Katumuksen koulu (opetuspuhe)

Isä Pentti Hakkarainen
(Kuva © Ortodoksi.net/HAP)

Me elämme Suuren paaston aikaa, joka valmistaa meitä Kristuksen ylösnousemusjuhlaan. Se on elävä vertauskuva ihmisen koko elämästä, hänen Kristuksessa tapahtuvasta ylösnousemuksestaan. Paasto on tarkoitettu meille hengellisen eheytymisen ja kasvamisen ajaksi. Ortodoksisen kirkon isät tähdentävät opetuksissaan, että paasto, rukous ja armeliaisuus ovat voimakkaita aseita taistelussa syntiä vastaan. He opettavat, että aineellinen ruumis osallistuu ihmisen täydellistymiseen ja pyhittymiseen.

Ortodoksinen paasto on ennen muuta yhteisöllinen. Kirkko kutsuu ihmisiä Jumalan uudistavaan maailmaan, rakkauteen, keskinäiseen kunnioittamiseen ja todelliseen elämään. Kirkon opetuksessa korostuu vastuu ihmisten pelastumisesta yhteisössä. Paastoaminen ei rajoitu ruokaan. Paastossa on keskeistä oikea elämänasenne. Paasto koskee koko elämäämme. Ajatusten, puheiden, asenteiden ja tekojen huolellinen valinta on välttämätöntä pahan ja synnin kukistamiseksi. Taistelussa pahan aiheuttajia vastaan meiltä edellytetään kohtuullisuutta, pidättyväisyyttä ja raittiutta asioissa, jotka johdattavat meitä pahaan ja avaavat oven pahan läsnäololle elämässämme.

Synnin tekeminen on Jumalan rakkauden ja huolenpidon hylkäämistä. Synti on pirstoutuneisuutta sekä itsessämme että suhteessa toisiin. Me puolustamme oikeuksiemme ollaksemme varmoja siitä, että olemassaolomme tunnustetaan ja että olemisemme ei ole vaarassa, ja tekemällä niin meistä tulee pieniä ja eikä elämällämme ole sisältöä.

Taistelu pahaa ja syntiä vastaan on läheisessä yhteydessä taisteluun hyvän puolesta. Hyvän tekeminen edellyttää, että haluamme tehdä sitä. Hyvän tekeminen ei ole koskaan pelkästään yksilöllistä. Se on aina Kirkon yhteistä toimintaa. Usko on läheisessä yhteydessä rakkauteen ja toimii sen kautta.

Yksilökeskeisessä ja sisäisesti tyhjässä ajassamme korostetaan ihmisen ulkonaista menestymistä ja onnistumista. Tämä ajattelu leimaa usein myös Kirkon jäsenten elämänasenteita. Kirkko nähdään laitoksena, joka palvelee yksilön moraalia ja uskonnollisia tarpeita. Omavoimaisen ihmisen käyttäytymistä leimaa myönteisten tunteiden puuttuminen. Se ilmenee esimerkiksi ihmisen puhumattomuutena, joka tavallisesti laukaisee muissa ihmisissä syyllisyyden ja pahaolon tunteita.

Kun ihmisen elämästä katoaa hyvä tahto, hänessä alkavat vaikuttaa ahdistavat, vihan täyttämät asenteet kateutena ja toisten väheksymisenä. Ihminen ei tiedosta pahanolon tunnettaan, henkistä ja tunnepohjaista väsymystään eli vihaansa omaa heikkoutta kohtaan. Hän ulkoistaa vihansa toisiin ihmisiin. Hän kokee kaikkinaisen rakentavan toiminnan järjettömänä tunnesitoutumisena. Siksi hän karttaa avoimuutta ja ihmisten luonnollista vuorovaikutusta. Rahasta ja ulkonaisesta toiminnasta tulee hänelle jokapäiväistä leipää ja lääkettä sisäisen tyhjyyden hoitoon ja pahoinvoinnin peittämiseen.

Suuren paaston ortodoksiset jumalanpalvelukset ovat kristikunnan syvintä ja kestävintä ihmismielen hoitamista. Kirkon isien perinteessä katumuksen mysteerio on kasvatuksellinen tapahtumasarja. Se on ihmissielun varjelemista itsetyytyväisyyden tunteesta.

Katumus sanan ortodoksisessa merkityksessä tarkoittaa syvää, perustavaa laatua olevaa elämän uudelleen arvioimista. Katumus ei rajoitu joihinkin "pahoihin tekoihin", se käsittää koko elämän. Kirkko kutsuu meitä elämämme jokaisena hetkenä, mutta erityisesti paaston aikana keskittämään huomiomme perimmäisiin arvoihin ja päämääriin. Kirkon korostamat arvot ja päämäärät kasvavat suhteestamme Jumalaan. Meiltä edellytetään katumuksen henkeä. Ei. riitä, että meille annetaan anteeksi; meidän tulee olla valmiit ottamaan anteeksiantamus vastaan ja hyväksymään se.

Suuren paaston jumalanpalveluselämä on katumuksen koulu. Se opettaa meille, mitä on katumus ja kuinka voimme löytää katumuksen hengen. Se valmistaa ja johtaa meitä hengelliseen uudistumiseen - ilman uudistumista synninpäästö on merkityksetön. Kirkon jäsenen todellista elämää ei voi olla ilman katumusta, elämän jatkuvaa uudelleen arvioimista. Katumus on hedelmätöntä, ellemme tee päätöstä elämän muutoksesta eli paluusta takaisin Jumalan yhteyteen.

Pinnallisuus, rauhattomuus ja väkivaltaisuus ovat tunnusomaista nykyihmiselle ja hänen elämälleen. Kun ihmiseltä puuttuu elämän pyhyys, jää jäljelle ankara tämänpuoleisuus. Ihminen pakenee ulkonaiseen toimeliaisuuteen ja tehokkuuteen. Ihmisen energia kuluu oman itsensä ylläpitämiseen. Sisäisesti koditon ihminen ei luota kehenkään, eikä hän tarvitse kenenkään tukea tai rakkautta, hän tekee kaiken yksin. Hän ei myöskään koskaan voi jakaa ihmistä rakastavan Jumalan tarjoamaa syvintä, rikkainta elämän lahjaa: mahdollisuutta olla lähellä toisia ihmisiä omana itsenään, yksilönä, persoonallisuuteni.

Ulkoinen maailma korostaa itseään. Sisäinen maailma voidaan aistia, mutta se ei koskaan vaadi äänekkäästi huomiota. Meidän on edettävä paaston tietä varovasti ja huolellisesti. Ensin on ymmärrettävä, mikä on ero sellaisella läsnäololla, joka korostaa ja tuo itseänsä esille, ja sellaisella, jota meidän on etsittävä, koska voimme aistia sen vain sydämellä. Pyhä Isämme Johannes Krysostomos opettaa: "Löydä sydämesi avain. Tulet huomaamaan, että tämä avain avaa myös Jumalan valtakunnan oven".

Yksinkertainen ja vaatimaton elämä opastaa parhaiten Kirkon yhteiseen jumalanpalvelukseen. Kirkon jäsenten keskinäinen yhteys on rakkautta Kirkkoa ja sen jumalanpalveluselämää kohtaan. Jumalan ja lähimmäisen rakastaminen opitaan käytännön kristillisessä elämässä. Kirkon yhteinen uskon kokemus, rukouselämä, paasto ja jumalanpalvelus kasvattavat meitä lähimmäisen ymmärtämisen ja palvelemisen henkeen. Mutta kasvaminen edellyttää meiltä avoimuutta Kirkon yhteisöllisyydelle. Kukin meistä on ihmispersoona siinä määrin, kuin hän luo rakkaudessa suhteen Jumalaan ja lähimmäisin. Kirkon lähetystehtävänä on muuttaa ihmisten elämää. Ilman Kirkon yhteisöllistä rakkautta kaikki on ihmiselämässä vain ulkokohtaista vakuuttelua tai aineellisten tarpeiden tyydyttämistä.

isä Pentti Hakkarainen

Katso myös

• Katumuksen sakramentti (opetuspuhe)
• Katumus, synnintunnustus ja hengellinen isä (opetuspuhe)