Kristinoppikoulu

Kripari, kristinoppikoulu ortodoksisessa kirkossa

Kripari – jonne kukaan ei halua mennä, mutta kukaan ei halua tulla pois

Mikä on kripari, tuo mystinen leiri, jonne nuoret eivät halua mennä, jota he vastustelevat, mutta jonne vanhemmat heidät pakottavat? Piispainkokouksen ohjeen mukaan seurakunta kutsuu 15 vuotta kalenterivuoden aikana täyttäviä nuoria osallistumaan kristinoppikouluun. Osaa nuorista pelottaa mennä vieraaseen paikkaan, vieraiden ihmisten pariin, siis täysin vieraaseen ympäristöön, jossa heitä ehkä joku mustaviittainen tyyppi yrittää käännyttää johonkin. Nuoret jännittävät niin uutta tilannetta kuin itseäänkin. Ovatko muut kovasti uskovaisia? Olenko jotenkin outo? Jotain kuitenkin tuon kymmenen päivän aikana tapahtuu, koska viimeisenä iltana itketään ja parutaan – joko tämä nyt loppui? Haastattelin ensi kesänä kriparille menevää tyttöä. Hän on aikaisemmin ollut lastenleireillä, joten leirielämä ei ole kovin vierasta. Kriparille hän haluaa mennä, ”koska kaikki kehuu, että siellä on hauskaa ja siksi että oppisin uutta. Ja sit yks kiva juttu siinä on se, että se on vapaaehtoinen eikä pakollinen niin kuin luterilaisilla.” Lisäksi hän odottaa leiriltä uusia ystäviä ja hauskanpitoa. Kaikki eivät kuitenkaan ole menossa näin positiivisella asenteella mukaan. Omalla leirilläni yksi tyttö itki kaksi päivää – hän oli ensimmäistä kertaa erossa vanhemmistaan.

Puroniemen kripariryhmä ryhmätöissä (valokuva © ONL)

Leirin alussa leirin ohjaajat, jotka ovat itse käyneet kriparin pari vuotta aikaisemmin, ottavat leiriläiset vastaan ja auttavat heitä tutustumaan toisiinsa. Ohjaajien lisäksi leirillä on henkilökuntana tavallisesti keittäjä, kanttori, pappi ja leirinjohtaja. Normaali leiripäivä alkaa kirkosta ja päättyy illalla kirkkoon. Välissä on oppitunteja aamupäivällä, paljon hyvää ruokaa, pelejä ja leikkejä sekä vapaa-aikaa, jolloin voi vaikkapa pulahtaa uimaan. Riippuen seurakunnasta jumalanpalveluksissa käydään kaksi tai kolme kertaa päivässä. Aamulla luetaan aamurukoukset tai toimitetaan aamupalvelus ja muutamana aamuna liturgia. Ruoka siunataan ja siitä myös kiitetään aina yhdessä. Illalla osallistutaan ehtoopalvelukseen ja mahdollisesti vielä iltarukouksiin juuri ennen unta.

Piispainkokouksen ohjeen mukaan kristinoppikoulun tavoitteena on auttaa nuoria jäseniä mm. kasvamaan syvemmälle kirkon mysteereihin. Opetuksessa tulee tehdä tilaa nuorten omakohtaisen ortodoksisen identiteetin kasvamiselle kokemisen, tekemisen ja tiedon kautta. Erityistä painoa tulee laittaa jumalanpalveluselämän sisältöihin.

Oppitunneilla tutustutaan sakramentteihin, liturgian kulkuun ja kirkollisiin tapoihin. Sakramenttiopetus on yleensä varsin käytännönläheistä; omalla kriparillani häiden sulhanen pyörtyi ja kun hänet korvattiin kaksoisveljellä, velikin pyörtyi. Kolmas sulhanen jaksoi morsiamen vieressä ja he ajelivat Rautalammin kylälle ”hääajelulle”. Leirillä toimitetaan opetusliturgia, jossa pappi kertoo palveluksen eri osista. Laulutunneilla nuoret harjoittelevat resitatiivilukemista ja kirkkolauluja. Pojat harjoittelevat alttariapulaisen eli ponomarin tehtäviä ja toimivat kukin vuorollaan ponomarina. Joissakin seurakunnissa on tapana tehdä retki leirin aikana esimerkiksi seurakunnan pääkirkkoon tai luostareihin, jos ne ovat lähellä.

Pieni vedenpyhitys Korpijärven rannalla Puroniemen kriparilla (valokuva © ONL)

Leirin aikana leiriläiset tutustuvat toisiinsa ja heistä tulee yksi ryhmä. He kasvavat yhdessä kirkon yhteydessä ja oppivat kirkon tapoja lähes huomaamattaan. Leirillä nukutaan 4-10 hengen huoneissa riippuen leirikeskuksesta. Illalla ohjaajat käyvät rauhoittelemassa huoneita ja pitävät yöllä vahtia, etteivät nuoret karkaile toistensa luokse. Soja Heino 19 v. muistelee omaa leiriään: ”Yöjuoksu on ainakin hyvä muisto. Juoksimme pitkin Puroniemen metsiä. Tosin kiinnijääminen yöjuoksulta on aika huono muisto, koska eräs ohjaaja oli vasta tullut leirille ja se oli ihan hermona. Pelättiin sitä ihan tajuna silloin.” Tosin ilmeisesti loppu hyvin, kaikki hyvin, koska Soja on toiminut ohjaajana useilla leireillä tämän jälkeen. Erilaiset leirijekut kuuluvat jokaiselle leirille ja ne yleensä päättyvät yhteiseen hauskanpitoon. Niistä jää hyvä muisto kuten Sojalle: ”Ohjaajien tekemä källi ja kävelytys ennen hauskanpitoa olivat kivoja.”

Leiri päättyy juhlallisesti yhteiseen liturgiaan, jonka jälkeen nuoret yleensä kukitetaan ja heistä otetaan ryhmäkuva. Ortodoksisen kirkon jäsenet on voideltu yleensä kasteen yhteydessä, joten mitään konfirmaatiota liturgiaan ei liity. Nuoret ovat osallistuneet elämässään aikaisemmin ehtoolliseen, eikä nytkään ole soveliasta kuvata ehtoolliselle osallistuvaa nuorta. Ortodokseille kristinoppikoulu on siis täysin vapaaehtoinen eikä vaikuta myöhemmin mm. avioliittoon vihkimiseen. Nuorille se on kuitenkin hieno tilaisuus tutustua muihin ortodoksinuoriin ja huomata, etteivät he ole kovin kummallisia vaan oikeastaan aika mukavia tavallisia nuoria. Nuoret vahvistavat leirillä ortodoksista identiteettiään ja oppivat käytännössä oman kirkkonsa tapoja.

Vanhempien vierailupäivä Puroniemen kriparilla (valokuva © ONL)

Leirin jälkeen elämä jatkuu, kännykät piippaavat, sähköposti tulvii postia, mese käy kuumana ja IRC-gallerian keskustelupalstalla muistellaan yhdessä mukavaa leiriä. Kavereita jää ikävä ja heitä voi tavata viimeistään jatkiksella, jatkoleirillä syksyllä. Saman seurakunnan nuoret voivat yhdessä järjestää nuorten viikonloppuja sekä osallistua esimerkiksi Valamon syyspäiville muiden edelliskesien kriparilaisten kanssa. Seuraavana keväänä voivat leirikuumeen saaneet osallistua leirinohjaajakoulutukseen ja hakeutua itse leirinohjaajiksi kripareille ja lastenleireille. Tärkeintä on kuitenkin osallistua oman seurakunnan jumalanpalveluksiin.

Outi Tuutti