Savonlinnan Pikkukirkko

Seurakunta

Savonlinnan ortodoksinen historia alkanee Turun rauhasta 1743, kun Savonlinnan kaupunki jäi Venäjän puolelle – tosin vain osaksi, sillä raja kulki Laitaatsalmessa. Varsinaisen seurakunnan toiminnan on katsottu alkaneen väestökirjanpidon alkamisesta 1801 ja seurakunnan laajeneminen tapahtui Suomen sodan jälkeen, kun Venäjä valloitti koko Suomen hallintaansa. Silloin seurakunta käsitti jo koko vanhan Mikkelin läänin ja ortodoksit, joita lienee vaihdellen ollut noin 500 molemmin puolin, asuivat alueella melko hajallaan.

Savonlinnan ortodoksinen kirkollinen elämä alkoi venäläisistä sotilaista ja Olavinlinnasta, jossa sotaväki käytti ensimmäisenä kirkkonaan linnan Kuninkaansalia. Jo tuolloin tiettävästi kirkko oli pyhitetty profeetta Sakariaalle ja vanhurskaalle Elisabetille, kuten sen jälkeen kaikki Savonlinnaan vihityt otodoksiset kirkot.

Ortodoksien määrään vaikutti suuesti sotaväen läsnäolo. Kun he 1800-luvun puolenvälin tienoilla jättivät Olavinlinnan, jäsenmäärä putosi huomattavasti koko seurakunnassa. Suureksi osaksi se lienee muodostunut venäläisistä kauppiaista, käsityöläisistä ja muusta väestöstä ja oletettavsti varsin niukasta suomalaisesta väestöstä, joka oli jostain syystä mahdollisesti muuttanut työn tai elinkeinon perässä jostain päin Karjalaa Savonlinnaan.

Savonlinnan kirkko ja ortodoksit

Pikkukirkko ulkoapäin

Olavinlinna toimi siis alkuun myös kirkkona, mutta talvisin sinne meneminen oli hieman hankalaa, todennäköisesti alkuun ei ollut sellaisia moderneja siltoja, kuin nykyään. Ortodoksit alkoivat suunnitella omaa kirkkoa kaupunkialueelle ja se rakennettiinkin sitten 1840-luvun lopulla paikkaan, missä se yhä on ja tunnetaan nimellä Pikkukirkko. Kirkon suunnittelijasta on kiistelty ja todennäköisesti se on ollut arkkitehti Viscont – kumpi kahdesta, sekin on kiistelyn kohteena.

Seuraava kahina Suomessa toi jälleen muutoksia savonlinnalaisten ortodoksien elämään. Nyt kyseessä oli Venäjän vallankumous ja sitä seurannut Suomen itsenäistyminen 1917. Yhteydet Venäjän kirkkoon katkesivat ja suomalaiset ortodoksit alkoivat etsiä ”uutta kotia”. Marraskuussa 26. päivä 1918 senaatti vahvisti kirkkoamme koskevan asetuksen ja tuota päivää pidetään eräänlaisena kirkkomme ”syntymäpäivänä”. Uusi koti löytyi Konstantinopolista, nykyisestä Turkin Istanbulista, jonka Ekumeeninen patriarkaatti myönsi kirkollemme autonomian, melko laajan itsenäisyyden.

1919 kirkkomme ensimmäisessä kirkolliskokouksessa määriteltiin seurakuntajako ja tehtiin ehdotukset uusiksi seurakunniksi, jollaiseen – silloiselta nimeltään Savonlinnan ja Kuopion seurakuntaan – savonlinnalaiset sitten liitettiin. Seurakunta oli laaja, käsittihän se Savonlinnan lisäksi Mikkeli, Kuopion, Heinolan ja Iisalmen kaupungit ja siis koko vanhan Mikkelin läänin Heinävettä lukuunottamatta.

Alusta asti seurakunnan toiminnassa ilmeni monenlaista kitkaa, joka johtui varmaan sen ”kaksinapaisuudesta” ja ortodoksisen väestön joidenkin mielestä väärästä, epätasaisesta jakautumisesta alueella. Kummallakin ”navalla” – Savonlinnalla ja Kuopiolla – oli oma taloutensa, seurakunnanneuvostonsa ja seurakunnankokouksensa, mutta yksi yhteinen Savnlinnassa asuva pappi ja lukkari eli kanttori. Pappila oli myös Savonlinnassa. Kuopio oli tuohon aikaan melko pieni, vähäpätöinen savolaiskaupunki.

Muutosten joukossa oli 1920-luvulla kysymys myös kirkon kielestä, joka tuohon asti oli pääasiassa ollut siis venäjä ja kirkossa myös kirkkoslaavi. Savonlinnassa enemmistö oli venäjänkielisiä, jotka esittivät viranomaisille, että venäjää saataisiin käyttää mm. pöytäkirjoissa ja seurakunnan kokouksissa, koska enemmistö seurakuntalaisita ei puhunu suomea ja jopa muutamat eivät sitä ymmärtäneet. Anomukseen ei suostuttu ja esim. pöytäkirjoissa alkoi seitsemän vuoden mittainen tauko. Ensimmäinen suomenkielinen pöytäkirja löytyy vasta vuodelta 1929.

Näissä itsenäisyyden ajan alkukähinöissä alkoivat myös kiteytyä Savonlinnan ortodoksisen kirkon vaikeudet. Savonlinnan ”venäläisen” seurakunnan viimeinen pappi siirtyi Terijoelle ennen Suomen itsenäistymistä ja sen jälkeen Savonlinnassa toimi useita pappeja eripituisia jaksoja ja oli myös useita pitkiä jaksoja, ettei pappia ollut ollenkaan. Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon, että tuona ”kaoottisena” ajanjaksona Savonlinnassa toimi lyhyen aikaa virkaatekevänä pappina maineikas kirkkomme alkuaikojen suurinimi, rovasti Sergei Okulov.

Pappeja tuli ja meni, kuka mistäkin syystä – jollakin taisi olla jopa ongelmia alkoholin kanssa ja joutui siksi pois työstään. Pikkukirkon ja Savonlinnan kauniin pappilan aikana – noin parinkymmenen vuoden jaksolla – siellä toimi lähes kymmenen pappia. Viimein tehtävään sai kiinnityksen isä Viho Hokkinen, jolle lankesi kyseenalainen kunnia olle ”se pappi, joka myi Pikkukirkon”. Todellisuudessa hänellä lienee ollut lopulta melko pieni osa tuossakin draamassa.

Pikkukirkko myydään ja ostetaan takaisin

Pikkukirkon myyntiä edesauttaneita tapahtumia lienee ollut noina aikoina paljon. Välit Savonlinnan kaupungin suomalaisiin virkamiehiin eivät olleet mitenkään mainiot, kaupunki huomautteli milloin mistäkin ongelmista – vaikka vain hatausmaan huonosta kunnosta tai kirkon maalauksesta, papin asunnon korjaamisesta, jne.

Samaan aikaan välit seurakunnan toisen navan – Kuopion – kanssa kiristyivät. Riitoja tuli rahojen käytöstä, pappien asuinpaikoista, papin siirtämisestä Savolinnasta Kuopioon Savonlinnan väenvähyyden vuoksi, jne. Talous alkoi hiljalleen olla huonossa kantimissa.

Piispantarkastuksessa 1934 määrättiin monia asioita korjattavaksi ja toisia asioita ratkottavaksi. Mm. Konevitsan luostarista saatiin munkki Josef pesemään koko likaantunut kirkko. Arkisto piti siirtää paempaan talteen Viipuriin. Myöhemmin vaaditiin parempaa kalustosta huolenpitoa ja kirkon ja kaikkien tilojen tarkempaa valvontaa paikkakuntalaisin voimin. Vuodet 1934-37 olivat monessa suhteessa melkoista ”hulabaloota” talouden, asiakirjojen ja vaikkapa ortodoksisen uskonnonopetuksen suhteen.

Viimein seurakunnan pappi erotetaan ja esimieheksi määrätään Vilho Hokkinen pitämään ”jöötä” myös noin 250 Savonlinnan seudun ortodoksille ja suurelle joukolle ulkomaalaisia paikkakunalla asuvia ortodokseja – pääasiassa venäläisiä. Savonlinnan kaupungissa seurakunnan jäseniä lienee ollut noin 60. Ammatit vaihtelivat kirkonkirjojen mukaan loisneidosta kauppiaisiin, mutta pääasiassa seurakuntalaiset olivat ns. työläisia tai luterilaisten puolisoita.

Vuosina 1936-37 seurakunnan taloudellinen kaksinapaisuus puretaan ja koko alue siirtyy yhteen talouden pitoon. Samalla papin paikka siirtyy Kuopioon. Tarkastuksissa todettiin lukuisia suuriakin puutteellisuuksia Savonlinnan kirkoissa, hautausmaalla, talouden pidossa ja asiakirjahallinnossa. Seurakunnan pappila osoitteessa Kalmarinkatu 7, pannaan myyntiin ja siitä saadaan 210 000 markkaa kauppias J. Kinnuselta. Saatu raha velvoitettiin käyttämään uuden kiinteistön hankintaan, muuta taisi raha mennä velkoihin ja koko tuon ”härdelin” pyöittämiseen.

Pikkukirkon vanha pappilana aikanaan ollut rakennus kuvattuna 2011

Samaan aikaan sijoittui luterilaisen seurakunnan uuden kirkon paikan etsiskely, joka sitten huipentui 1938 lokakuussa Pikkukirkon myymiseen luterilaiseksi kirkoksi, josta sittemmin sodan aikana, kun kaupungissa ollut suuri luterilainen tuomiokirkko tuhoutui pommituksissa, tuli kaupungin keskeinen luterilainen kirkko. Kirkosta oli alkuaan pyydetty 300 000 makkaa, mutta lopulta siitä saaiin 265 000 makkaa ja hintaan sisältyi myös hautausmaa.

Kirkon esineistön siirtoon varattiin aikaa kuukausi ja samalla hinnoiteltiin myytävät kirkonkellot: 15 markkaa/kg. Kolme suurinta kelloa myytiin Joensuuhun. Seurakunta otti esineistöstä itselleen sellaiset, joita se katsoi tarvitsevansa ja myi loput kirkkokunnalle 20 000 markan summasta.

Suomen Neuvostoliiton kanssa käymät sodat muuttivat asioita perusteellisesti. Monelle sellaiselle alueelle, jossa ortodoksinen väestö oli niukkaa, sodan jälkeen tuli runsaasti evakkoja, joista suuri osa oli ortodokseja. Näin myös Savonlinnassa, joka sodan seurauksena seurakuntien uusjaossa oli liitetty Varkauden seurakuntaan. Myös Kuopion asema ortodoksisena keskuksena vahvistui kirkon keskushallinnon siirtyessä sinne.

Varkauden seurakunta kääntyi 1950-luvulla Savonlinnan luterilaisen seurakunnan puoleen ja halusi ostaa Pikkukirkon takaisin käyttöönsä. Vastaus oli kielteinen – kirkkoa ei saatu takaisin. Seuraavan kerran moisia ajatuksia heräsi joidenkin savonlinnalaisten mielessä julkisemmin vasta 1980-luvulla.

Pikkukirkko sisältäpäin

Savonlinnan eläkkellä oleva luterilainen rovasti Matti Huhtinen kirjoitti 1980 sanomalehdessä kehuen Pikkukirkon akustiikkaa ja sopivuutta kaupungin keskustassa juuri huonojakaisille vanhuksille lähikirkkona. Hän ei pitänyt minkäänlaisena ongelmana sitä, ettei kirkossa voitu kahvitella tai ruokailla, koska kirkon tehtävänähän on jakaa Jumalan sanaa, viljellä rukousta ja veisuja.

Seuraavan kerran kirkon palauttaminen ortodoksiseksi kirkoksi tapahtuikin sitten vasta 2010-luvulla, kun luterilainen seurakunta taloutta korjatakseen halusi nyt myydä Pikkukirkon. Viiden vuoden neuvottelujen ja varmaan hankintaan tarvittavien varojen hakemisen aikana syntyi päätös, että kirkko myydään yksityiselle, kirkon ulkopuoliselle yhdistykselle, Savonlinnan Pikkukirkko kulttuuriyhdistys ry:lle. Eräät ortodoksisen kirkon johtohenkilöt olivat kuitenkin mukana yhdistyksen perustamisessa ja apuun tuli myös joku yksittäinen henkilö suurellakin taloudellisella panostuksella. Vuonna 2017 kirkko siirtyi yhdistyksen omistukseen, mutta taival lienee ollut liian kivinen, sillä jo muutaman vuoden kuluttua yhdistys ajautui selvitystilaan ja tällä hetkellä (2021) kirkko on myytävänä ja tiettävästi ainakin Saimaan ortodoksinen seurakunta on harkinnut kirkon ostamista käyttöönsä.

Ostopäätöstä haittaa kuitenkin se, että Saimaan seurakunnalla on Erkonkadulla 1950-luvun lopulla rakennettu uusi kirkko, joka sijainniltaan ei kuitenkaan ole niin hyvässä paikassa kuin Pikkukirkko, mutta jonka yhteydessä on seurakuntasali ja kirkkokin on kohtuullisessa kunnossa.

Ortodoksi.net / HAP

(Tämä artikkeli perustuu suuelta osin Oiti Kotamon Joensuun yliopiston humanistisen tiedekunnan ortodoksisen teologian ja läntisen teologian laitoksessa 1998 tekemään kirkkohistorian proseminaarityöhön)