostunut ehkä elokuvistakin tuttu käsitys viimeisestä voitelusta, joka suoritetaan juuri kuolinhetkellä. Tämän käsityksen vallitessa ei olekaan ihme, ettei pappia mielellään pyydetä paikan päälle. Läheiset pelkäävät, että sairasvuoteessa olevaa ihmistä pidetään jo puolikuolleena, kun pappikin on läsnä.

Mutta ortodoksisuudessa, eikä käsittääkseni evankelisluterilaisessa kirkossakaan ole viimeistä voitelua. On olemassa kylläkin rukouksia kuoleman hetkellä, mutta ne ovat aivan toinen lukunsa. Tärkeämpää olisikin se, että ihmisillä olisi mahdollisuus säännöllisesti osallistua Ehtoolliseen myös hoitokodeissa ja vuodeosastoissa. Ortodoksisessa kirkossa ei oikeastaan ole myöskään "viimeistä Ehtoollistakaan". Kysymys on tärkeästä asiasta, jota ei tarvitse jättää viime hetkeen, vaan säännöllisyys tarkoittaa nimenomaan sitä, että oli ihminen sitten terve tai sairas, niin hänellä annetaan tuo mahdollisuus.

Useinhan on niin, että viimeisinä päivinä ihminen ei jaksa, eikä edes kykene syömään tai nielemään mitään ja hän voi olla suurimman osan ajasta unessa tai lähes tajuttomana. Siinä tilanteessa ei voida enää edes ajatella Ehtoollisen antamista. Toki siinäkin tilanteessa voidaan pitää rukoushetki, joka ei missään nimessä ole vähäpätöinen asia.

Mitä me sitten läheisinä ihmisinä voimme tehdä, kun olemme osallisena tuossa saattohoidossa? Tai yhtä hyvin voisi kysyä myös, että mitä meidän sellaisessa tilanteessa tulisi sanoa? Harvemmin meidän tarvitsee sanoa siinä tilanteessa mitään erikoista tai maata mullistavaa. Itse asiassa, meiltä harvemmin edes odotetaan monisanaisuutta tai perusteluja sille, miksi ihminen kuolee. Tällaisten kysymysten ääreen tullaan silloin, kun kuolema on tapahtunut onnettomuuden seurauksena tai muutoin äkisti ja silloinkaan sanat eivät voi millään ilmaista kaikkea mitä pitäisi.

Monissa uskonnoissa hiljaisuudella on suuri merkitys, koska tiedetään, että sanat pystyvät ainoastaan pienissä määrin ilmaisemaan kaikkia ihmisen tunteita. Saattohoidossa tilanne on juuri sellainen - ensin tulee läsnäolo ja sitten vasta sanat. Sanoja ei tarvitse kuitenkaan väheksyä. Monesti ihmisen kuuloaisti säilyy viimeiseen asti melko valppaana. Rukous ja läheisen ihmisen puhe vaikuttavat ihmiseen, joka on meidän silmissämme lähes tajuton. Usein silloin huomaa hetkellisen havahtumisen, kun heikko ihminen kuulee jotain tuttua ja lohduttavaa.

Kuolemaa lähellä oleva ihminen odottaa kyllä tukea ja turvaa toisesta ihmisestä. Tätä turvaa tuo jo itsessään toisen ihmisen läheisyys. Vanhus tai pitkään sairastanut ihminen on usein jo siinä mielessä sujut kuoleman kanssa, ettei hän odota mitään yllättäviä tai suuria asioita. Hän vain tarvitsee saattajaa. Kysymys on eräästä ihmisen normaaliin elämänkiertoon liittyvästä asiasta. Saatamme pienen lapsen hoitopaikkaan tai ala-astetta aloittavan koululle. Saatamme morsiusparin kirkosta ulos, olemme läsnä lapsen kasteessa ja merkkipäiväjuhlissa. Yhtä lailla meidän tulee olla saattamassa ja olla läsnä silloin, kun joku siirtyy tästä ajasta iankaikkisuuteen. Tuo ihminen valmistautuu silloin viettämään uutta syntymäpäiväänsä ja varmasti hän haluaa, että läheiset ovat tuolloin hänen kanssaan.

Kuolevan ihmisen kohtaaminen ja hänen tukemisensa ei ole lopulta ylivoimaisen vaikeaa. Saattohoidossa peilautuu aina meidän lohduttajan ja läsnäolijan oma suhde kuolemaan. Jos me emme kykene hyväksymään ja kohtaamaan kuolemaa, meidän auttamisen mahdollisuudetkin ovat vähäisemmät. Jos taas uskallamme nähdä kuoleman toisella tavalla asiana, joka ei ole kaiken loppu, vaan uuden alku, auttamisemme mahdollisuudet ovat toisenlaiset.

Isä Andrei Verikov

Kuopiossa Mielenterveyspäivillä 2.10.2008 pidetty puhe