Skeemanunna Serafima palavasieluinen kilvoittelija

Lintulan luostarissa nykyään elävä nunna Kristoduli (oli aiemmin Kreikassa) on kirjoittanut Lintulan luostarin skeemanunna Serafimasta lyhyen elämäkerran Aamun Koittoon nr. 16-17 vuodelta 1986, skeemanunnan Serafiman kuolinvuonna. Maaliskuussa 2018 skeemanunnaksi vihitty Melania oli skeemanunna Serafiman kummilapsi.

---

Skeemanunna Serafima Lintulassa 1980-luvulla.
(Kuva © Jorma LIesma)

Nunna Lintulan kuululla koivukujalla Aamun Koiton kuvassa.

Talvi-ilta Lintulan luostarin vanhassa keittiössä parikymmentä vuotta sitten. Keittäjänunna ja häntä autteleva nuori lukiolaistyttö, joka vietti joululomaansa luostarissa, ovat saaneet päivän työt päätökseen. Vihdoin koittaisi tuo kaivattu hetki! Äiti Maria (myöhemmin skeemanunna Serafima) laski öljylampun pöydälle, kiinnitti siihen omatekoisen pahvivarjostimen, pani silmälasit nenälleen ja otti esiin kirjan. Tyttö istui hänen viereensä ja imi joka sanan äiti Marian suomentamasta venäläisestä tekstistä. Uudet maailmat aukenivat hänen sielunsa silmien eteen. Äiti Marian opastuksella hän vaelteli pyhittäjä Serafim Sarovilaisen niin kaukaisessa kuin läheisessäkin erakkomajassa, yhdessä katselimme kuinka pyhittäjä syötti karhua kädestä, tutustuimme Divejevon sisaristoon, Helena Manturovaan, pieneen Mariaan. Batushka Serafim olikin, jos nyt niin voi sanoa, äiti Marian ylin ystävä.

Luimme myös Optinan isistä Makarista ja Amvrosista, jotka näkivät tulevat tapaukset siinä missä nykyisetkin. Tutustuimme igumenia Taisiaan ja hänen ohdakkeiseen vaellukseensa eri luostareissa. Muistan kuinka minuun teki erityisen vaikutuksen kun tämä igumeniaksi tultuaan ensi töikseen poisti luostarista kaikki peilit… Toisinaan taas kuljeskelimme autuaan Ksenjan kanssa Smolenskin hautausmaalla Pietarissa, missä tämä Kristuksen tähden houkka miesvainajansa vaatteisiin pukeutuneena kantoi öisin tiilejä rakenteilla olevan kirkon torniin. Välillä etsittiin pyhän Iisak Syyrialaisen kirjoituksista vastauksia kysymyksiin, jotka saattoivat nuorta ihmistä askarruttaa. Ympärillä vallitsi talviyön hiljaisuus, lampukka valaisi lempeästi ikoneita keittiön nurkassa. Joskus äiti Maria mainitsi myös salaperäisen teoksen nimeltä Dobrotoljubie (Filokalia), johon oli kuulema koottu koko pyhien isien hengellinen kokemus. Miksi ei mitään ole suomeksi, huokailin, ja kadehdin niitä, jotka osasivat venäjää. — Kun lukemista oli äiti Marian mielestä kestänyt tarpeeksi kauan, hän siunasi nuoren kuulijansa moneen kertaan ristinmerkillä ja lähetti yölevolle; olihan aamulla edessä aikainen nousu kirkkoon. Itse hän jäi vielä pitkäksi aikaa rukoilemaan ikoninurkkaukseen.

Jäyhään suomalaiseen elämäntyyliin tottuneelle nuorelle ihmiselle äiti Maria herkästi niin ilossa kuin surussa vuotavine kyyneleineen oli erikoinen, jollen sanoisi eksoottinen, tuttavuus. Vaikka hän tutustuessamme olikin jo yli 60-vuotias ja lisäksi sydäntautinen, oli hänessä jotakin innokasta ja nuorekasta, eräänlainen sisäinen tuli, joka varmaankin ylläpiti hänen elämäänsä monista sairauksista huolimatta aina syvään vanhuuteen saakka. Kaikki arkipäiväisyys oli hänestä kaukana. Ystävyytemme syventyessä sain vähitellen tietooni hänen elämänvaiheensa.

Skeemanunna Serafima (maallikkonimeltään Maria Smirnova) syntyi Moskovassa lokakuun 10. pnä 1901 aatelisperheen tyttärenä. Kotona hänellä oli ranskalainen kotiopettajatar, veljellä taas saksalainen opettaja, joten hän oppi jo lapsena nuo molemmat kielet. Pietarissa hän kävi aatelistyttöjen koulua ja menestyi erittäin hyvin opinnoissaan. Hän oli varsin musikaalinen ja niinpä hän sai usein soittaa pianoa koulun juhlissa, joihin keisariperheen jäsenetkin ottivat osaa, vaikka hänen jalkansa eivät vielä edes yltäneet pedaleja painelemaan. Lintulassakin saattoi 60-luvulla kuulla kirkossa hänen huilunheleän sopraanonsa, milloin hän keittiötöiltään ennätti kirkkoon laulamaan.

I maailmansota ja sitä seurannut Venäjän vallankumous muuttivat perheen elämän täysin. Isä kaatui sodassa, ja äiti lähetti lapset, n. 18-vuotiaan Marian ja hänen 12-vuotiaan veljensä pois nälkää näkevästä Pietarista Suomen puolelle, jonne oli aikaisemmin siirtynyt joitakin sukulaisia. Äitinsä myöhemmistä kohtaloista ei Maria koskaan saanut tietoa. Sukulaiset olivat jo ehtineet siirtyä Suomesta Ranskaan, ja niin sisarusten oli suomen kieltä taitamattomina ja rahattomina itse yritettävä järjestää oma elämänsä. Maria sai työtä Kannaksella venäläisen lääkärin vastaanottoapulaisena ja veli alkoi käydä koulua. Varsin pian Maria kuitenkin solmi avioliiton kuunnellen jonkun venäläisen emigranttirouvan neuvoa, joka arveli tytön tulevaisuuden tulevan tällä tavoin parhaiten turvatuksi.

Avioliitto, josta syntyi yksi tytär, osoittautui jo alusta alkaen epäonnistuneeksi. Tilannetta vaikeuttivat jatkuvat taloudelliset huolet. Tässä ahdingossa Maria löysi Valamon, ja hänen elämänsä kohokohdiksi muodostuivatkin kesäiset vierailut luostarissa yhdessä pienen Natasha-tyttären kanssa. Kustantaakseen omansa ja tyttärensä oleskelun luostarissa hän souti turisteja eri skiittoihin ja toimi heidän oppaanaan. Isä Jefreimistä tuli hänen rippi-isänsä ja tukensa ja turvansa elämän vaikeuksissa.

Kerran käydessäni tapaamassa nunna Marinaa (Marian nimi pieneen skeemaan vihkiymyksen jälkeen) Heinäveden sairaalassa, tiedustelin häneltä, mitkä ovat olleet hänen elämänsä parhaita hetkiä. Hetken mietittyään hän vastasi: "Yhtenä kesäaamuna Valamossa menin niin kuin usein ennenkin tapaamaan isä Jefreimiä hänen erakkomajalleen. Näin isä Jefreimin seisovan metsän laidassa ja hänestä lähti hohde, joka heijastui puihinkin. — Niin, se oli yksi elämäni parhaimmista hetkistä.” Isä Jefreim vaati paljon rippilapseltaan ja antoi hänelle rukoussäännöksi lukea kaikki vuorokauden jumalanpalvelukset. Kotonaan Maria oli sisustanut suuren komeron kotikirkoksi ja joutui nousemaan anivarhain saadakseen pitkän rukoussääntönsä toimitetuksi.

Luostarielämä veti häntä yhä voimakkaammin puoleensa. Lopulta isä Jefrim katsoi, että Marian avioliitto oli siinä pisteessä, että avioero oli evankeliuminkin mukaan oikeutettu. Itse hän vihki Valamossa Marian salaisesti viitankantajaksi nimellä Serafima ja käski hänen kaikissa olosuhteissa aina peittää päänsä huivilla. Sitten hän antoi Marialle siunauksen mennä Lintulan luostariin Kannakselle, jonne myös Natasha seurasi äitiään jatkaen koulunkäyntiään luostarista käsin.

Pian syttyi kuitenkin talvisota, ja luostarin asukkaat joutuivat evakkotaipaleelle. Tyttären koulunkäynnin järjestäminen pakotti sisar Marian jättämään muut lintulalaiset. Natasha meni Kuopion yhteiskouluun, kun taas äiti hankki heille elatusta toimimalla mm. lehdenjakajana. Arkkipiispa Hermankin vieraili kerran heidän vaatimattomassa Kuopion kodissaan.

50-luvulla tapaamme Marian Uudeltamaalta, jossa hän pienessä mökissä hoivasi tyttärensä kaksoistyttäriä ja samalla piti muutamaa vuohta lasten äidin käydessä pääkaupungissa töissä. Tätä rauhallista "skiittaelämää" kesti kymmenen vuotta, kunnes vunnukat olivat kasvaneet sen verran isoiksi, etteivät enää tarvinneet mummon hoivaa. Ympyrä sulkeutui ja sisar Maria palasi luostariin Palokkiin.

Luostarissa hän hoiti erilaisia kuuliaisuustehtäviä, mm. keittiötä ja kirkkoa ja teki taidokkaita käsitöitä. Hänet vihittiin pieneen skeemaan nimellä Marina ja myöhemmin suureen skeemaan, jolloin hän sai takaisin isä Jefreimin hänelle salaisessa viitankantajavihkimyksessä antaman nimen Serafima. Isä Jefreim oli jo vanhassa Valamossa ennustanut silloiselle Marialle, että hänestä vielä joskus tulee suuren skeeman nunna.

Skeemanunna Serafima tajusi jo varhain, että Lintulan luostarin jatkuvuuden edellytyksenä oli sen suomalaistuminen. Itse suomea kohtalaisesti taitavana hän otti siipiensä suojaan luostarissa vierailevat nuoret suomalaiset koettaen huolehtia siitä, ettei luostarissa oleskelu merkitsisi heille vain työtä vaan että he saisivat sieltä myös hengellistä ravintoa. Nähdessään jossakussa nuoressa intoa luostarielämään, hän oli vaivojaan säästämättä valmis auttamaan. Hän ei kuitenkaan millään tavoin houkutellut luostariin, vaan korosti aina askeleen vakavuutta. Monet hänen pyhien isien opetuksiin perustuvat lauselmansa soivat vieläkin mielessäni vuosien takaa. "Oma tahto on seinä Jumalan ja ihmisen välillä." – "Luostari on elävän ihmisen hauta; se on otettava huomioon." – "Luostarissa tarvitaan kärsivällisyyttä, ei vain kuorma, vaan kokonainen kuormasto." – "Kärsi, lapseni, sillä ilman kärsimystä ei voi olla hengellistä elämää."

Kesäkuun 5. pnä päättyi skeemanunna Serafiman monivaiheinen maallinen vaellus. Taivaan Kuningatar ja pyhittäjä Serafim, joita hän niin hartaasti rakasti, ohjatkoon hänen sielunsa Kristuksen kasvojen eteen!

Sisar Kristoduli

Toimituksen huomautus: Sisar Kristodulin mainitsema skeemanunna Serafiman syntymäpäivä 10. 10. on oikein. Mutta äiti Serafiman virallisissa papereissa on syntymäpäiväksi merkitty 4.12. kuten Aamun Koitossa olleessa kuolinuutisessakin. Jälkimmäinen syntyi silloin, kun hän nuorena muutti Suomeen ja hänelle passia hakeva aviomies ei muistanut tarkkaa päivämäärää, jolloin pappi kirkkoherranvirastossa sanoi: "Pannaan Vapahtajan syntymäkuu ja vaikka neljäs päivä.”

(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Elämäkerta on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr. 16-17/1986, joka ilmestyi elokuun 19.päivänä 1986, sivuilla 280-281 [s.16-17])