Hengellisestä kuuliaisuudesta (opetuspuhe)

Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja (kuva: wikipedia)

Bysanttilaiset isät kirjoittavat monipuolisesti ihmiselämän tervehdyttämisestä ja eheyttämisestä. Todellinen usko tarkoittaa ihmisen sitoutumista Kirkon opetukseen ja elämään. Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja (k. 662) kirjoittaa:

“Jumalaa ei kirkasta itsessään se joka vain suullaan ylistää Jumalaa, vaan se joka Jumalan tähden kestää vaivoja ja kärsimyksiä saavuttaakseen hyveen.”

Pyhien isien mukaan ihmisen tulee muuttaa katumuksessa tahdon omavaltaisuus ja pöyhkeä itseriittoisuus kuuliaisuudeksi Jumalalle. Pyhittäjä Johannes Siinailainen (k. 600) korostaa, että ihmisen tahdon hauta merkitsee samalla ylösnousemuksen hautaamista.

Ihminen ei korjaa elämäänsä itsestään. Hengellinen parantuminen alkaa kuuliaisuudesta. Tämä johtaa Kirkon mielen mukaiseen katumukseen, hiljaisuudessa ja rukouksessa tapahtuvaan Jumalan kohtaamiseen. Kuuliaisuus on erityisen vaikea asia nykyihmiselle. Hänen on lähes mahdotonta hyväksyä elämässään asetelma, jossa kohtaavat minuus, lähimmäinen ja Jumala.

Palestiinalaisen ohjaajavanhusperinteen sanoma on lähtökohtaisesti kuuliaisuuden sanoma. Tämä kuuliaisuus saa kuitenkin sisältönsä vasta siitä totuudesta, että ihmisen minä-sinä-akselin ylittyessä ei ihmispersoonien välille voi jäädä ehdotonta valta- tai opetusasemaa. Sen vuoksi pyhät ohjaajat puhuvat realistisesti sielujen ykseydestä, eivätkä niinkään yhteydestä. Sielujen ykseys ei tarkoita kielikuvaa, vaan ihmissuhdetta. Vanha ortodoksinen ohjaajaperinne tuntee opetusmenetelmänä esimerkin ennen puhetta. Persoona välittyy usein toiselle ihmiselle paremmin käytännön kuin tiedon kautta.

Abba Mios opettaa, että kuuliaisuus vastaa vain kuuliaisuudelle, ei vallalle. Himottomuus voidaan näin tulkita ihmisen tahdon ylösnousemuksena, korjaamisena ja palauttamisena Jumalan maailmaan. Ihmisen tahtoa tarkkaillaan, mutta ei eliminoida. Kilvoittelijan oman tahdon tarkkaileminen laajenee merkitykseltään ulospäin, sillä myönteinen himottomuus on ihmisessä suurin merkki myötätunnosta. Pyhittäjä Johannes Siinailainen opettaa, että himottomuus on vain eri nimi rakkaudelle. Ainoastaan saatanalla ei ole jumalallista tahtoa, sillä tahto on olennainen osa ihmisen pelastuksen mahdollisuutta. Kleemens Aleksandrialainen (k. 215) puolestaan korostaa, että tahto on jotain mitä opetetaan ja opitaan, ei jotain, mitä ihmisessä on jo valmiina.

Kirkon jäsenten parannus tulee vasta, kun he oppivat rakastamaan ja olemaan rakastettuja. Parannuksen merkkejä on lähimmäisen taakkojen kantaminen tavalla, joka nimittää elämää. Taaborin vuoren kirkkauden mukaisessa parannuksen valossa mikään ei ole enää toissijaista suorittamista. Kirkon tulee olla paikka, jossa arvovallan ja vapauden kahtiajako ylitetään. Kristuksen esimerkki ei merkitse moralistista vaatimusta olla muita parempi. Kristuksen esimerkki on lihaksi tullut rakkaus: “Jumala kanssamme”.

Synnin ongelma hierarkiassa tarkoittaa pohjimmiltaan armon väärinkäyttämistä Kirkon sinänsä armollisten rakenteiden suojissa. Kun me kieltäydymme myöntämästä syntiä itsessämme ja kirkollisissa rakenteissamme, me luovumme Jumalan armosta ja rakkaudesta. Synnin haavat erottavat meidät itsestämme ja lähimmäisistämme. Synti vaikuttaa ihmisessä kuin pahin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Pyhittäjä Iisak Syyrialaisen mukaan parantuaksemme synnin sairaudesta meidän on valmistauduttava kohtaamaan hengellisen todellisuutemme löyhkä.

Ortodoksiset isät opettavat, että Jumalan ja ihmisen suhde perustuu dialogiin, joka tulee nähdä mahdollisuutena elvyttää uudelleen Jumalan kuvan ja kaltaisuuden mukainen suhde itseensä ja lähimmäiseen. Joku viisas on todennut, että vaiva paranee vastakohdallaan. Kun kerran kaikkien murheiden syynä on ihmisen tottelemattomuus ja ylimielisyys, niin vastaavasti kaikki valoisa ja iloinen on kuuliaisuutta ja nöyryyttä, murtuneen ihmismielen hedelmää.

Isä Jarmo Hakkarainen