Aikamme ohjaajavanhusten opetuksia perheestä ja kasvatuksesta (opetuspuhe)

Tämä puheenvuoro on pidetty ”Perhe ja kristillinen kasvatus meidän päivinämme” Jumalansynnyttäjän suojeluksen V kansainvälisessä konferenssissa, Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksessa, Helsingisä 15.10.2014. Puheenvuoron pitäjä: Athos-Säätiön toiminnanjohtaja TT Hannu Pöyhönen.

---

Kristuksessa rakkaat kuulijat, isät, äidit, veljet ja sisaret, siunatkaa!

Kirjan "Rakkauden haavoittama" -kansi

Tehtäväni on puhua tässä konferenssissa perheestä ja kristillisestä kasvatuksesta aikamme ohjaajavanhusten näkökulmasta. Tukeudun puheenvuorossani kahteen athoslaiseen ohjaajavanhukseen, Paisiokseen ja Porfyriokseen, joita kunnioitetaan syvästi kaikkialla ortodoksisessa maailmassa ja joista jälkimmäinen, vuonna 1991 kuollut Porfyrios, julistettiinkin pyhäksi vajaa vuosi sitten. Myös vanhus Paisioksen pyhäksijulistaminen on vain ajan kysymys. Sen odotettiin tapahtuvan jo tänä kesänä, jolloin hänen kuolemastaan tuli koittaneeksi 20 vuotta, mutta tietyistä poliittisista syistä hänen pyhäksijulistamisensa on vaikeaa Turkissa toimivalle Ekumeeniselle patriarkaatille. Hänen opetustensa esille ottaminen tässä konferenssissa on luontevaa jo eräänlaisena osana hänen juhlavuottaan, jonka aikana hänen elämästään ja toiminnastaan on järjestetty monia seminaareja. Yksi niistä pidettiin heinäkuussa Suomessa, Lammilla sijaitsevassa Athos-Säätiön Luostarikeskuksessa, jossa oli läsnä monia Pyhän Vuoren isiä sekä luennoitsijoina että vieraina ja johon myös saatiin Kreikasta vanhus Paisioksen jäämistöä, muun muassa hänelle kuuluneita vaatekappaleita.

Pyhien ohjaajavanhusten Porfyrioksen ja Paisioksen esirukoukset olkoot meidän kanssamme tässä konferenssissa ja arjessa sen jälkeen, niin että pystyisimme entistä paremmin toteuttamaan kristillistä kasvatusta kodissamme, kouluissamme, seurakunnissamme ja kaikkialla, minne Jumalan kaitselmus on meidät asettanut.

Kristillinen perhe

Vaikka maailma on muuttunut paljon, ortodoksinen käsitys perheestä on edelleen entisellään. Kristillisestä näkökulmasta katsottuna perhe on miehen ja naisen keskinäinen liitto, jonka Kirkko on sakramentaalisesti siunannut. Sen yksi keskeinen tarkoitus on jälkeläisten saaminen ja heidän kasvattamisensa taivasten valtakuntaa varten. Ajatus avioliitosta tai sen kaltaisesta yhteiselämästä kahden samaa sukupuolta olevan ihmisen kanssa on täysin vieras vanhus Paisiokselle ja pyhälle Porfyriokselle, vaikka he eivät siitä ole paljon puhuneetkaan, koska se ei heidän aikanaan vielä ollut kovin ajankohtaista ainakaan Kreikassa. Kahden samaa sukupuolta olevan ihmisen liitossa lapset eivät saa luomistyöhön perustuvia malleja isänä ja äitinä olemisesta. Vielä mahdottomampaa on, että sellaisessa liitossa, joka on vastoin Jumalan luomistyötä ja siten vailla Hänen siunaustaan, voitaisiin menestyksellisesti kasvattaa lapsia kristillisesti. Jo lasten takia Kirkon tulisi päättäväisesti pitää esillä ajassamme perinteistä perhemallia painottaen sitä siis myönteisillä näkökohdilla. Hyvin huolestuttavaa on myös avoliittojen yleistyminen ja niiden hiljainen hyväksyntä Kirkon piirissä. Koska nekään eivät ole kristillisen etiikan mukaisia, ne eivät voi olla ihanteellisia kasvupaikkoja lapsille eivätkä aikuisille itselleen. Onpa avoliitossa elävän osallistuminen Kristuksen Puhtaimpiin Salaisuuksiinkin hengellisesti vaarallista lukuun ottamatta kenties joitakin harvinaisia poikkeustapauksia, jotka henkilöiden rippi-isät ovat ekonomiaperiaatteen pohjalta siunanneet. Mielestäni juuri pastoraalisista syistä ihmisille pitäisi uskaltaa puhua Kirkossa avoliiton ongelmallisuudesta, sillä varmasti moni avoliitossa elävä kristitty ei yksinkertaisesti ole siitä nykyisin perillä.

Kristillinen perhe on myös vanhempien elinikäinen liitto. Erityisesti vanhus Paisios kehotti monia avioliittovaikeuksistaan kertoneita kärsivällisyyteen vaikeissakin olosuhteissa. Niitä, jotka moittivat ankarasti puolisoitaan, hän yleensä ohjasi näkemään näiden omat virheet, jotka todellisuudessa saattoivat olla vielä paljon suuremmat. Monesti hän neuvoi tulijoita kohtaamaan vaikea tai huonoille teille joutunut puoliso jollakin hyvällä tavalla, jossa ilmeni aidosti hätä ja huoli hänestä. Avioeroa vanhus Paisios piti aina huonona ratkaisuna erityisesti lasten kannalta. Hän jopa sanoi: ”Jos haluat sinetöidä lapsellesi synkän tulevaisuuden, ota avioero.”

Avioero aiheuttaa lapsen sieluun paljon traumoja, jotka ilmenevät masennuksena, ahdistuksena ja toivottomuutena, joskus jopa sen äärimmäisessä muodossa. Moni etsii lohtua näihin vaikeuksiinsa alkoholista ja huumeista. Vanhus Paisioksen majalla kävi paljon muun muassa huumenuoria, joilla oli tavattoman suuri rakkauden jano. Useimmat heistä olivat hänen mukaansa eronneiden vanhempien lapsia. Monet hän onnistui auttamaan uuden elämän alkuun juuri aidolla kiinnostuksellaan ja rakkaudellaan.

Yksi avioeron yleistymisen seurauksista ovat uusperheet, joissa tavallisesti on lapsia ainakin kolmista eri vanhemmista. Eläminen tällaisessa perheessä on ymmärrettävästi vaikeaa sen moninaisten ja monimutkaisten ihmissuhteiden vuoksi. Vaikka tällaisten perheiden syntyä ei nykyoloissa voida välttää, niitä ei silti koskaan voida pitää ihanteellisina sakramentaalisesti siunattuinakaan. Kirkon ainoa keino taistella niiden yleistymistä vastaan on perheiden tukeminen, jotta avioerot vähenisivät.

Opetuksissaan vanhus Paisios painottaa, että järjestyksen säilymisen ja harmonian vuoksi miehen pitäisi edelleenkin olla perheen pää, kun taas naisella luomisjärjestyksen perusteella on suurempi vastuu lasten kasvatuksesta. Siksi olisi ihanteellista, että äiti voisi olla kotona erityisesti silloin, kun lapset ovat vielä pieniä. Se, että tämä nykymaailmassa vaikuttaa niin mahdottomalta johtuu hänestä ennen kaikkea liian korkealle asetuista elintason tavoitteista. Juuri tämän vuoksi puolisot eivät yleensä tahdo lapsiakaan kuin yhden tai kaksi. Omiin kokemuksiinsa perustuen vanhus Paisios kuitenkin vakuuttaa, että Jumala pitää aivan erityistä huolta monilapsista perheistä. Isot perheet ovat todellinen rikkaus erityisesti lapsille, koska ne opettavat heille sosiaalisuutta, uhrautuvaisuutta ja rakkautta. Suurissa perheissä vanhemmat lapset oppivat huolehtimaan pienemmistään ja pienemmät taas kunnioittamaan vanhempiaan. Kun lapsia sitä vastoin on vain yksi tai kaksi, heitä helposti hemmotellaan ja heille annetaan kaikki, mitä he toivovat, niin että heistä tulee itsekkäitä. Niinpä vanhus Paisios monesti kehottikin luonaan käyviä nuoria etsimään itselleen puoliso monilapsisten perheiden parista.

Keskinäisen kunnioituksen pitäisi heijastua perheen ilmapiirissä sekä vanhempien että lasten kesken. Erimielisyyksiään puolisoiden ei pitäisi selvitellä lasten kuullen, sillä riiteleminen murehduttaa heidät. Paras perintö, jonka vanhemmat voivat lapsilleen antaa, on vanhus Paisioksen mukaan heidän oma hurskautensa. Kun lapset näkevät vanhempiensa rakastavan ja kunnioittavan toisiaan, käyttäytyvän ymmärtäväisesti sekä rukoilevan, kaikki tämä painuu heidän sieluunsa. Vanhempien kunnioittaessa toisiaan ja lapsien vanhempiaan perheen elämä sujuu rauhallisesti ja tasaisesti kuin kello.

Perheessä tapahtuva kasvatus

Lasten kasvatuksen tulee alkaa hyvin varhain, jo heidän sikiämishetkellään. Pyhän Porfyrioksen mukaan lapsi kohdussa ollessaan kuulee ja tuntee äitinsä kautta. Se aistii äidin liikkeet ja tunteet. Kun äidin kasvot synkistyvät, lapsikin synkistyy, ja kun äiti hermostuu, sekin hermostuu. Lapsi tuntee kaiken, mitä äitikin tuntee, kuten surun ja kivun, pelon ja ahdistuksen. Lapsi myös vaistoaa, jos äiti ei rakasta häntä, ja sen pieneen sieluun muodostuu haavoja, jotka seuraavat koko elinajan. Päinvastoin vaikuttavat äidin pyhät tunteet. Kun hän tuntee iloa, rauhaa ja rakkautta sikiötä kohtaan, ne välittyvät tälle salatulla tavalla, aivan samoin kuin syntyneelle lapsellekin.

Pyhä Porfyrios sanoo, että äidin pitää raskaana ollessaan rukoilla paljon ja rakastaa sikiötä, hyväillä vatsaansa, lukea psalmeja, laulaa kirkkoveisuja ja viettää pyhää elämää. Tämä hyödyttää häntä itseään, mutta samalla hän uhrautuu lapsen puolesta, jotta sekin pyhittyisi ja saisi alusta alkaen pyhiä vaikutteita. Hän aivan huudahtaa: ”Huomaatteko, miten herkkä vaihe naisen elämässä on odotusaika? Millainen vastuu ja millainen kunnia!” Vastaavasti vanhus Paisios toteaa, että jos vanhemmat silloin, kun lapsi on vielä äidin kohdussa, rukoilevat ja elävät hengellisesti, lapsi syntyy pyhittyneenä.

Vanhus Paisioksen mukaan lapsi tarvitsee paljon rakkautta ja huolenpitoa, paljon ohjausta. Jos ihminen lapsena ollessaan saa osakseen huolenpitoa ja rakkautta, hänellä on voimaa kohdata elämän vastoinkäymiset. Valitettavasti vanhempien ”paristo”, kuten isä Paisios sanoo, on heidän töistä palatessaan kuitenkin monesti jo niin tyhjä, ettei lapselle enää löydy aikaa, vaan hänen vetoomuksensa torjutaan. Sen sijaan, että isä silittäisi lapsensa päätä lapsen tullessa hänen luokseen, hän saattaa häätää tämän pois keskittyessään lehden lukemiseen tai saadakseen levätä sohvalla, kun taas äidillä ei ole aikaa ruokaa laittaessaan. Näin lapsi kokee itsensä torjutuksi ja haavoittuu.

Kun lapsi on kuriton ja villiintyy, vanhempien pitää ojentaa häntä, jotta hän oppii ymmärtämään, missä kulkevat sopivan käyttäytymisen rajat. Jotta moitteet menisivät perille, lapsen pitää vanhus Paisioksen mukaan kuitenkin aistia vanhemmistaan luja ja vakaa rakkaus. Hän sanoo, että lapsena hän ja hänen sisarensa ottivat yhtä lailla vastaan vanhempiensa hyväilyn, läimäytykset ja suudelmat, koska he ymmärsivät vanhempien toimivan aina rakkaudesta, heidän parhaakseen. Siksi heillä oli luja luottamus vanhempiaan kohtaan.

Vanhus Paisios kehottaa vanhempia silti välttämään lasten ruumiillista kuritusta, joka hänen mukaansa on paikallaan ainoastaan pienten lasten kohdalla, jos he tekevät jotakin itselleen vaarallista eivätkä ymmärrä puhetta. Silloin loukkaantumisen tai kuoleman vaaraa parempi on vaikka kevyt luunappi. Täällä Suomessa sellaisista on tosin viime aikoina nostettu jopa oikeusjuttuja vanhempia kohtaan ja tuomittu heidät sakkoihinkin, mikä kertoo siitä, miten länsimaissa hyvät periaatteet monesti absolutisoidaan, niin että ne lopulta menettävät kaiken luontevuutensa ja kääntyvät elämää vastaan.

Joskus lapset voivat olla hankalia ja puhua rumasti myös tahtomattaan, kun jokin vakava tapaus on haavoittanut heidän mieltään. Tällaisissa tapauksissa pyhä Porfyrios sanoo, ettei vanhempien pidä välittää siitä, sillä noina vaikeina hetkinä lapset eivät yksinkertaisesti kykene toimimaan toisin, mutta myöhemmin he katuvat. Jos vanhemmat kuitenkin noina lastensa vaikeina hetkinä hermostuvat ja vihastuvat, he liittyvät pahaan henkeen, ja se pitää heitä kaikkia pilkkanaan.

Erityistä tarkkaavaisuutta kasvatuksessa isä Paisioksen mukaan on kiinnitettävä siihen, että vanhemmat eivät moittisi lapsiaan illalla, sillä silloin he eivät enää pysty haihduttamaan murhettaan ja yön pimeys pimentää heidän murheensa entisestään.

Joskus tilanne perheessä on niinkin, että Jumalan tahdosta lapset kasvattavat vanhempiaan. Näin on erityisesti vammaisten lasten ja aivan erityisesti kehitysvammaisten lasten kohdalla. Vakavasti vammainen lapsi muuttaa monesti vanhempien arvojärjestyksen päälaelleen ja voi johtaa hänen tiensä Kirkkoon. Isä Paisioksen mukaan kehitysvammaiset ovat vanhempien haltuun uskottuja enkeleitä, jotka ilman kilvoitusta ja pääsytutkintoja menevät taivaaseen ja toisinaan vievät sinne mukanaan myös vanhempansa. Tässä mielessä meidän aikamme sotii avoimesti Jumalaa vastaan pyrkiessään säätelemään sitä, keillä on oikeus syntyä ja elää. Jos kerran Jumala tietää, mikä meille itse kullekin on hyväksi pelastuksemme kannalta, miten ainakaan meillä Kirkon piirissä elävillä kristityillä olisi oikeutta puuttua Hänen kaitselmuksensa toimiin?

Uskonnollinen kasvatus

Aivan erityisesti vanhempien on isä Paisioksen mukaan pyrittävä auttamaan lapsia hengellisesti, kun he ovat vielä pieniä, sillä silloin heidän paheensakin ovat vielä pieniä ja ne voidaan helposti katkaista. Sitä mukaa kuin lasten ikä lisääntyy ja ymmärrys kasvaa vanhempien pitää arvostelukykyisesti johtaa heitä lähestymään Kristusta ja löytämään aikamme monenkirjavasta tarjonnasta todellinen, hengellinen ilo. Esimerkiksi koulunkäynnin alkaessa vanhempien tulisi antaa lapsille jotakin hengellistä luettavaa. Erityisen hyödyllistä luettavaa lapsille isä Paisioksen mukaan ovat pyhien elämäkerrat, minkä hän sanoo omasta kokemuksestaan.

Jokaisessa kristityssä kodissa pitäisi olla jokin erityinen rukoukselle omistettu paikka, joka tunnelmaltaan muistuttaa keljaa tai kirkkoa. Olisi hyvä, jos koko perhe yhdessä voisi kokoontua sinne päivän päätteeksi yhteisiin iltarukouksiin. Isä Paisioksen mukaan vanhempien ei kuitenkaan pitäisi pakottaa lapsia olemaan mukana loppuun asti, vaan jonkin ikäänsä ja ymmärrykseensä soveltuvan ajan, minkä jälkeen he tahtoessaan voisivat joko lähteä tai jäädä. Varttuneempien lasten kohdalla eräänlaiseksi minimiajaksi vanhus Paisios mainitsee viisitoista minuuttia ja nuorempien kaksi tai viisi minuuttia. Pakottaminen olemaan mukana loppuun asti voi vahingoittaa lasta, koska hän ei vielä tajua kirkkaasti rukouksen arvoa.

Myös pyhä Porfyrios varoittaa vanhempia painostamasta lapsia uskonnonharjoituksessa, sillä se voi johtaa aivan vastakkaisiin tuloksiin kuin mitä toivottiin. Se saattaa karkottaa lapset Kristuksen luota. Sen sijaan, että lapsia pakotetaan vaikkapa lähtemään vanhempien seurassa Kirkkoon, heille voidaan sanoa: ”Ken haluaa, voi lähteä nyt kanssani kirkkoon tai tulla myöhemmin.” Vanhempien pitää antaa Jumalan puhua heidän sielulleen. Syy siihen, että joidenkuiden ”hyvien” vanhempien lapset vartuttuaan alkavat kapinoida ja jättävät Kirkon ja kaiken siihen liittyvän ja juoksevat muualle nautinnon perässä, on pyhän Porfyrioksen mukaan juuri heidän vanhempiensa painostus, jolla nämä yrittävät tehdä heistä hyviä. Nuo ”hurskaat” vanhemmat, jotka pyrkivät tekemään lapsistaan ”hyviä kristittyjä”, painostivat heitä inhimillisellä rakkaudellaan, niin että lopputulos oli päinvastainen. Pieninä lapset taipuvat painostukseen, mutta murrosikään tullessaan he reagoivat kapinoimalla. Vastarinnan merkiksi he hakeutuvat huonoon seuraan ja alkavat sitten itsekin puhua siivottomuuksia.

Pyhän Porfyrioksen mukaan vanhempien pyhyys pelastaa lapset. Jotta näin kävisi, jumalallisen armon täytyy vaikuttaa vanhempien sielussa. Silloin armo valaisee, lämmittää ja elävöittää myös lasten sielut. Jotta lapset rukoilisivat, heidän suonissaan pitää virrata rukoilevien vanhempien veri.

Toinen herkkä ja seurauksiltaan kauaskantoinen alue, jolla vanhempien ei pitäisi painostaa lapsiaan, on ammatinvalinta. Lasta ei tulisi vaatia valitsemaan sellaista ammattia ja työtä, jota vanhemmat arvostavat mutta josta hän ei itse pidä. Tästä saattaa vanhus Paisioksen mukaan koitua monia tragedioita sekä lapselle että vanhemmille. Koska jokaisella on omat Jumalalta saadut lahjansa, hänen pitäisi hyödyntää ja jalostaa juuri ne. Siksi painostusta paljon viisaampaa olisi, että vanhemmat pyrkisivät sisäisellä silmällään löytämään lastensa erityiset vahvuudet ja rohkaisemaan heitä ammatinvalinnassa niiden suuntaan.

Kasvatuksen vaarat tänään

Nykyään vanhempia ei ehkä tarvitse enää varoittaa liian kovasta kurista, joka voi tehdä lapset aroiksi ja typistää heidän persoonallisuuttaan. Meidän aikamme vaara pyhän Porfyrioksen mukaan on sen sijaan lasten ylisuojelu eli vanhempien liiallinen huolehtiminen heistä. Ylisuojelu, joka on ominaista erityisesti äideille, nousee tietysti aidosta rakkaudesta, mutta se estää lasta itsenäistymästä ja herättää hänessä vastustusta, kapinamieltä. Jatkuvalla huolehtimisella, hätäilyllä ja lapsesta tuntemallaan ahdistuksella äiti saattaa paradoksaalisesti karkottaa lapsen luotaan ja ”menettää” hänet. Usein tuo särkynyt suhde – kiitos Jumalalle! – silti eheytyy vuosien tai vuosikymmenten päästä, kun lapsella on jo kylliksi ikää ja elämänkokemusta nähdä, että äidin toiminnan taakse kätkeytyi hyvä tarkoitus.

Toinen meidän aikamme kasvatuksen vaara, josta pyhä Porfyrios ja vanhus Paisios varoittavat yhteen ääneen, on vieläkin suurempi, sillä se voi olla tuhoisa sekä lapsen ajalliselle että iankaikkiselle elämälle. Tämä vaara on lasten jatkuva kehuminen, joka tekee heistä itsekkäitä ja kunnianhimoisia. Pyhä Porfyrios sanoo: ”Kun jatkuvasti kehut lapsia arvostelukyvyttömästi, paholainen ryhtyy kiusaamaan heitä. Se alkaa pyörittää itsekkyyden myllyä. Tottuessaan pienestä pitäen vanhempien ja opettajien kehuihin lapset voivat ehkä edistyä opinnoissaan, mutta mitä hyötyä siitä on? Itsekkäistä ei koskaan tule kristittyjä.” Näin sanottuaan hän vielä jatkaa: ”Uskomme ei pidä hyvänä tällaista toimintatapaa ja kasvatusmenetelmää. Päinvastoin, se painottaa, että lasten pitäisi oppia pienestä pitäen elämään totuudessa. Kristuksen totuuden mukaan sinä kehumalla toista teet hänestä egoistin. Egoisti on ongelmallinen ihminen, jota paholainen ja paha henki kuljettavat. Kasvaessaan itsekkyyden ilmapiirissä hänen ensisijaiseksi tavoitteekseen tulee Jumalan kieltäminen ja eläminen yhteiskunnassa itsekkäästi sopeutumatta siihen.”

Toista on tietysti rohkaista lasta ja toista palvomalla kehua häntä, ikään kuin hän olisi koko maailman keskipiste tai suorastaan Jumala. Pyhän Porfyrioksen mukaan vanhempien pitäisi kehujen sijasta ohjata lapsiansa siihen, että he näkisivät lahjansa Jumalalta saatuina ja pyytäisivät Häneltä voimia kehittää niitä, jotta menestyisivät. Kun lapselle puhutaan totta, hän oppii näkemään tekonsa oikeassa valossa, alkaa hillitä itseään ja kuunnella muita. Kehumista jatkuvasti kuuleva lapsi sen sijaan uskoo kehujiaan silloinkin, kun tietää heidän puhuvan perättömiä, sillä hän janoaa kehuja, niistä on tullut hänelle kuin huume.

Pyhä Porfyrios tietää, ettei hänen neuvonsa välttää lapsen kehumista löydä kasvatusmenetelmänä suurta suosiota nykymaailmassa. Hänen mukaansa se johtuu vain siitä, että olemme niin tottuneita lasten kehumiseen. Teemme kuitenkin lapsillemme suuren karhunpalveluksen kasvattaessamme heidät itsekkäiksi, sillä me teemme heistä kunnianhimoisia, kateellisia, yhteistyökyvyttömiä, kapinallisia ja jumalankieltäjiä. Kehut ovat lisäksi huonoa evästä elämän matkalle. Porfyrios sanoo: ”Kehuilla ei lasta valmisteta kohtaamaan yhtäkään elämän vastoinkäymistä, ja siksi he ovat tuuliajolla, neuvottomia ja lopulta epäonnistuvat. Maailma on nykyään mennyt piloille, kun pikkulapselle ladellaan ylistäviä sanoja solkenaan. Meille sanotaan, että lasta ei pitäisi moittia, ei pahoittaa hänen mieltään eikä painostaa häntä. Tottuessaan tällaiseen kohteluun hän ei pysty kohtaamaan oikealla tavalla pienintäkään vaikeutta. Kun joku sitten nousee häntä vastaan, hän murskautuu heti, eikä hänellä ole minkäänlaista kestävyyttä ja voimaa.”

Itsestään pyhä Porfyrios kertoo, ettei hän koskaan kuullut kehuja omilta vanhemmiltaan, minkä vuoksi hän teki aina kaiken epäitsekkäästi eikä kiitoksen toivossa. Eivät liioin hänen ohjaajavanhuksensa Pyhällä Vuorella, jonne hän meni vain 12-vuotiaana, koskaan kehuneet häntä. Sitä hän ei odottanutkaan, sillä hän koki, että moitteet auttoivat häntä kehuja enemmän. Kun sitten myöhemmin ihmiset alkoivat kehua häntä ja kutsua pyhäksi, se ei enää vahingoittanut häntä, koska nöyryyden hyve oli jo päässyt vakiintumaan hänessä.

Kun kehuminen tekee ihmisestä egoistin, äksyn, kovan ja säälimättömän, nöyryys kaunistaa hänet, tekee sopuisaksi, sävyisäksi ja myötätuntoiseksi. Nöyrä ihminen ei aiheuta vaikeuksia lähimmäisilleen. Siksi nöyryyden hyve on pyhän Porfyrioksen mukaan terveen elämän tae.

Toimiminen kasvatuksen ongelmatilanteissa

Jokainen tietää, että lasten kasvatuksessa tulee vastaan monia ongelmatilanteita. Kun lapset eivät tottele, vanhempien on isä Paisioksen mukaan hyvä osoittaa olevansa huolissaan heistä mutta silti painostamatta heitä. Painostamisen sijasta vanhempien on rukoiltava. Isä Paisios vakuuttaa, että tuskaisesta sydämestä nouseva rukous saa myönteisiä tuloksia aikaan. Erityisesti lasten ollessa teini-iässä vanhempien on jätettävä heidät Jumalan haltuun, kun kaikkensa yritettyään huomaavat, etteivät voi inhimillisesti auttaa. Silloin Jumala on velvoitettu auttamaan heidän lapsiaan.

Myös pyhä Porfyrios kehottaa kasvatuksen ongelmatilanteissa turvautumaan rukoukseen, sillä liialliset ohjeet ja neuvot saavat vain pahaa aikaan. Sanat iskeytyvät korviin, kun taas rukous uppoutuu sydämeen. Hän sanoo: ”Rukoile siis ensin ja puhu vasta sitten lapsillesi. Jos jatkuvasti neuvot heitä, he pitävät sinua rasittavana ja varttuessaan ajautuvat helposti masennukseen. Arvosta siis enemmän rukousta kuin puhetta. Puhu heille rukouksen kautta. Kerro asiasi Jumalalle, ja Jumala kertoo ne heille sisäisesti. – – Sano: 'Herra Jeesus Kristus, valaise lapsiani. Jätän heidät Sinun hoitoosi. Sinä annoit heidät minulle, mutta minä olen voimaton enkä pysty ohjaamaan heitä. Siksi pyydän, että valaiset heitä!' Ja niin Jumala valaisee heitä, ja he sanovat: 'Voi, minun ei olisi pitänyt murehduttaa äitiä sillä, mitä tein!' Tämä ajatus nousee heidän sisimmästään Jumalan armon avulla. Tämä on täydellinen toimintatapa: äiti puhuu Jumalalle ja Jumala puhuu lapsille.”

Lasten vaikeudet ja kipuilu ovat pyhän Porfyrioksen mukaan vanhemmille myös kutsu omaan henkiseen ja hengelliseen kasvuun, sillä perhe on suuressa määrin vastuussa ihmisen henkisestä tilasta. Hän sanoo: ”Lapsissa muutos lähtee vanhempien pyhittymisestä. Tulkaa pyhiksi, niin teillä ei ole mitään ongelmaa lastenne kanssa.” Ja vielä: ”Vanhempien pyhyys vapauttaa lapset ongelmista. Lapset kaipaavat lähelleen pyhiä ihmisiä, joilla on paljon rakkautta ja jotka eivät pelottele heitä eivätkä tyydy pelkkiin opetuspuheisiin, vaan näyttävät esimerkkiä pyhyydellään ja rukoilevat heidän puolestaan.”

Koulussa tapahtuva kasvatus

Vanhus Porfyrios antaa myös monia ohjeita siitä, miten kristitty opettaja voi auttaa ja kasvattaa menestyksekkäästi oppilaitaan. Hänen mukaansa vain rukouksella onnistutaan saamaan koulussa hyvää aikaan. Opettajan pitää anoa kaikille oppilailleen Jumalan armoa. Hänen pitää pyytää, että armo menisi heidän sieluunsa ja muuttaisi heidät.

Vanhus Porfyrioksen mukaan opettajan on tärkeä kiinnittää paljon huomiota jo siihen, miten hän astuu luokkaan ja aivan erityisesti silloin, kun siellä on tunnetusti hankalia oppilaita. Ennen sisälle menoaan opettajan on hyvä lausua Jeesuksen rukousta ”Herra Jeesus Kristus, armahda minua”. Kun hän sitten saapuu luokkaan pyhä Porfyrios neuvoo häntä syleilemään katseellaan jokaista lasta, rukoilemaan heidän puolestaan ja sen jälkeen puhumaan heille antaen heille itsensä kokonaan. Näin edetessään opettaja saa itse kokea iloa ja oppilaat yleensä hiljenevät kuuntelemaan, koska vaistoavat hänestä heijastuvan aidon rakkauden.

Jos kuitenkin käy niin, että joku oppilas silti aiheuttaa ongelmia, pyhä Porfyrios kehottaa opettajaa huomauttamaan asiasta ensin yleisellä tasolla tähän tapaan: ”Lapset, me olemme tulleet tänne oppiaksemme, vakavaa asiaa varten. Minä olen täällä teidän kanssanne auttaakseni teitä. Menestyäksenne elämässä te joudutte vähän väsymäänkin, ja myös minä, joka rakastan teitä hyvin paljon, näen vaivaa sen eteen. Siksi pyydän teitä olemaan hiljaa voidaksemme saavuttaa tavoitteemme.” Hänen mukaansa huonosti käyttäytyvää lasta ei tällöin pidä katsoa. Vasta sitten, jos hän edelleen käyttäytyy huonosti, Porfyrios kehottaa puhumaan suoraan hänelle vakavasti ja päättäväisesti, mutta ilman vihaa. Hän myös muistuttaa, etteivät lapset ole tarkoituksellisesti hankalia, vaan se on yleensä aikuisten syytä. On luonnollista, että kotien rikkonaisuus ja ongelmat eivät voi olla näkymättä koulussa, jossa lapset viettävät vuosittain suuren osan päivästään.

Antaessaan neuvoja opettajille pyhä Porfyrios sanoo myös, ettei heidän pidä puhua lapsille paljon Kristuksesta ja Jumalasta, vaan ennemminkin rukoilla Jumalaa näiden puolesta. Jos opettaja kuitenkin huomaa, että oppilaat luottavat häneen ja rakastavat häntä, hän voi silloin olla aktiivisempi ja pyrkiä ohjaamaan heitä hienovaraisesti ja arvostelukykyisesti lähelle Kristusta ja Kirkkoa.

Jos opettajalla on todellisesta rakkautta, hänen on pyhän Porfyrioksen mukaan oppilaiden puolesta tapahtuvan rukouksen lisäksi valmistauduttava seuraavan päivän työhönsä, paneuduttava vakavasti siihen, mitä opettaa, sillä rakkaus edellyttää uhrauksia ajankäytössäkin. Opettajalla on oltava annettavaa lapsille ja hänen on myös mietittävä, miten voisi esittää sen lapsille parhaiten sopivalla tavalla. ”Pyrkikää aina olemaan valmiita sekä puhukaa rakkaudellisesti ja ennen kaikkea iloiten. Osoittakaa heille koko rakkautenne ja tietäkää, mitä haluatte ja sanotte”, hän sanoo opettajille.

Lopuksi

Siteeraan vielä tämän puheenvuoron lopuksi kolmea katkelmaa pyhän Porfyrioksen kirjasta ”Rakkauden haavoittama. Vanhus Porfyrios Kausokalivialaisen elämä ja opetukset”, joka on käännetty lähes kahdellekymmenelle kielelle, myös suomeksi ja venäjäksi. Nämä katkelmat ikään kuin kokoavat edellä sanotun yhteen ja esittävät tiivistetyssä muodossa sen, mikä näiden kahden pyhittyneen ohjaajavanhuksen mielestä on aiheemme kannalta kaikkein keskeisintä:

”Vanhempien elämä kotona pelastaa lapset ja tekee heistä hyviä. Vanhempien pitää antautua rakastamaan Jumalaa. Heidän on tultava pyhiksi lastensa lähellä olemalla sävyisiä, kärsivällisiä ja rakastavia. Heidän on joka päivä aloitettava alusta omaksumalla uusi asenne, into ja rakkaus lapsia kohtaan. Heidän saavuttamansa ilo ja pyhyys välittävät lapsille armon. Lasten huonoon käytökseen ovat yleensä syynä vanhemmat. Lapsia ei pelasteta neuvoilla, kurilla eikä ankaruudella. Jos vanhemmat eivät pyhity eivätkä kilvoittele, he tekevät suuria virheitä ja välittävät lapsilleen sisimmässään vallitsevan pahuuden. Jos vanhemmat eivät vietä pyhää elämää eivätkä puhu rakastavasti, paholainen kiusaa heitä lasten vastarinnalla. Juuri vanhempien rakkautta, yksimielisyyttä ja hyvää yhteisymmärrystä lapset tarvitsevat. Ne luovat turvallisuuden ja vakauden.”

”Kun vanhemmat ovat pyhiä ja välittävät pyhyyden myös lapselle ja kasvattavat hänet kristillisesti, silloin minkäänlaiset ympäristön huonot vaikutukset eivät tartu lapseen.”

”Aikamme yhteiskunnan ajattelutapa vahingoittaa lapsia. Sen taustalla on uudenlainen psykologia ja pedagogiikka, jotka on tarkoitettu ateistien lapsille. Tämä ajattelutapa johtaa täydelliseen piittaamattomuuteen omien tekojen seurauksista. Lopputuloksen voitte nähdä tämän päivän lapsista ja nuorista, jotka huutavat: ”Teidän täytyy ymmärtää meitä!” Meidän ei kuitenkaan pidä lähteä heidän kelkkaansa, vaan päinvastoin rukoilla heidän puolestaan ja sanoa heille, mikä on oikein, julistaa sitä ja elää itse sen mukaan mukautumatta heidän henkeensä. Meidän ei pidä luopua jalosta uskostamme, sillä me emme pysty auttamaan heitä omaksumalla heidän ajattelutapansa. Meidän pitää olla sitä, mitä olemme, sekä julistaa totuutta ja valoa.”

Hannu Pöyhönen, TT,
Athos-Säätiön toiminnanjohtaja