AK: Igumeni Jeronim

Kirkkomme Aamun Koitossa - osa 26

Aamun Koitto julkaisi oheisen rovasti Tapani Revon artikkelin Valamon luostarin igumeni Jeronimista kesäkuussa ilmestyneessä lehdessään nr. 14-15/1980.

---

Igumeni Jeronim

Aamun Koiton nr. 14-15/1980 kansilehti

Igumeni Jeronim

Igumeni Jeronim yhdessä isä Leo Merraksen ja lappeenrantalaisen pyhiinvaellusryhmän kanssa

Igumeni Jeronim oli maallikkonimeltään Ivan Grigorjev. Hän syntyi 13. kesäkuuta 1874 Pskovin läänissä. Saapui Valamoon 4. elokuuta 1901. Vihitty munkiksi 1908, diakoniksi 1910 ja pappismunkiksi 1912. Valittu luostarin rahastonhoitajaksi 1921. Vanhan ajanlaskun kannattajana joutunut menettämään luostarin johtokunnan jäsenyyden ja rahastonhoitajan tehtävät 1926.

Valittu luostarin johtajaksi 1949. Leningradin metropoliitta Grigori vihkinyt igumenin arvoon Leningradissa p. Nikolaoksen katedraalissa 25.11.1949. Kuoli 28. 4. 1952.
---
Vuosi 1948. Syyskuu. Neljäs lukuvuosi Helsingin Yliopistossa. Talvisodan kynnyksellä - pappisseminaarin kurssin päätyttyä - suurella innostuksella alkamani jatko-opinnot olin saanut uudelleen käyntiin. Opiskelu Helsingin seurakunnan III papin viransijaisena, perheen ollessa kaukana Pihtiputaalla, kolmannen lapsen jo kolmen kuukauden ikäisen, taloudellisten mahdollisuuksien äärimmäisen niukkojen, opiskeluaineiden (kreikka, slaavi ja venäjä) ankaria ja paljon aikaa vaativia, kiintymyksen viipyä vain alttarin ääressä muodostuessa yhä palavammaksi, tulevaisuuden ollessa täysin epävarman - kas siinä muutamin ääriviivoin on hahmoteltu kuva tilanteesta, jolloin etsin yhtä hyvin henkistä kuin myös aineellista tukea kirkkokunnan johdolta ja Valamon luostarilta.

Jätän perheeni Pihtiputaalle. Lankean tyhjänä, avuttomana, lähes epätoivoisena keskellä korpea sijainneen silloisen kotimme ikoninurkkauksen ääreen rukoilemaan. En voi muuta kuin sulkea kyynelin täyttämät silmäni ja sopertaa anomusta: "Herra auta!"

Ajan Kuopioon, kirkkokunnan keskuspaikkaan. Tapaan silloista johtoa. Osakseni tulleet säälin ja ylenkatseen läpitunkemat ilmeet saavat minut pakenemaan Hermanin, silloisen arkkipiispamme, luo.

Myötätunnolla ja kärsivällisyydellä hän kuuntelee antamaani tilannekatsausta. Tuloksena vain sympatiaa. Siinä kaikki. Jossakin sisälläni vavahtaa. Mutta toisaalta, miten hän voisi auttaa, kun hän itse johtamansa kirkkokunnan kanssa, kokee samoja vaikeuksia.

Matkustan Valamoon. Pappismunkki Jeronim on igumenina. Menen hänen luokseen. Tiedän hyvin hänen taustansa. Olin syvästi kokenut luostarin kanoniset myrskyt syksyn 1945 jälkeen. En saanut osallistua samaan Ehtoollispöytään veljestön kanssa. Nautin Pyhät Lahjat kirkkosalissa, katolikonissa, maallikkojen tapaan. Radion tiedottaessa vihollisuuksien taukoamisesta Suomen ja Neuvostoliiton välillä, satuin myös olemaan Valamossa. Muistan, miten enemmän maallisesta kuin taivaallisesta kiinnostuneet munkit alkoivat karttaa seuraani. Erotin heidän keskustelussaan isävainajani nimen ja sanat, jotka oli minulle tarkoitettu: "Tuossa on koko idean (nim. kirkkokunnan kansallistamisen) isän Kuzmitsh Ivanovin poika otets Stefan."

Valamon veljestön yli kaksikymmentä vuotta latenttina ollut haava oli revennyt auki. Luostaria hallinnut kirkkokunnan johdolle lojaalina pysyneen siiven valtakausi oli auttamattomasti mennyt ohi. Vanhan ajanlaskun kannattajien puolue, voimme sanoa konservatiivien puolue, odotti kärsimättömästi uutta päivää. Se tarkoitti tiukasti ankkuroitumista vanhaan ajanlaskuun, slaavinkieliseen jumalanpalvelukseen ja Moskovan jurisdiktioon. Sen lukumäärä kasvamistaan kasvoi. Ja kun vielä itse igumeni Haritonkin oli avannut kirjeenvaihdon Leningradin silloisen kirkollisen johdon kanssa, niin jo 1945-luvun syksyllä oli palattu takaisin vallankumousta edeltäneeseen tilanteeseen. Tsaarin vallan tilalle oli tullut neuvostovalta.

Tässä vaiheessa tapaan Jeronimin. Tuo jo 30-luvun lopulla minulle tutuksi tullut isä oli siis kohonnut igumenin arvoon. Sisäisten riitojen repiessä luostaria 20-luvun puolivälissä oli isä Jeronimille uskottu rahastonhoitajan, kaznatshein, tärkeä tehtävä. Vakaumuksellisena konservatiivina hän oli luopunut tuosta kunniasta. Lääkärikoulutusta tsaarin armeijassa saaneena hänen kuuliaisuustehtäväkseen tuli nyt toimia luostarin apteekin esimiehenä, "apteekkarina". Tältä ajalta hänet jo muistan. Usein jouduin apteekissa asioimaan. Aina tämä isä otti minut niin ystävällisesti vastaan. Antoi lääkkeitä, neuvoi ja ohjasi vaikeuksissani. En silloin tuntenut luostarin pinnan alaisia sisäisiä ristiriitoja. Näin eivät mitkään ennakkoluulot voineet vaikuttaa suhteisiini häneen. Vasta myöhemmin minulle selvisi syy, miksi en häntä koskaan nähnyt jumalanpalveluksissa. Hän kuului vanhanajanlaskun kannattajiin. Hänen kirkkonsa oli savensekoituslato, starostilnikkojen kokoontumispaikka.

Nämä ajatukset välähtävät mielessäni, kun istun igumeni Jeronimin keljassa. Hän näet ei ollut suostunut muuttamaan igumenin upeaan edustusasuntoon. Ymmärsin hyvin hänen yksimielisen valitsemisensa igumeniksi. Juliaanisen ajanlaskun kannattajana hän oli saanut osakseen koko veljestön tuen. En tunne hänen johtajaominaisuuksiaan, mutta tiedän läheltä hänen syvän inhimillisyytensä. Pienikokoinen, valkopartainen ja -hiuksinen vanhus säteili ystävällisyyttä, hyväntahtoisuutta. Silmät suorastaan loistivat hyvyyttä. Istumme. Juomme teetä. Kerron elämäni vaiheista sodan jälkeen. Kerron avoimesti kaikesta, mitä mielessäni juuri tällä sodanjälkeisen ajan kaikkein kriitillisimpänä hetkenä liikkui. Isä igumeni kuuntelee, hymyilee. Silmät nauravat. Olemus on rauhallinen. Olin oppinut venäjää jo siinä määrin, että hyvin ymmärsimme toisiamme. Kun olin purkanut sydämeni, availee igumeni vanhan kaappinsa laatikoita, vetää sieltä jotain esiin, lähestyy minua ja ojentaa kaksi isoa hopearuplaa. En ole mikään numismaatikko, mutta tajusin tuossa igumeni Jeronimin menettelyssä jotain sellaista, mikä sai minut vakuuttumaan valoisammasta tulevaisuudesta. En koskaan ole ajatellut, mikä niiden rahallinen arvo tuona hetkenä oli enkä ole sitä keneltäkään kysynyt. Minulle niiden arvo oli henkinen. Näin niissä PYHALLE VENÄJÄLLE uskollisena pysyneen munkkivanhusigumenin lujan kädenpuristuksen Suomen kansallisen ortodoksisen kirkkokunnan luomisen myrskyissä syntyneelle ja kasvaneelle sekä eteenpäin pyrkivälle nuorelle papille. Meitä ei yhdistänyt vain sydämen siteet, vaan myös intellektuaaliset harrastukset. Niitä meillä oli molemmilla. Hänellä lääketiede, minulla filologia. Eroamme uuden uskon ja toivon valtaamina.

Matkustan Helsinkiin. Täällä minua yllättäen odottaa uusi työympäristö turvattuine toimeentuloineen. Venäläisen hyväntekeväisyysyhdistyksen ylläpitämä Helenan koti, nyt Ålderdomshemmet, DOM DLJA STARYH. Tämän kodin suojissa palvelin slaavilaisella kirkkokielellä koko lukuvuoden 1948-49, puhuin vanhusten kanssa venäjää, nautin talon vieraanvaraisuudesta ja suoritin yliopistossa kreikan kirjallisuudessa arvokkaan cumlaude-arvosanan.

Keväällä 1949 käydyt kahdet vaalit johdattivat minut Helsingin seurakunnan omana ehdokkaana III papin vakanssille. Tätä paikkaa saan kiittää paljosta. Kaiken rikkaan, monikielisen kirkollisen työn rinnalla muun muassa mahdollisuuksista tehdä työtä myös kirjallisella alalla, ammentaa alkulähteistä alkukielillä ortodoksian syviä sanomia.

Isä igumeni Jeronimin esirukoukset ja henkinen tuki seurasi työtäni aina vuoteen 1952 saakka. Silloin tuo Valamon omalaatuinen johtaja siirtyi toiseen elämään ja jätti luostarin Johdon seuraajalleen igumeni Nestorille. Igumeni Nestor muodostaa luvun erikseen.

Tapani Repo

(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr.14-15/1980, joka ilmestyi 25.6.1980, sivuilla 262-263 [s.6-7])

Katso aikaisemmat artikkelien uudelleen julkaisut Ortodoksi.netissä

• Kirkkomme Aamun Koitossa