Artemi Vedel

Vuoden 1954 kevään numerossa 8/1954 maaliskuussa oli artikkeli ukrainalaisesta säveltäjä Artem (Artemi) Vedelistä (Артем Лук'янович Ведель / Ве́дельський), joka eli vuosina 1767 – 1808. Hänet tunnetaan yhdessä Maksim Berezovskin (Максим Созонтович Березовський) ja Dmitri Bortnjanskin (Дмитро Степанович Бортнянський) kanssa yhtenä ns. kultaisen kauden kolmesta säveltäjästä. Aamun Koiton artikkeliin ei ole merkitty kirjoittajan nimeä, mutta voisi varmaan olettaa silloisella lehden päätoimittajalla pappismunkki (myöhemmin arkkipiispa) Paavalilla olleen jotain osuutta asiaan.

Aamun Koiton nr. 8/1954 kansilehti

Mihail Hrysjukin veistoksellinen muotokuva Artemi Vedelistä (Wikipedia)

Igor Grechanikin tekemä muistomerkki Artemi Vedelistä (Wikipedia)

Säveltäjä Artemi Vedel

Vedelin säveltämä paastoveisu "Synninkatumuksen ovet avaa minulle, oi Elämänantaja" on ehtinyt tulla varsin tunnetuksi ja suosituksi kirkkokansamme keskuudessa huolimatta siitä, että se on ollut suomennettuna vain noin 10 vuoden ajan ja ilmestynyt painettuna 6 vuotta sitten. Niin tunnettuja kuin mainittu paastoveisu onkin, itse säveltäjä on pysynyt varsin vähän tunnettuna, ei vain meillä, vaan yleensä ortodoksisessa maailmassa. Ortodoksisen kirkkolaulun harrastajain parissa on Vedel kyllä tunnettu, mutta lähinnä sen kautta, että tuskin kenenkään toisen säveltäjän nimellä on esiintynyt niin paljon teoksia, joiden joukosta on hyvin vaikea erottaa kiistattomasti tekijälle kuuluvat kappaleet. Vedelille varmasti kuuluvista sävelteoksista elää kirkon käytössä mm. juuri "Synninkatumuksn ovet", suosittuna, vaikkakin eräitten mielestä liian maallisena, perinnäisestä kirkkolaulutyylistä poikkeavana. Tästäkin sävellyksestä esiintyy suuri määrä erilaisia sovituksia; alkuperäisesti Vedelille kuuluu näet vain miesäänille sävelletty trio.

Artemi Vedelin elämänvaiheet ovat jo sinänsä varsin mielenkiintoisia, mutta lisäksi niiden tunteminen auttaa meitä ymmärtämään oikein hänen sävetulkintaansa. Vaikka nimestä päätellen voisi toisin luulla,. oli Artemi Vedel täysin venäläistä syntyperää. Hän syntyi Kievissä n. v. 1770. Käytyään Kievin hengellisen opiston hän jatkoi lukujaan Kievin hengellisessä akatemiassa. Erikoisesti häntä kiinnosti kirkkomusiikin opiskelu. Hänestä tuli kohta akatemiain kirkkokuoron johtaja ja siinä tehtävässään hän alkaa toteuttaa elämänkutsumustaan. Hänen johtamansa kuoron laulua ihaili pian koko kaupunki. Vedelin maine taitavana kuoronjohtajana levisi laajemmaltikin, sillä hän joutui siirtymään Moskovaan, jonne kuvernööri oli Kievin metropoliitalta Samuelilta pyytänyt kapellaansa varten taitavaa kirkkolaulun tuntijaa, joksi metropoliitta suositteli Vedelia. Olo pääkaupungissa muodostui kuitenkin vain väliaikaiseksi, sillä matkustettuaan v. 1794 kotikaupunkiinsa Kieviin vanhempiansa tapaamaan, hän siellä tutustui Levanidov-nimiseen kenraaliin, jolla oli niin ikään oma kapellansa. Sen kuoronjohtajaksi hän sai Vedlin.

Kenraali Levanidovin palveluksessa Artemi Vedel joutui aikansa ylhäisöpiireihin. Mieltyen Vedeliin kenraali teki hänestä adjutanttinsa ja hankki hänelle kapteenin arvon, mikä oli varsin harvinainen tapaus, kun ottaa huomioon, että Vedel oli porvarillista syntyperää ja vain muusikko. Kenraali teki usein vierailuja aatelisperheisiin ja, sen ajan tapaa noudattaen, otti mukaansa myös kuoronsa johtajineen. Niinpä eräs sellainen vierailupaikka oli ylipappismunkki Evstatin koti. Tämä jo vanhuuden lepoon siitynyt kirkonmies piti paljon laulusta ja kutsui luokseen parhaita lauluntaitajia. Täällä kenraali Levanidov oli ensi kerran tavannut Vedelinkin, ja täällä Vedel vuorostaan tutustui Turtshaninoviin, kenraalin kuoron alaikäiseen laulajapoikaan, josta tuli myöhemmin tunnettu säveltäjä. Tällä viimemainitulla tuttavuudella oli kummallekin kauaskantoinen merkitys. Vedel näet mieltyi Turtshaninoviin, vei hänet isänsä taloon ja huolehti hänestä kuin omasta pojastaan, opettaen hänelle musiikkitietoutta sillä menestyksellä, että hänestä kahdessa vuodessa kehittyi, ei vain mainio laulaja, vaan myös säveltämisen aakkosten tuntija. Toisaalta taas Turtshaninov eläen Vedelin välittömässä läheisyydessä oppi tuntemaan opettajansa ja saattoi myöhemmin antaa hänen tavallaan kaksoiselämästään – toisaalta hurskaana kilvoittelijana, toisaalta hienostopiirien suosikkina – luotettavia tietoja.

Vedelin suosijan, kenraali Levanidovin saatua siirron Harkoviin Vedelkin seurasi häntä. Mutta kun kenraali kohta kuoli, näytti alussa siltä, kuin Vedelillä olisi ollut aikomus siirtyä takaisin Kieviin siihen kuoroon, jonka johtajana hän oli uransa aloittanut. Mutta niin ei kuitenkaan tapahtunut.

Ystävinsä ja suosijainsa suureksi kummastukseksi ja suruksi Artemi Vedel luopui kaikista häntä odottaneista viroista ja meni luostariin, Kievin Petshera lavraan. Siltä hän kuitenkin kohta läksi pitkälle pyhiinvaellusmatkalle, mutta palasi sen päätyttyä takaisin lavraan.

Vedelin oli ilmeisesti onnistunut salata tuttaviltaan syvät uskonnolliset taipumuksena ja kilvoituksensa, sillä hänen luostariin menoaan kovasti arvosteltiin; epäiltiinpä yleisesti hänen mielentilaansa. Toisaalta taas hänen matkusteluunsakin pitkin siihen aikaan poliittisesti levotonta Vähä-Venäjää suhtauduttiin tietyllä epäilyksellä. Tähän antoi lisäaiheen se, että Vedel kieltäytyi säveltämästä juhlakantaattia, jota häneltä oli pyydetty keisarillisen perheen jäsenten Kivissä vierailun johdosta. Tämän kieltäytymisen hyvin ymmärtää, kun ajattelee VedeIin juuri ottamaa ratkaisevaa askelta pois maailmasta ja kaikesta sen turhasta kunniasta, mutta silloin se tulkittiin mielenosoitukseksi ja Vedel vangittiin ja suljettiin invaliditaloon.

Mutta jättäkäämme hetkeksi Vedelin surunvoittoisiksi muuttuneiden elämänvaiheitten kuvaaminen ja tarkastakaamme häntä kirkollisena säveltäjänä. Musikaalisen koulutuksensa hän sai kuulun italialaisen Sartin johdolla, omaksuen siihen aikaan vallinneen ns. italialaisen tyylin, jolla yleensä on vähemmän kiitettävä maine ortodoksisen kirkkolaulun perinteiden tulkitsijana; se näet käytti ortodoksisen hillityn ja askeettisen jumalanpalvelushengen kanssa ristiriitaisia, liian maallisia ilmaisukeinoja. Vedelin opiskelutoverina oli Degtjarev. Näin opimme tuntemaan kolme säveltäjäpolvea: Sartin, jonka tuotannosta on meillä käytössä vigilian alkupsalmi "Kiistä, sieluni Herraa", Vedelin ja Degtjarevn - viimemainitun sävellyksiä on meillä pääsiäiskonsertti "Koko luomakunta tänään riemuitsee", todella "repäisevä", jos niin voisi sanoa, mutta pääsiäisriemua tulkitsevana mahdoilinen – sekä Vedelin oppilaan Turtshaninovin, joka jo edustaa tietoista palaamista ikivanhoihin kirkollisiin sävelperinteisiin; hänenhän ovat esim. nuo iki-ihanat puhtaasti kirkolliset suurten juhlien kanonien 9. irmossit. Mutta vaikka Vedel olikin oman aikansa lapsi ja hänen nimissään on monia tyypillisiä sen ajan tyylisiä "kirkollisia aariota", on kuitenkin merkillepantavaa, että hän pyrkii varsin tietoiseen vapautumiseen sen ajan prameilevasta, mutta sisällöltään hengettömästä kirkollisesta musiikista. Tähän hänet ohjaa epäilemättä hänen sisäinen vaistonsa, syvä uskonnollisuutensa. Hän pyrkii kirkkomusiikissa tulkitsemaan ei teoreettisia, vaan todellisia uskonnollisia elämyksiä. Jos ajattelemme vaikkapa meille tutun "Synninikatumuksen ovet" sävellyksen melodiaa, niin ei kukaan voine sanoa, etteikö se kuvastaisi katuvan ihmisen mitä voimakkainta sielun huutoa ja syntien tuntemista, esim. basson vavahduttavassa soolossa "minä onneton vapisen". Voidaan sanoa, että Vedelin koko elämän mottona oli "Minä veisaan Herralle niin kauan kuin elän". Tuskin kenenkään toisen säveltäjän elämässä elämän todellisuus ja sävellysten aiheet siinä määrin vastaavat toisiaan kuin Vedelin.

Vedeliillä itsellään oli kaunis tenoriääni, eikä Kievissä ollut hänen vertaistaan. Hänellä oli tapanaan, niin kertoo Turtshaninov omaelämäkerrassaan, yön hiljaisuudessa pyhän ikonin edessä, joka yksin oli hänen kilvoitustensa todistaja, improvisoida ääneen pyhiä kirkkoveisuja. Suuressa paastossa ennenpyhitettyjen liahjain liturgiassa hän usein astui yksin keskelle kirkkoa improvisoiden veisuun "Nouskoon minun rukoukseni" ihanan liikuttavan sävelen. Hänen tätä rukousta laulaessaan hänen kasvonsa kirkastuivat ja kyyneleet valuivat virtanaan. Kadehdittavia olivat ne, jotka vaikkapa vain kerran saivat olla mukana ja panna mieleensä tämän sielua virvoittavan kuvan. Sekä Vedel että koko kirkkokansa itkivät ääneensä, niin kertoo eräs sellainen silminnäkijä, ja jotain taivaallista, käsittämätöntä kuvastui sellaisina hetkinä laulajan silmistä. Kaikki ihmettelivät ja ihailivat hänen lauluaan. Vedel itse oli harvoin tyytyväinen laulajiinsa. Sitä, minkä hän itse kykeni laulullaan ilmaisemaan, hän ei kyennyt täysin häntä itseään tyydyttävästi vangitsemaan sävellyksiinsä.

Vedel sävelsi sekä kokonaisia jumalanpalveluksia, kuten vigilian ja liturgian, kuin myös lukuisia ns. konsertteja valitsemiinsa psalmien sanoihin. Psalmiaiheiden valinnassa erittäin hyvin kuvastuu Vedelin oma elämä. Esimerkiksi hänen luostarikeljaansa tulevat hänen entiset toverinsa, pahettuvat hänen yksinkertaisesta kilvoituselämästään, väittelevät hänen kansaan uskosta, uumoilevat hänessä mielenvikaisuuden merkkejä, ja katso ikään kuin vastaukseksi tähän syntyy konsertti "Pelasta minut Jumala, sillä vedet käyvät minun sieluuni asti" (Ps.69:2). Hänen konserteistaan parhaimpina pidetään psalmin 27 sanoihin sovitetut "Armahda minua, Herra, sillä minä olen heikko" sekä "Herra, kuule minun ääneni".

Vedelin aikalaiset osasivat antaa arvoa hänen sävellyksilleen. Niinpä kerran ruhtinas Dashkov kultuaan Vedelin konsertin "Kuinka kauan, Herra, unhotat minua", jota itse säveltäjä johti, otti kaulastaan kultaisen ketjun ja lahjoitti säveltäjälle sen sekä 50 kultarahaa. Silloinen oikeusministeri maksoi hänelle tilaamastaan täydestä kokoelmasta vigilia- ja liturgialauluja 300 ruplaa. Vedelin sävellykset eivät tulleet hänen aikanaan painetuiksi, vaan pääosaa niistä säilytettiin alkuperäisinä käsikirjoituksina Kievin hengellisessä akatemiassa monien muiden sävellysten ollessa yksityishenkilöitten hallussa. Kuten alussa mainittiin, on ollut liikkeellä paljon sellaisiakin Vedelin nimellä kulkevia sävelteoksia, joiden autenttisuutta on vaikea todistaa ja uskoa.

Mutta palatkaamme säveltäjän elämän lopputapahtumiin. Jätimme hänet teljettynä invaliditaloon. Kapunkilaisia kävi hänen luonaan tuomassa vaatteita ja rahaa, mutta kaiken hän jakoi talon hoidokeille. Hän esiintyi hyvin hiljaisena ja vaatimattomana, puhui vähän ja, niin kuin näytti, harrasti sisäistä sydämen rukousta. Hänen silmistään kuvastui rakkauden tuli, ja kyynelet tahtomattakin usein paljastivat hänen henkensä tilan. Mutta ajoittain häntä ympäröivä todellisuus masensi hänen mieltään. Niinpä hän kirjoitti kasvatilleen ja ystävälleen Turtshaninoville: "En tiedä, mitä tehdä. Minusta tuntuu kuin Jumalakin olisi minut hyljännyt, vaikka en olisi voinut sitä odottaa enkä tahtoisi sitä vieläkään uskoa, sillä kenties tämä hylkääminen kuuluu Hänen tutkimattomaan kaitselmukseensa. Kuitenkin olen epävarma kohtalostani, mutta minkä sille voin. Ei aina tapahdu niin kuin me haluamme. Ja älköön myöskään niin koskaan tapahtuko, vaan tapahtukoon Hänen tahtonsa kaikessa. Paljon olen saanut vastaanottaa Hänen laupeuttaan. Niin kuin Vapahtaja näkee hyväksi minun suhteeni tehdä, niin myös tulee tapahtumaan, ja olen vakuutettu siitä, että siinä ilmenee Jumalan tahto."

Vankeudestaan Vedel tosin kohta syyttömänä vapautettiin, mutta se jätti häneen pysyväisen surumielisyyden.

Sanoimme jo, että Vedelin maailmasta eroaminen herätti hänen entisessä maailmallisessa ystäväpiirissään ankaraa arvostelua ja epäilyksiä hänen mielentilastaan. Siksi oli arvokasta, että oli edes yksi ihminen, joka tunsi Vedelin tarkemmin kuin toiset ja saattoi jälkimaailmalle todistaa, että Vedelin maailmasta eroaminen oli pitkäaikaisen sielun kypsymisen tulos. Tämä oli kuten jo tiedämme hänen oppilaansa Turtshaninov. Hän oli voinut panna merkille, miten vielä kenraalin adjutanttina ollessaan Vedel usein puolusti uskoa vapaamielisiä ajattelijoita vastaan, joina esiintyivät hänen luonaan usein käyneet akatemian opettajat. Hän tiesi, miten Vedel oli viettänyt aikansa rukoillen ja paastoten, joko lukien Jumalan sanaa tahi säveltäen. Tovereihinsa hän oli aina suhtautunut tietyllä viisaudella salaten heiltä uskonnolliset harrastuksensa, etteivät ne olisi joutuneet heidän pilkkansa kohteeksi. Hän oli kestinnyt vieraansa parhaalla mahdollisella tavalla ja laskenut heidän kanssaan leikkiä, mutta heidän lähdettyään ryhtynyt rukoilemaan usein seisoen rukouksessa suurimman osan yöstä. Joka päivä hän kävi kirkossa varhaisessa liturgiassa ja nautti joka paastossa pyhän Ehtoollisen. Minä ihmettelin hänen elämäntapaansa, kertoi Turtshaninov, mutta en kertonut siitä kenellekään. Mutta kohta koittikin se aika, joilloin Vedel itsekään ei enää salannut keneltäkään sielunsa todellista pyrkimystä. Tuntematta kiinnostusta maailmalliseen elämään ja sen iloihin Vedel julkisesti ja lopullisesti katkaisi suhteensa siihen huolimatta häntä odottaneesta loistavasta elämänurasta tunnetun ylimyksen suojassa. Hän pyysi eroa virastaan, jakoi kaiken omaisuutensa ja alkoi elää Kristuksen tähden houkkana. "Olen rikkaampi kuin koko maailma, mihin minä tarvitsisin rahaa", näin kertoi Turtshaninov Vedelin sanoneen. Minullekin lähetettiin surusanoma Vedelia kohdanneesta onnettomuudesta, mielenhäiriöstä, joksi ihmiset tulkitsivat hänen esiintymisensä, kirjoittaa Turtshaninov edelleen, mutta otaksuin, että hän oli ottanut täysin vapaaehtoisesti kannettavakseen houkkana olon ristin, sillä tunsinhan hänen jo ennestään hurskaan elämänsä ja muistin hänen hurskaat puheensa, varsinkin erään keskustelun poislähtöni edellä, jossa hän suoraan vakuutti, että marttyyriuden korkein muoto on Kristuksen tähden houkkana olo; lisäksi hänen kirjeistään saatoin varmistua, ettei hänessä ollut mitään merkkiä mielisairaudesta.

Kirjeenvaihto, ystävysten välillä jatkui aina Vedelin kuolemaan asti, ja Turtshaninov kävi usein tapaamassa Vedeliä. Merkillinen oli heidän ensimmäinen tapaamisensa sen jälkeen kun Vedelin elämä oli niin muuttunut. Kun Turitshaninov astui Vedelin keljaan ja näki hänen elämänsä kurjat olosuhteet ja hänet itsensä tuskin vaatteiden verhoamana aution huoneen lattialla, niin hän tuon kolkon näyn tyrmistyttämänä oli hetkeksi uskomaisillaan osittain aiheellisiksi ystävästään liikkeellä olleet huhut. Silloin tämä itse haihdutti hänen synkät ajatuksensa sanomalla hänelle: "Jokohan sinäkin, minun rakas Pietarini, epäilet minua!" Ja niin alkoi entiseen tapaan heidän välillään ystävällinen ja välitön keskustelu.

Joitakin päiviä ennen kuolemaansa Vedel palasi isänsä taloon. Hän hämmästytti niin kotiväkensä kuin myös häntä ripittämään tulleen papin puhuen mitä suurimmalla sydämen lämmöllä siitä, miten ihmisten tulisi olla sävyisiä, itseensä luottamattomia ja rakastavia. Kuolema tapasi hänet hänen rukoillessaan kotitalonsa puutarhassa v. 1810, siis vain 40 vuoden iässä. Tieto hänen viimeisestä puheestaan ja hiljaisesta poislähdöstään levisi kieviläisten keskuuteen ja "silloin he", niin kertoo Turtshaninov, "huomasivat, että hän oli ollut autuas ihminen ja elämällään ylistänyt Herraa, joka on ihmeellinen pyhissänsä".

(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr. 8/1954, joka ilmestyi maaliskuun 30. päivä 1954, sivuilla 60-62 [s. 4-6])