Opiskelu Halkissa lukuvuonna 1959-60

Tämä artikkeli perustuu isä Viktor Turhasen käsinkirjoitettuihin muistelmiin (s. 43–54) opiskeluajastaan Halkissa. Tekstin ovat digitoineet Eeva ja Petja Pyykkönen.

Matka Längelmäeltä Istanbuliin kesti viisi vuorokautta. Makuupaikkaa en ostanut sen kalleuden vuoksi, mutta ihme kyllä lähes aina löytyi halki Euroopan junamatkan aikana jokin penkinpätkä, jossa sain nukutuksi sanotaanpa vaikka miniunet, että pärjäsin seuraavan päivän.

Kahta asiaa olen ihmetellyt jälkeenpäin. Sitä että jaksoin matkustaa viisi vuorokautta päivävaunussa ja sitä että usein yöllä hyvin sikeästi nukkuessani esim. kyljelläni, kukaan ei yrittänyt ryöstää lompakkoa, joka oli takataskussa. Uskoin ja uskon edelleen, että Jumala varjeli ja suojeli minua ja uskon kirjaimellisesti myös, että jokaisella on suojelusenkeli, joka ei poistu sekunniksikaan, jos ihminen elää suht’ koht’ kunnollista kristityn elämää.

Saapuminen Konstantinopoliin

Konstantinopolin siluetti 1959. Vasemmalla Hagia Sofia ja oikealla sulttaanin palatsi.
(© Viktor Turhanen)

Kun oli vielä muutaman tunnin matka Istanbuliin, niin vastapäätäni istuvan afganistanilaisen kauppiaan kanssa aloimme jutella kaiken maailman asioita, kun olimme huomanneet, että me molemmat osaamme hyvin saksaa. Hän oli hyvin ystävällinen ja avoin ilman mitään taka-ajatuksia. Hän kertoi Istanbulia lähestyessämme, että aseman lähellä on hyvä ja halpa hotelli, johon hän menee yöpymään ja että hän opastaa minut siihen, jos niin haluan. Niin tapahtuikin. Sain keskitasoisen huoneen hotellista, joka oli löytynyt uuden tuttavani avulla. Häntä en sen koomin enää nähnyt.

Ajattelin, että jos menen heti luostarikouluun, niin sieltä ei niin vain pääse katsomaan kaupunkia. Nukuin yön hyvin hotellissa. Matkalaukkuni oli siellä ja olin vapaa kulkemaan kaupungissa nähtävyydeltä toiselle. Sen verran oli rahaa jäljellä, että söin ravintolassa kaksi kertaa päivässä hotellin aamupalan lisäksi. Olin hakenut stipendiä Ateenan yliopiston teologiseen tiedekuntaan, mutta Kirkkojen maailmanneuvosto Sveitsissä Geneven kaupungissa ilmoitti, että opiskelupaikkoja ei Ateenassa enää ole ja he ilmoittivat minun pääsevän opiskelemaan Konstantinopolin patriarkaatin teologiseen luostarikouluun, joka sijaitsee Istanbulin edustalla olevalla Halkin eli turkkilaisittain Heybeliadan saarella.

Konstantinopolin nähtävyyksiä

Konstantinopolin muuria (Yedikule) 1950-luvun kuvassa.
(© Viktor Turhanen)

Istanbulin nähtävyyksistä kristityille on ykkösluokan nähtävyys Hagia Sofian temppeli, joka oli satoja vuosia maailman suurin kristillinen kirkko, kunnes Pyhän Pietarin kirkko Roomassa valmistui ja sen jälkeen on valmistunut suurempia kirkkoja, kuten Lontoon Westminster Abbey. Hagia Sofia toimi Konstantinopolin keskuskirkkona aina vuoteen 1453, jolloin muhamettilaiset turkkilaiset valloittivat kaupungin. Osa kaupunkia tuhoutui hyökkäyksessä, mutta Hagia Sofiaa ei vahingoitettu. Sulttaani ratsasti ratsullaan kirkkoon ja määräsi sen muutettavaksi moskeijaksi. Hienot kristilliset katto- ja seinämaalaukset peitettiin kalkkilaastilla, joita nyt vuosikymmeniä on kaavittu eurooppalaisten ja amerikkalaisten rahoituksen turvin ja nykyään maalaukset ovat nähtävinä osittain vaurioituneina Hagia Sofiassa. Kun katselin ympärilleni ja ylös kupoliin, niin tuli sellainen tunnelma, että maa ja taivas kohtaavat, samoin aika ja ikuisuus. Sain ikään kuin käydä ikuisuuden rajalla ja kurkistaa sinne. Hagia Sofia on museona Gemal Atatürkin ajoista lähtien.

Toinen suuri nähtävyys Istanbulissa oli sininen moskeija, suunnilleen yhtä suuri kuin Hagia Sofia. Sielläkin sain kokea ihmeellisen tunnelman. Sinistä väriä oli kaikkialla lattiasta kattoon. Tuli sellainen ”sininen olo”. Lattia oli matoilla peitetty ja kengät täytyi riisua ulko-ovella ja kulkea sukkasillaan tai tossuissa. Kerroin jo, että mielestäni sininen moskeija oli yhtä suuri kuin Hagia Sofia, mutta lisäksi se oli suurin piirtein samoilla piirustuksilla rakennettu. Kaikkialla Turkissa oli Hagia Sofian mallisia moskeijoita.

Myöhemmin uudestaan Konstantinopolissa

Theodosioksen obeliski Konstantinopolissa 1950-luvun valokuvassa
(© Viktor Turhanen)

Hyppään nyt ajassa eteenpäin vuoteen 1991, jolloin oli Suomen ortodoksisten pappien ja heidän vaimojensa retki Istanbuliin. Keskustelimme vaimoni kanssa moskeijoiden piirustuksista ja malleista ja vaimoni tokaisi, että kaikkihan ne ovat saman mallisia eli Hagia Sofian pienempiä ja suuriakin kopioita, mikä pitikin paikkansa. Naiset huomaavat eräitä paremmin kuin miehet.

Seralji haaremeineen oli yksi sulttaanin palatseista. Erityisesti panin merkille, että siellä oli erittäin paljon erittäin mielenkiintoisia esineitä, kuten miekkoja, vesipiippuja, luksusvuoteita ja kaikkialla koriste- ja kuviomaalauksia. Esim. moskeijoiden seinille ei ole lupa maalata ihmisten tai eläinten kuvia, mutta kuvio- ja koristemaalauksia sitäkin enemmän.

Suuri Basaari on ihmeellinen kauppakeskus. Muistelen, niin kuin se olisi hakattu kallioon valtava hehtaarien suuruinen alue, muttei kovin korkea. Siellä on tuhansia myymälöitä ja kaikkea mitä on maan ja taivaan välillä, löytyy varsinkin itämaisia mattoja ja kaikenlaisia muistoesineitä ja mausteita. Eräs suomalainen pariskunta kertoi myöhemmin eksyneensä siten, että heillä ei ollut hajuakaan missä he olivat.

Istanbulissa oli keskikaupungilla suuria ja korkea neliskulmainen kivipatsas entisen Hippodromin reunalla. Se oli tuotu erään taistelun seurauksena voittosaaliina, mutta en muista, minkä taistelun ja mistä maasta. Hevoskilpailu ja sen seuraaminen olivat joskus Konstantinopolin aikana suurta kansanhuvia.

Istanbul on mahdottoman tiheästi rakennettu. Siellä on muutama leveä valtakatu, että liikenne yleensä olisi mahdollinen. Suomen konsuli Esko Tammivuori, jonka kanssa melkein heti ystävystyimme kertoi, että nykyiset suorat ja leveät moottorikadut, jotka ovat välttämättömiä, piirrettiin yksinkertaisesti asemakaavaan niin, että tiellä olevat sadat pikkukerrostalot purettiin pois, eikä köyhä Turkin valtio edes pystynyt maksamaan korvauksia talonomistajille. Ymmärsin ja sisäistin asian täysin. Ja minun kävi sääliksi ihmisiä, jotka olivat menettäneet kotinsa ja kaiken omaisuutensa.

Suomalaista ystävyyttä

Sitten kun olin asettunut asumaan luostarikorkeakouluun, menin Suomen lakien ja asetusten mukaan ilmoittautumaan Suomen konsulaattiin, joka oli aivan kaupungin keskustassa. Meistä tuli konsuli Esko Tammivuoren kanssa heti ystävät. Hän sanoi, että tämä ilmoittautuminen, että kaikki ulkomailla asuvat varusmiespalveluksen suorittaneet ilmoittautuvat Suomen lähetystöihin ja konsulaatteihin, että heidät mahdollisen sodan syttyessä kutsutaan kotimaahan sotimaan vihollista vastaan muiden sotilaiden mukana, on aivan mahdollinen, mutta kuitenkin lain mukainen ja sitä noudatetaan.

Myöhemmin konsuli Esko Tammivuoden ja minun ystävyydestä oli paljon hyvää mieltä. Hän vei mm. omalla autolla vaimonsa kanssa minut Mustanmeren rannalla olevalle uimapaikalle uinti- ja piknikretkelle. Sekä sellaisia nähtävyyksiä katsomaan, joita itse en olisi löytänyt mm. Theodoros Studioteksen luostarin raunioille. Kun noukin raunioista entisen kirkon lattialta vihreän kiven muistoesineeksi vietäväksi Suomeen, niin eräs paikalla ollut turkkilainen nainen huusi vihaisesti ja käski panna kiven takaisin, että heidän muinaisraunioistaan eivät turistit saa noukkia kiviä. Panin kiven takaisin, mutta naisen takana seisova konsulin rouva otti salamannopeasti kiven raunioista, näytti sitä minulle ilmaan nostaen ja pani samoin tein käsilaukkuunsa ja häneltä sain sen myöhemmin matkan aikana. Suomen konsulista oli minulle myös taloudellista korvaamatonta hyötyä. Sain joskus kirjeessä, en muista mistä, valuuttaa, joko dollareita tai Saksan markkoja. Niillä oli ns. huono kurssi virallisessa Turkin pankissa. Esko myi ne johonkin paljon parempaan kurssiin ja luovutti minulle Turkin puntia eli liiroja paljon suuremman määrän kuin pankissa. Jotkut sanoivat, että minussa on sisässäni ns. pieni liikemies. Jos se on totta, en pidä sitä syntinä, sillä totta kai jokaisen meistä velvollisuus on hoitaa raha-asiat parhain päin ja pitää huoli, ettei esim. turhan takia velkaannu ja myös että elää niin nuukasti, että rahat riittävät.

Ilmoittautuminen patriarkaatissa

Katselin siis Istanbulin kaupunkia kaikessa rauhassa ja suurella mielenkiinnolla. Kun kolme vuorokautta oli kulunut, päätin mennä ilmoittautumaan Konstantinopolin ekumeeniseen patriarkaattiin. Olin kolmen päivän aikana oppinut muutaman sanan turkinkieltä. Muuten turistinähtävyyksien liepeillä selvisi aina hyvin saksankielellä, vaikka siihen aikaan turkkilaisten suosimia vieraita kieliä olivat ranska ja englanti. Kyselin ihan kadulla vastaantulevilta: ”Rum ruhban”? se tarkoittaa: ”Roomalaiset kristityt”, joksi patriarkaattia ja yleensä Istanbulin ortodokseja nimittävät. Melkein heti alettiin käsillä viittailla suunta sillalta katsottuna ns. Kultaisen sarven merenlahden vasempaan reunaan ja siitä eteenpäin. Ihan näine eväineni menin siihen suuntaan ja löysin patriarkaatin. Sihteeri, joka otti minut vastaan, ymmärsi heti, mistä oli kysymys ja vei minut itsensä patriarkka Athenagoraksen eteen. Tervehdin häntä ortodoksisten tervehdysseremonioiden mukaan. Hän käyttäytyi hyvin arvokkaasti ja kohteliaasti. Muistan lopun ikääni, kun suutelin hänen kättään, hän suuteli minua päähän. Sellaisia tervehdyksiä kirkon piirissä voi tapahtua. Sen jälkeen hän antoi määräyksen eräälle maallikolle käydä autolla hakemassa minun tavarat, maksamassa minun hotellilaskun ja viemässä satamaan, josta lähtisi laiva saaristoreitille. Minulle annettiin ohje, jäädä kolmannelle saarelle ja siellä lukisi saaren turkinkielinen nimi Heybeliada. Varmistin vielä laivan apupojalta, että jäisin oikeassa paikassa pois. Jäin laivasta ison matkalaukun kanssa ja sain selville, että taksiautoja ei ole, koko saarella on autokielto. Koska hotellilaskuni oli maksettu patriarkaatin puolelta, minulla oli varaa ajaa hevosvossikalla, sillä laukkua olisi mahdotonta kantaa lähes kilometrin matka ylämäkeen.

Luostarikorkeakoulussa

Halkin koulun julkisivu.
(kuva: Viktor Turhanen)

Halkin koulun länsiosa vuonna 1960.
(kuva: Viktor Turhanen)

Saavuin perille korkean muurin ympäröimän luostarikorkeakoulun portille, jossa lyhyesti portinvartijalle selostin, kuka olin ja joku lähti kanssani kantaen matkalaukkua koulun raput ylös ja sisälle vastaanottosaliin. Oppilasasunnon valvoja tervehti kätellen, pyysi palvelijaa tuomaan kahvitarjoilun ja hankki paikalle saksankieltä taitavan opiskelijan, joka toimi tulkkina. Hän kyseli kaikenlaista ja näytti tarkoin olevan perillä missä Suomi sijaitsi. Ja että ortodoksinen kirkko on Suomessa vähemmistökirkko. Juttutuokiomme kesti noin kaksi tuntia, jonka jälkeen minulle näytettiin vuode isosta salista, jossa oli vain kolme vuodetta ja ilmoitettiin, että tämä oli väliaikainen majoituspaikka ja että myöhemmin siirretään huoneeseen, joissa kussakin on vuode kahdeksalle opiskelijalle. En pitänyt tätä mitenkään ihmeellisenä. Olinhan armeijassa nukkunut 10 hengen huoneissa, Eskilstunan lastenkodissa 12 hengen huoneessa ja pappisseminaarissa 10 hengen huoneessa. Huonetoverit olivat brittejä Englannista. Yhteistä kieltä ei ollut. Nuorempi ja laihempi britti osasi muutaman sanan saksaa ja minä osasin muutaman sanan englantia ja jotenkuten selvisimme, jos oli asiaa. Brittipojat olivat anglikaaneja ja halusivat oppia kreikkaa niin kuin minäkin ja tutustua ortodoksisen kirkon teologiaan. Meillä kolmella alkoi kova kreikan opiskelu.

Kun puhutaan kreikan opiskelusta, niin tulee kysymys, minkä kreikan. Minä olin opiskellut pappisseminaarissa muinaiskreikkaa eli klassista kreikkaa. Olin enennen lähtöä saanut Helsingissä rovasti Tapani Revolta lahjaksi paksun nykykreikan eli dimotikin oppikirjan ja jonkin verran kerinnyt sitä opiskelemaan. Luostarikoulun opetuksessa käytettiin katharevousaa eli kreikan kirjakieltä. Opiskelijoiden kesken puhuttiin kuitenkin nykykreikkaa eli kansankieltä. Oppiaineena oli myös vielä neljäs kreikankieli Uuden testamentin kreikka, joka oli muuttunut vanhasta eli klassisesta kreikasta. Minun tarkoitukseni ja päämääräni oli oppia mahdollisimmin paljon ja mahdollisimman nopeasti nykykreikkaa eli dimotikaa ja sain käyttää koulun virallisen kreikankielen oppikirjana omaa paksua saksankielistä nykykreikan oppikirjaa. Kreikan opiskelu sujuu meiltä kaikilta kolmelta vauhdilla ja pääsimme kuuntelemaan kreikankielisiä teologisia luentoja. Voi olla, että jokin sana tai lause alussa jäi ymmärtämättä, mutta koko ajan tilanne parani. Niin se neljäs ulkomaalainen, hän oli yhdysvaltain-kreikkalainen lihava opiskelija, äidinkieli oli kreikka ja hän opiskeli muiden kreikkalaisten mukana.

Kreikkalaisia ja ulkomaalaisia

Sitten vielä pieni selvitys kreikkalaisista, joista nuorimmat olivat samassa rakennuksessa luostarikorkeakoulun kanssa käymässä lukiota, joka siis toimi myös siellä. Lukion jälkeen he siirtyivät korkeakoulun opiskelijoiksi. Entä sitten heidän syntyperänsä ja kotipaikkansa? Enemmistä olisi siis Kreikan kansalaisia, mutta kotoisin Turkin edustalla olevilta saarilta. Joitakin saattoi olla ihan Kreikan mantereelta. Sitten tietenkin oli Turkin kreikkalaisia, jotka olivat Turkin kansalaisia, mutta heitä oli vain vähän. Turkin kieli oli pakollisena oppiaineena kaikille kreikkalaisille. Koulu oli joutunut tekemään sellaisen sopimuksen Turkin hallituksen ja viranomaisten kanssa.

Sivulliset joskus ihmettelivät, kun kaksi ulkomaalaista niin kauheasti selittää jotain kreikan kielellä. Eräs nuori opiskelija, Georgios Skapada, selitti alkuaikoina, kun jo osasin kreikkaa, että hän haluaa olla minun ystäväni. Sanoin, että se sopii oikein hyvin. Niinpä hän usein tavoitti minut koulun käytävällä ja selosti aina jotakin kielellistä, maantieteellistä, luonnontieteellistä tai muuta asiaa puhuen hyvin selvästi ja hidastaen, että varmasti ymmärtäisin. Hänestä olikin suuri apu kreikankielen oppimisessa ja syventämisessä.

Isosta salista meidät oli siirretty tavanomaisiin 8 hengen makuuhuoneisiin. Siis me kaikki kolme ei-kreikkalaista sijoitettiin eri makuuhuoneisiin kreikkalaisten joukkoon.

Portin ulkopuolellakin käytiin

Khoran luostari (Kahriye Djami)
(© Viktor Turhanen)

Portinvartijalla, joka oli ystävällinen mies, oli ankarat määräykset siitä, kuka pääsee portista ulos. Kreikkalaisilla täytyi aina olla lupa poistua. Me ulkomaalaiset saimme mennä Halkin saaren keskikylään milloin tahansa esim. ostamaan pullotettua vettä, hedelmiä tai mitä tahansa tai käydä kylällä kävelemässä, mutta kreikkalaiset eivät saaneet poistua portista ilman lupaa. Molemmat britit saivat torstaisin käydä osallistumassa Istanbulin anglikaanisen kirkon jumalanpalveluksiin ja sen jälkeen käydä kaupungilla. Minä sain erikoisluvan mennä heidän kanssaan kaupunkiin torstaisin tutkimaan sekä käytössä olevia että käytöstä poistettuja ortodoksisia kirkkoja ja samoin muita muistomerkkejä. Jostakin syystä menin lähes joka kerta Hagia Sofiaan, joka ikään kuin veti puoleensa noin 1400 vuotta vanhana kirkkona vaikka se oli noin 500 vuotta moskeijana ja nyt 1920- luvulta Uuden Turkin perustajan Gemal Atatürkin määräyksestä. Otin jopa useita kertoja saksankielisen esittelyn pientä maksua vastaan. Kirkkojen Maailmanneuvoston stipendiin kuului majoituksen, ruokailun ja opetuksen lisäksi taskuraha, jonka suuruutta en muista, mutta joka jotenkuten riitti liikkumis-, ym. menoihin. Jäi mainitsematta, että kun tapasin patriarkka Athenagoran ensi kerran, hän sanoi minulle: ”Poikani, jos joudut rahapulaan, tule tänne, me autamme”. Kävin muistaakseni kolme kertaa ja joka kerta kysyttiin paljonko tarvitset ja sanoin hyvin vaatimattoman summan ehkä noin 40 e nykyrahassa, mutta sillä sai paljon asioita hoidettua, sillä hinnat olivat halvat.

Erään kerran ollessani kaupungissa bussissa näin bussin ikkunasta yht`äkkiä ikivanhan kirkon ja jäin bussista seuraavalla pysäkillä. Se olikin monista kirjoista tuttu ja maailmankuulu keskikokoinen Kristus Vapahtajan kirkko, jonka seinämaalaukset ovat maailmankuuluja bysanttilaista seinämaalausikonitaidetta. Se oli museona ja sinne oli pieni sisäänpääsymaksu. Minulle ei siis varsinaisesti kukaan opastanut ja näyttänyt Istanbulin vanhoja kristillisiä ja muhamettilaisia kohteita, lukuun ottamatta konsuli Esko Tammivuorta, joka vei minut muutamaan kohteeseen. Eikä minulle edes kreikkalaiset opiskelutoverit kertoneet niistä, eivätkä antaneet vihjeitä. Koska kävin kaupungilla kerran viikossa, oli ihan mielenkiintoista itse etsiä nähtävyydet ja muinaiskohteet.

Seikkailuja Halkilla

Halki ylhäällä Hope-kukkulalla edessään satama vuoden 1960 kuvassa.
(kuva: Viktor Turhanen)

Halkin saaren keskuskylässä oli Turkin armeijan merikadettikoulu. Siellä oli opettajana yksi Amerikan armeijan opettaja siviilipuvussa. Ystäväni Bryan Williams, joka oli tutustunut tähän jenkkiin ja hänen perheeseensä, vei minut tämän opettajan kutsumana heidän upeaan kotiinsa Halkin kyläkeskuksen reunamalla meren rannalla sijaitsevaan upeaan kotiin. Tämä jenkki oli muuttanut Hollannista Yhdysvaltioihin ja hänen vaimonsa oli amerikkalainen ja heillä oli kaksi lasta ja voi sanoa, että he viettivät upeaa rikkaan elämää. Sekä mies että vaimo puhuivat erittäin hyvin saksaa ja meillä kaikilla kolmella oli valtavan paljon puhuttavaa ja kerrottavaa. He pitivät minusta niin, että kutsuivat kylään aina, kun suinkin minulle sopi. Kävin yhdessä Bryanin kanssa heidän veneellään ja sukelsimme veneen kannelta kirkkaaseen Marmaranmereen ja uimme siellä niin kauan, kuin jaksoimme. Tämä tuttavuus ja ystävyys oli meille Bryanin kanssa hyvin arvokas.

Teimme yhdessä Bryanin kanssa keväällä 1960 tyhmän tempun. Turkin armeija teki sotilasvallankaappauksen ja radiossa ja kaikissa tiedotusvälineissä kerrottiin julistetun ulkonaliikkumiskiellon ampumisen uhalla. Jotenkin me toverini kanssa olimme ikään kuin hermostuneita ja mikä ihmeen ajatus meillä syntyi, kun salaa kiipesimme yli muurin ja hyppäsimme maahan ja juoksimme amerikkalaisen upseeriopettajan kotiin, jossa myös oltiin ihmeissään ja vähän peloissaan. Vasta jälkeenpäin tajusimme että kuka tahansa turkkilainen sotilas olisi voinut ampua meidät ilman seuraamuksia itselleen. Tämä kuviteltu sotilas olisi voinut sanoa, että hän noudatti voimassa olevia määräyksiä. Olimme noin kolme tuntia amerikkalaisen perheen luona ja upseeriopettaja soitteli puheluita ja pyysi Amerikan kansalaisille liikkumalupaa. Muistaakseni juuri kolmen tunnin kuluttua ulkonaliikkumiskielto kumottiin ja kävelimme Bryanin kanssa koulun portista sisälle. Kukaan ei sanonut mitään, mutta näimme kasvoista, että he olivat valtavan huojentuneita kun palasimme elävinä koululle.

Matka jatkuu

Athoksen munkkeja menossa laivalla Halkista Konstantinopoliin vuonna 1960.
(kuva: Viktor Turhanen)

Kesäkuun alussa 1960 tuli Kirkkojen Maailmanneuvostolta kirjeitse tieto, että minulle on järjestetty toivomukseni mukaan viikon majoitus Thessalonikissa ylioppilaskodissa, viikko on varattu matkaan pyhälle vuorelle Athokselle ja se minun täytyy itseni järjestellä Thessalonikissa ollessani, mm. pyytää viikon viisumi autonomiseen Athoksen munkkitasavallan vierailuun Thessalonkin metropoliitan toimistossa. Sen jälkeen olisi majoitus viikoksi Ateenan kristillisessä ylioppilaskodissa. Pidin tätä järjestelyä hyvänä ja rupesin välittömästi valmistelemaan asioita niin, että lähtisin Istanbulista kahden päivän kuluttua junalla kohden Thessalonikiaa.

Sielläpäin oli tapana, että ainakin vierasmaalaiset antavat pienen summan suoritetuista hyvistä palveluista, esim. siivoojalle, pyykinpesijälle ja keittiön emännälle. Se sujui vaivattomasti, eikä vaatinut mitään pähkäilyjä. Pakkasin suuren matkalaukkuni huolellisesti ja näin jälkeenpäin ajattelin, että turhan monta kirjaa olin ostanut matkalaukkuun, joka oli painava kuin mikä matkustaessani ympäri Eurooppaa. Toisaalta se oli ikään kuin nuoren miehen punttien nostoa, joka kehitti lihasvoimaa.

Hyvästelin koulun rehtorin Maximos Rapanellin, joka aina oli ollut ystävällinen, asiallinen ja suvaitsevainen. Tietenkin asuntolanvalvojan hyvästelin ja ne, jotka sattuivat olemaan paikalla. Menin hevoskyydillä matkalaukkuni kanssa Halkin satamaan, nousin laivaan, tulin maihin Istanbuliin ja menin taksilla asemalla ja ostin lipun Thessalonikiin. En muista kuinka kauan junamatka kesti, mutta Thessalonikissa jälleen taksilla ylioppilaskotiin, jonka osoite oli tiedossa.

isä Viktor Turhanen