Kristuksen syntymä - uuden ihmisyyden juhla (opetuspuhe)

Kristuksen syntymä, jouluikoni
maal. Andrei Rublev, 1410
Kuva Wikipedia

Kristus on uusi Aadam

Pelastushistoriassa ovat keskeisiä tapahtumia Jumalan ilmestymiset maailmalle. Ne antavat ajalle merkityksen ja sisällön. Jumala oli voimallisesti läsnä Israelin kansan historiassa. Kristuksen tuleminen maailmaan oli ennalta valmistettu. Iisak, Joosef, Mooses, Joosua ja profeetat viitoittivat tietä Jumalan Pojan tulemiselle.

Mutta aika täyttyi, kun ilmestyi nuori nainen, Neitsyt Maria, joka oli otollinen synnyttämään Kristuksen. Pyhän Gregorios Palamaksen (k. 1359) mukaan Neitsyt Mariassa huipentui Jumalan ihmisten pelastukseksi tarkoittama tapahtumasarja. Tessalonikin esipaimen kirjoittaa:

“Hän oli perusta heille, jotka edelsivät häntä ja suojelija heille, jotka tulivat hänen jälkeensä. Hän oli ensimmäinen apostoli, marttyyrien tuki ja opettajien järkkymätön perusta.”

Kristuksen syntyminen ihmiseksi on ortodoksisen uskon ja elämän keskeinen ilo. Jumala ilmaisee Ilmoituksensa täyteyden Kristuksen lihaksi tulemisessa. Lihaksitullut Herra on täydellinen Jumala ja täydellinen ihminen. Kristus on Uusi Aadam. Ensimmäinen Aadam oli elävä sielu. Uusi Aadam on Taivaan Herra (1.Kor. 15:47).

Kristus syntyi Neitseestä. Sen vuoksi Hän on yhtä olentoa kanssamme. Mutta Hän ei syntynyt siemenestä, vaan tahrattomasta Neitseestä ja siksi Hän on vapaa synnistä. Kristus syntyi ihmiseksi “ei luonnon lain“ vaan Jumalan taloudenhoidon tahdon mukaan.

Kristus syntyi maailmaan ja poisti ensimmäisen Aadamin tottelemattomuuden seuraukset ja avasi ihmisille jälleen mahdollisuuden päästä Jumalan Valtakuntaan. Pyhittäjä Maksimos Tunnustajan (k. 662) mukaan Kristuksessa vaikuttaa ajallisen ja ikuisen ykseys. Jumala toimii historiassa. Jumalan Valtakunta on ihmisissä mahdollisuutena.

Kirkon uskollisen jäsenen elämässä Jumalan Valtakunta ei ole vain jotakin tulevaa, vaan myös läsnäolevaa ja toimivaa iankaikkisuutta. Ortodoksisen jumalanpalveluselämän eskatologinen luonne tekee todelliseksi Kirkon Jumalan Valtakunnan epifaniana eli ilmestymisenä maailmalle. Siksi ortodoksinen jumalanpalvelus on paljon enemmän kuin joukko rituaaleja, yksityiskohtaisia sääntöjä tai ohjeita.

Kirkon autenttinen jumalanpalvelus on uskon toimintaa. Ortodoksinen liturgia tekee läsnäolevaksi Kirkkoa Kristuksen Ruumiina. Jumala kutsuu Kirkon kautta maailmaa jakamaan Kristuksen lihaksitulemisessa alkaneen uudistumisen. Kirkon identiteetti kasvaa Jumalan Valtakunnasta. Kirkko todistaa uudesta elämästä Kristuksessa.

Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja opettaa, että koko luomakunta perustuu Jumalan ajatukseen ja tahtoon. Maksimokselle Kristuksen syntyminen ihmiseksi on Jumalan pelastussuunnitelmassa maailman olemassaolon polttopiste, mutta sillä on myös paikkansa jumalallisen luomisen alkusuunnitelmassa. Jumala loi maailman ja on ilmaissut Itsensä tullakseen Ihmisenä tähän maailmaan. Ihminen on luotu niin, että Jumala saattoi syntyä ihmiseksi ja lihaksitulemisen kautta ihminen jumaloituu.

Luotu maailma Jumalan merkkinä ja salaisuutena

Kristuksen pyhässä syntymisessä taivas ja maa laulavat yhdessä: menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus tulevat yhdeksi. Koko maailmankaikkeus luodaan uudelleen. Kristuksen syntyminen ihmiseksi merkitsee Jumalan ja ihmisen ikuista ykseyttä.

Pyhä Johannes Krysostomos (k. 407) opettaa:

“Minä näen uuden ja ihmeellisen salaisuuden. Korvissani kaikuu paimenien laulu, he eivät soita pilleillään vaimeaa melodiaa, vaan laulavat taivaallista hymniä. Enkelit laulavat. Arkkienkelit yhdistävät äänensä sopusointuiseksi. Kerubit laulavat ylistyshymniä. Serafit korottavat äänensä ylistykseen Hänen kirkkaudelleen. Kaikki ylistävät tänä pyhänä juhlana nähdessään Jumalan maan päällä ja ihmisen taivaissa: ylhäisen alhaalla pelastuksemme tähden, ja alhaisen ylhäällä Jumalan ihmisrakkauden tähden”.

Luotu maailma on Jumalan merkki ja salaisuus. Kaiken Luoja kutsuu ihmistä elämään luomakunnan kuninkaana ja pappina, joka ottaa vastaan lahjan Jumalalta uhratakseen sen Luojalleen.

Ihminen luotiin aikojen alussa luomakunnan herraksi, ja Luoja antoi hänen tehtäväkseen koko luomakunnan saattamisen Jumalan yhteyteen. Ihminen torjui tämän tehtävän. Ihmisen synti syöksi luomakunnan rappioon ja kuolemaan, mutta ihmisen eheyttäminen ihmiseksi syntyneessä Kristuksessa merkitsee kosmoksen palauttamista alkuperäiseen kauneuteensa.

Ortodoksisen syntymäjuhlaperinteen vanhimmat traditiot ovat peräisin Palestiinasta, Egyptistä ja Syyriasta. Kristuksen syntymäjuhlan viettäminen yhdistyi näillä alueilla teofaniaan eli Kristuksen kasteen juhlaan (6. tammikuuta).

Teofania oli pääsiäisen ja helluntain ohella vanha kastejuhla, jota edelsi valmistautumis- ja paastoaika. Kasteoppilaalle ns. kasteoppilaskausi merkitsi luopumista vanhasta elämänasenteesta. Hän sitoutui seuraamaan elämässään Kristusta. Hänelle opetettiin, että pyhässä kasteessa hän todella kuolee ja ylösnousee Kristuksen kanssa.

Kristuksen syntymä - uuden ihmisyyden juhla

Nykyihminen on kuuro Kirkon kasteopetukselle. Valtaosalle ihmisistä kuolema tarkoittaa vain biologisen elämän loppumista. Kristitytkin ovat paljolti hylänneet kuoleman hengellisen merkityksen ja sisällön.

Kirkon opetuksessa kuolema tarkoittaa ihmisen erottautumista elämästä eli Jumalasta. Siksi kuolema on hengellinen todellisuus. Ihminen hylkää Jumalan hänelle antaman todellisen elämän. Hengellinen kuolema muuttaa ihmiselämän yksinäisyydeksi, kärsimykseksi, peloksi, synnin orjuudeksi, vihollisuudeksi ja tyhjyydeksi.

Kirkon ensimmäisten vuosisatojen kasteoppilas ymmärsi konkreettisesti, mitä merkitsi luopuminen tästä maailmasta. Hän eli pakanallisessa maailmassa, jossa palvottiin epäjumalia ja osallistuttiin keisarikulttiin. Kasteoppilas oli tietoinen Kirkon jäsenen “kaidasta tiestä“ ja mihin se johti ympäröivässä roomalaisessa yhteiskunnassa.

Pyhä Johannes Krysostomos (k. 407) opettaa kastettaville:

“Pyytäkää Herralta apua, kun menette pyhitettyyn veteen ja nousette sieltä, sillä niin tehden te näytätte ylösnousemuksen vertauskuvan. Herran avulla te vartioitte lahjoja, jotka olette saaneet, eivätkä saatanan juonet voi teitä voittaa. Herra on kirjoittanut teidät ylimpien ystäviensä joukkoon ja lahjoittanut lapseuden teille entisille vangeille ja orjille, joilla ei ollut lainkaan rohkeutta Hänen edessään.”

Kun Rooman keisarikunnasta tuli 300-luvulla muodollisesti kristillinen, pahasta luopumisen tarkoitus hämärtyi ja muuttui lähinnä kuriositeetiksi. Kirkkoon liittyneiden määrä kasvoi suureksi ja hengellisestä ohjauksesta tuli katumuksen mysteerion keskeisin osa.

Katumusta eivät enää harjoittaneet niinkään Kirkon yhteydestä suljetut vaan Kirkkoon kuuluvat ihmiset. Katumus lakkasi paljossa olemasta kristillisessä elämän keskeisin asia ja katumuksen sijaan alettiin korostaa synninpäästöä. Yhteiskunnan maallistuminen teki Kirkon totuudesta avoimen maailmallisille elämänfilosofioille, jotka hämärsivät kristillisen käsityksen synnistä ja katumuksesta.

Kirkon jäsenen salaisuus piilee siinä, että hän elää lähimmäisilleen Jumalassa. Kirkon pyhät isät ja äidit julistavat elämällään uskoville tätä salaisuutta. Heidän elämässään korostuu hengellinen solidaarisuus ja keskinäinen ykseys.

Ihmisen elämä on 2000-luvun alun jälkikristillisessä yhteiskunnassa täynnä eettisesti sallivan ja aineellisesti hyvinvoivan yhteiskunnan ideologioita. Siksi hänen kirkollinen elämänsä on heikkoa, hämärtynyttä ja aneemista. Hän elää tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden neuroosia. Hänen aineelliseen ahtauteen ajautuneesta elämäntavasta puuttuu Kirkon elämän syvä mieli.

Kristuksen syntymä on uuden ihmisyyden juhla. Evankeliumi muotoutui ja levisi aluksi seemiläiseen maailmaan. Jumalan Sanan lihaksi tuleminen toteutui konkreettisessa ajassa ja paikassa, elävien ihmisten keskellä. Kirkko kehittyi samanaikaisesti seemiläisessä ja kreikkalaisessa maailmassa. Apostolisen ja katolisen kirkon evankeliumi ei pysähtynyt ihmiselämän- ja kulttuurin pintatasolle vaan jatkoi matkaa suoraan ytimeen eli ihmisen sisäisen elämän uudistamiseen ja muutokseen.

Kristus paljasti ihmisille heidän alkuperänsä, tulevaisuutensa ja sisäiseen ihmiseen kätketyt mahdollisuudet. Evankeliumin muovaama kristillinen kulttuuri ylsi vuosisatoja myöhemmin Bysantissa korkealle eettiselle tasolle ja huomattaviin saavutuksiin.

Bysantin kirkollinen taide löysi uusia ilmaisumuotoja. Se ei rajoittunut jäljittelemään näkyvää maailmaa, vaan pyrki tavoittamaan tuonpuoleista ja kuvaamaan sitä.

Bysanttilaisen oikeuden alalla määriteltiin uudella tavalla inhimillisiä suhteita koskevia periaatteita. Näin bysanttilaisessa yhteiskunnassa saatettiin lähestyä aiemmin ylitsepääsemättömiä vastakohtia esivallan ja vapauden, yksilön ja yhteiskunnan sekä idealismin ja realismin välillä.

Kirkon jäsenten haastava lähetystehtävä on tänäkin päivänä saattaa lihaksi Jumalan rakkaus ja totuus. Jumalan Pyhän Hengen ohjaama Kirkko on luova, elävä ja parantava Kristuksen Ruumis, joka etsii kaikkina aikoina Jumalan mielen mukaisia uudistumisen teitä. Pyhä eukaristia jäsentää uskovien elämää, kun siihen osallistuvat vievät mukanaan eukaristian keskelle arkipäivää.

Kristus syntyi ihmiseksi vahvistaakseen ihmisille, miten elämän pyhyys on käytännöllistä. Jumalan tunteminen on elämää, toimintaa ja kokemusta Hänessä. Kirkon lähetystyö tarkoittaa luovaa armeliaisuutta lähimmäistä kohtaan. Kristus sanoo, että usko voi siirtää vuoria (Matt. 17:20). Hän tarkoittaa, että usko voi muuttaa kaiken ihmisen elämässä.

Kun ihminen osallistuu Kristuksen Ruumiin eli Kirkon elämästä, hän osallistuu Kristuksen valkeudesta. Ortodoksista teologiaa hallitsee valkeuden teema. Pyhien isien opetuksessa ja elämässä valkeus julistaa Jumalan läsnäoloa maailmassa. Jumalan läsnäolo ei ole alisteinen maailman eikä kuoleman aiheuttamille pettymyksille.

Jumala tarvitsee meitä maailman muuttamiseen. Sen vuoksi meistä jokainen on vastuussa lähimmäisestään. Arkisessa elämässä pidämme niistä ihmisistä, jotka ovat meitä kohtaan miellyttäviä ja asiallisia, mutta Kristus lähettää meidät kohtaamaan heidät, jotka vaikeuttavat kaikin tavoin elämäämme.

Pyhien isien opetuksessa ajallinen elämä merkitsee “koettelemusten aikaa”, kun taas hengellinen elämä kuvastaa ihmisen sisäistä kasvamista ja eheytymistä Jumalassa. Ortodoksinen kirkko on itsessään valmistautumista iankaikkiseen elämään. Luodun maailman sekasorto kasvaa ihmisen aineellisista, itsekkäistä, aistillisista asenteista ja kiintymyksistä. Muuan vanhus sanoi kanssakilvoittelijoilleen:

“Kunpa ihmiset olisivat yhtä innostuneita hyvään kuin pahaan. Kunpa into, jolla he rientävät teattereihin ja pinnallisiin juhliin, rahanhimoon ja epäoikeudenmukaisuuteen, kohdistuisikin jumalisuuteen! Mehän tiedämme, minkä arvon Jumala on meille antanut, ja tiedämme pystymme taistelemaan pahoja henkiä vastaan.”

Ortodoksisen kirkon eukaristinen näkemys luomakunnasta Jumalan lahjana laittaa liikkeelle kaiken hengellisen taistelun, askeesin ja diakoniatyön. Eukaristinen elämä suuntautuu yksilön ja yhteisön itsekkäitä hankkeita vastaan. Pyhä ehtoollinen paljastaa ihmiseksi syntyneessä Kristuksessa vääräksi ja epäoikeudenmukaiseksi aineellista hyvinvointia toteuttavan ja lähimmäisen unohtavan elämäntavan.

Pyhien isien opetuksissa kaikkien hyveiden täyttymys on rakkaus Jumalaan ja lähimmäisiin. Rakkaus ja oikeudenmukaisuus ovat jumalallisia portteja Jumalan valtakuntaan.

Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja kirjoittaa:

“Ole innokas rakastamaan jokaista ihmistä niin paljon kuin sinä voit. Jos et kykene tekemään sitä, älä ainakaan vihaa ketään. Ja sinä et voi tehdä edes tätä, ellet halveksi maallisia asioita.”

Ortodoksiset isät korostavat opetuksissaan ihmisten olemuksellista kasvamista Kristuksen ihmisyydessä Jumalan yhteyteen. Todellinen kristitty löytää kaikkialla Kristuksen ja iloitsee Hänessä. Ortodoksisen kirkon rikas teologinen traditio kuvastaa yhteisöllistä terapeuttisuutta. Kirkko on sairaala meitä synnin sairastuttamia varten.

Isä Jarmo Hakkarainen

Katso myös

• Ortodoksinen joulu
• Sana tuli lihaksi (opetuspuhe)