Dimitrin suovattu (opetuspuhe)

(lokakuun 26. päivää edeltävä lauantai)

Hautaristi Valamosta.
(kuva © veli Martinus, Valamon luostari)

Aina uudestaan ja uudestaan saan palautetta suurelta yleisöltä siitä, kuinka kaunis ortodoksinen hautaustoimitus onkaan. Se koetaan yli kirkkokuntien ja jopa eri uskontojen rajojen niin lohduttavaksi ja intiimiksi. Monen uuden ortodoksin taival kohti kirkkomme helmaa on kulkenut rakkaan ortodoksivanhempansa tai omaisensa hautaustoimituksessa saadusta uskon kipinästä. Ei olekaan ihme, että eräät toisetkin kirkot ovat omaksuneet tiettyjä piirteitä omaan hautauskäytäntöönsä ortodoksisesta perinteestä. Lepattavat tuohuksen liekit saattoväen käsissä ei ole enää outo näky luterilaisissakaan hautajaisissa.

Suuren vaikutuksen ortodoksisuudesta kiinnostuville on tehnyt myös se rakkaus ja intensiteetti, jolla meillä on tapana muistaa edesmenneitä vainajiamme vielä hautajaisten jälkeenkin. Joskus joku on erehtynyt kritisoimaan kirkkoamme siitä, että se näyttää muistavan edesmenneitä vainajia enemmän kuin eläviä ja heidän huoliaan. Kirkon logiikka on kuitenkin toinen. Kun uskon perusta on usko iankaikkiseen elämään, kirkko muistaa ja kantaa huolta vainajia muistaessaankin elämän mielestä ja salaisuudesta. Kristuksessa kun elävät kaikki, niin kuolleet kuin elävät!

Kirkko muistelee vainajiaan niin yksityisesti kuin yleisestikin. Ortodoksisen rukouskirjan ohjeiden mukaan meidän jokapäiväisiin rukouksiin tulee kuulua esirukoukset niin elävien kuin kuolleiden puolesta. Kirkon päivittäiseen jumalanpalveluskiertoon liittyy säännönmukaisesti edesmenneitten vainajien muistaminen useaan otteeseen niin hartauden ekteniassa kuin erityisessä vainajien ekteniassa. Päivittäin toimitettavassa kirkon mysteeriossa, liturgian eukaristiassa mainitaan aina myös uskossa nukkuneet rakkaat omaisemme, joiden toivotaan näkevän Herran kasvojen valkeuden.

Ortodokseilla on tapana muistaa edesmenneitä omaisiaan ainakin kolmantena ja neljäntenäkymmenentenä päivänä kuoleman jälkeen ja edelleen aina kuolinpäivänä vuosittain. Vainajien yksityisten muistopäivien ohella kirkolla on myös yleisiä vainajien muistelupäiviä. Vanhan perinteen mukaan kirkko valmistautuu suurimpien juhliensa viettämiseen aina ensin muistamalla kaikkia edesmenneitä. Näin tapahtuu niin ennen suuren paaston alkua, ennen Pääsiäistä, ja jälleen samoin ennen Helluntaita. Näille suuria juhlia edeltäville muistopäiville on annettu paljon puhuva nimi: sielujen lauantait.

Myös syyskaudelle sijoittuu yksi sielujen lauantai. Lokakuun 26. päivää edeltävä lauantai on omistettu kaikkien uskossa ja iankaikkisen elämän toivossa nukkuneitten ortodoksikristittyjen muistolle. Tämän vainajien muistopäivän erityinen otsikko on Dimitrin lauantai, karjalaisittain paremmin tunnettuna Dimitrin suovattu (< ven. subbota). Nimensä se on saanut siksi, koska sitä vietetään juuri ennen suurmarttyyri Demetrioksen muistopäivää, joka on lokakuun 26. päivä.

Dimitrin lauantai on slaavilais-venäläinen lisä ortodoksiseen vainajien muistoperinteeseen. Vainajien muistelupäivä juontaa juurensa ruhtinas Dimitri Donskoin ajoilta. Vuonna 1380 käydyn Kulikovan taistelun jälkeen tuona lauantaina alettiin muistella taistelussa kaatuneita sotilaita. Sittemmin muistelun kohteeksi tulivat myös kaikki muut edesmenneet. Näin Demetrioksen päivää edeltäneestä lauantaista tuli uusi yleinen vainajien muistelupäivä niin venäläiseen kuin karjalaiseen uskon perinteeseen.

Dimitrin suovattu sopii hyvin kirkon liturgiseen rytmiin. Se toimii ikään kuin joulupaastoa ja joulujuhlaa edeltävänä vainajien muistona. Lokakuun loppuun mennessä kirkon jouluun valmistautuminen on jo muutenkin selvästi havaittavissa.

Erityisen rakas Dimitrin suovattu oli myös vanhemmilleni. Minulla tuore kaunis muisto siitä, kuinka olin äitini kanssa mukana Dimitrin lauantain liturgiassa hautausmaalla, jonka isäni toimitti muutama päivä ennen kuolemaansa. Tuona kuulaana ja aurinkoisena lauantaipäivänä tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Vein vanhempani merenrantakahvilaan muistoaterialle ja puhuimme edesmenneistä rakkaistamme. Vuoden 2005 Dimitrin suovattuna sytytin tuohuksen rakkaan äitini muistolle tarkalleen neljäkymmentä päivää hänen kuolemansa jälkeen. Näin siirtyy ihana uskon perinne polvesta polveen ja matka jatkuu.

isä Mitro Repo

Katso myös:

• Parastaasi (isä Mitro Repo)
• Panihida ja parastaasi / vainajien muistelu
• Koliva eli muisteluvehnä

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestin numerossa 8/2005. Julkaisuun Ortodoksi.netissä on saatu kirjoittajan ja Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherran (lehden vastaavan päätoimittajan) lupa.