Vuorisaarna ja autuuden lauseet

Kun tutkimme evankeliumia Matteuksen mukaan, löydämme heti ensimmäisenä Kristuksen opetuksena mielenkiintoisen kokonaisuuden, jota kutsutaan Vuorisaarnaksi (Matt.5-7). Nimitys johtuu siitä, että Kristus nousi vuorelle, istuutui ja ryhtyi opettamaan. Todennäköisesti kysymys ei ole sellaisesta suuresta vuoresta, niin kuin me helposti sen ajatuksissamme miellämme. Kysymys oli ennemmin rinteestä, jonka päältä Jeesuksen oli helppo saarnata suuremmallekin kansanjoukolle.

Autuuden lauseet

Tuon vuorisaarnan ensimmäisenä opetuksena olivat ”Autuuden lauseet”, jotka ovat tutut jumalanpalveluksistakin. Ne esimerkiksi lauletaan juhlia ja joitakin muita poikkeuksia lukuun ottamatta kaikissa liturgioissa samaan aikaan, kun evankeliumikirja kannetaan ihmisten keskelle. Kristus tuli ihmisten keskelle ja aloitti julistustyönsä juuri Autuuden lauseilla.

Autuuden lauseiden merkityksen täytyykin olla suuri, koska Kristus halusi aloittaa julkisen julistustyön juuri näillä sanoilla. Lyhyesti voisi todeta, että autuuden lauseiden tarkoituksena on lohduttaa ihmistä. Jumalan tahdon mukainen elämä ja Kristuksen seuraaminen kysyvät paljon. Lisäksi monet päivittäiset huolet ja murheet kuluttavat ihmistä. Vaarana onkin vaipua epätoivoon ja luopua kilvoittelusta ja Kristuksen seuraamisesta.

Autuuden lauseet antavat lupauksen paremmasta, ja siitä, että ulkoisesti heikko ja kärsivä ihminen onkin lopulta voimakas, joka voi iloita ja riemuita siitä palkasta, joka odottaa häntä Jumalan valtakunnassa. Sanoma on siis hyvin voimallinen. Kaikki se, mikä tässä ajassa on vähäpätöistä, onkin Jumalan silmissä merkittävää ja suurta. Tähän liittyen pitää hyvin osuvasti paikkansa Kristuksen toteamus:

”Ensimmäiset tulevat viimeiseksi ja viimeiset ensimmäisiksi.”

Sana AUTUAS (kreikaksi: μακαριοι / makarii) on nykypäivänä vähemmän käytetty ja meidän on vaikea käsittää sen todellista merkitystä. Se tarkoittaa ihmistä, joka on onnellinen sekä iloinen ja hän on saanut osakseen erityisen siunauksen. Ihmisestä tulee autuas, kun hän saa olla yhteydessä Jumalaan. Voidaan ajatella, että Jumalan valtakunnassa kaikki ovat autuaita ja ihminen voi päästä tästä autuudesta osalliseksi jo tässäkin ajassa, kun hän elää Jumalan tahdon mukaista elämää.

”Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta”

Mitä me ymmärrämme tällä ensimmäisellä Kristuksen lausahduksella? Millainen ihminen on ”hengessään köyhä”?

Ensinnäkin hengessään köyhä ihminen on nöyrä. Jos ajattelemme yleensäkin köyhyyttä, niin köyhä ihminen on todellakin saanut kokea sen, että hän on täysin riippuvainen muista. Hänen elämälle tarpeellisten ja välttämättömien asioiden saanti on riippuvaista toisten ihmisten armosta ja hyväntahtoisuudesta. Kristus itse osoitti suurta rakkautta köyhiä kohtaan ja tunnusti monesti, että he olivat lähellä Jumalaa. Rikkauksilla sen sijaan on vaarana sumentaa ihmisen ymmärrystä ja hänestä voi tulla hyvin ylpeä ja jopa kylmä ihminen. Tästä Kristus antoi myös varoittavan esimerkin, esittäessään kertomuksen rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. Kristus ei sanonut, että rikkaat ihmiset eivät pelastuisi. Hän ainoastaan antoi ymmärtää, että rikkaudet voivat vaikeuttaa pelastusta.

Hengessään köyhä ihminen on siis ymmärtänyt, että hän on riippuvainen Jumalan armosta ja rakkaudesta aivan kuten maallisessa mielessä köyhä on ymmärtänyt riippuvaisuutensa suhteessa muihin ihmisiin. Hengessään köyhä ei kuvittele itsestään liikoja. Hän on kuin Kristuksen vertauksen publikaani, joka tunnustaa oman arvottomuutensa Jumalan edessä. Tämän vuoksi hengessään köyhät ovat jo lähempänä Jumalaa ja taivasten valtakuntaa.

”Autuaita murheelliset: he saavat lohdutuksen”

Ihmisellä voi olla monenlaisia murheita. Hengellinen murhe on sitä, että ihminen tajuaa oman syntisyytensä ja hänen omatuntonsa saa hänet murheen valtaan. Tällaiseen murheeseen ei kuitenkaan liity epätoivoa taikka masennusta. Uskovainen ihminen on aina elämänmyönteinen ihminen, vaikka hän eläisi hengellisessä murheessa. Kenties parhaan kuvauksen hengellisen murheen tilasta antaa meille pyhän Andreas Kreetalaisen katumuskanoni. Sen sisältö voi tuntua jopa äärimmäisen ankaralta kaikkine itsesyytöksineen. Hengellinen murhe pitää kuitenkin ihmisen jalat maassa siitä, että hän pitäisi itseään valheellisesti täydellisenä. Ihminen voi oppia siitä, että hän on tehnyt syntiä. Ensinnäkin, hän oppii katumuksen kautta välttämään syntiä ja toiseksi, hän ei voi pitää itseään täydellisinä tai ylivertaisena, koska hän on tehnyt syntiä.

Mutta murhe ei aina ole hengellistä murhetta, vaan siihen voi liittyä asioita, jotka liittyvät meidän jokapäiväiseen elämään. Eikö ihminen olekin murheellinen jos hän sairastuu tai kokee vastoinkäymisiä? Eivätkö opetuslapsetkin olleet murheellisia, kun Kristuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen. Tämä mainitaan evankeliumissakin, kun kaksi opetuslasta oli matkalla Emmaukseen ja Kristus itse kysyi heiltä tapahtumista, ”He pysähtyivät murheellisina”. (Luuk.24:17) Ja näinhän Kristus oli ennustanut ennen kärsimyksiään:

”Totisesti, totisesti: te saatte itkeä ja valittaa, mutta maailma iloitsee. Te joudutte murehtimaan, mutta tuskanne muuttuu iloksi.” (Joh.16:20)

Murheelliselle Kristus tarjoaa lohdutusta. Eikä kysymys ole mistä tahansa lohdutuksesta, sillä tässä tapauksessa se tarkoittaa Kolmiyhteisen Jumalan lohdutusta. Ihminen saa apua ja tukea, jos hän sitä pyytää. Monet kirkon jumalanpalveluksista alkavat rukouksen sanoilla: ”Taivaallinen Kuningas, LOHDUTTAJA totuuden Henki.” Me pyydämme rukouksessa Jumalalta lohdutusta ja armahdusta. Me saamme lohdutuksen, jos käännymme ja ojennamme käden kohti Jumalaa. Tämän verran meiltä ihmisiltäkin vaaditaan vaivannäköä. Jumala auttaa ihmistä, mutta ihmiseltä vaaditaan edes sitä, että hän on kääntynyt kohti Jumalaa. Tämän päivän murhenäytelmä on siinä, että ihminen vaatii ihmeitä ja suuria asioita Jumalalta, vaikka hän ei ole edes todellisuudessa vaivautunut kääntymään Jumalan puoleen.

”Autuaita kärsivälliset, he perivät maan”

Nöyryys ja kärsivällisyys ovat todellisia hyveitä, joiden avulla ihminen pystyy taistelemaan ylpeyttä ja äkkipikaisuutta vastaan. Meillä on kuitenkin taipumus tulkita väärin kristillinen kärsivällisyys sekä hyvän ja lempeän ihmisen malli. Tämä käsitetään helposti vaikenemiseksi kaikissa tilanteissa sekä kaiken mahdollisen palautteen vastaanottamiseksi ilman vastalauseita. Kristityn ihmisen oletetaan olevan sellainen, joka ei sano mitään kielteistä, vaikka tähän olisi lopulta oikeutettu syy.

Kärsivällisyys ei kuitenkaan ole alistumista kaikkeen tai omista oikeuksistaan luopumista. Ihmisen täytyykin korottaa ääntään silloin, kun hän näkee epäoikeudenmukaisuutta tai sellaisia asioita, jotka vaativat asian korjaamista. Oman mielipiteen sanominen on myös kristityn ihmisen perusoikeus.

Todellinen kärsivällisyys on sitä, että ihminen pystyy ensinnäkin hillitsemään äkkipikaisuutensa ja vihansa, jottei siitä vahingossakaan pääsisi kehittymään kaunaa, joka lopullisesti tulehduttaisi suhteemme toisiin ihmisiin. Kärsivällisyyteen liittyy myös se, että kykenemme vastaanottamaan elämässä erilaiset vastoinkäymiset. Kärsimättömän ihmisen on vaikeaa elää Jumalan tahdon mukaista elämää, koska hän ei myöskään halua ottaa minkäänlaista ristiä kannettavakseen. Kukaan meistä ei tietenkään halua elämäänsä raskaita ja vaikeita asioita, mutta meidän on tunnustettava se tosiasia, että elämä ei voi olla täysin vaivoista vapaata. Kärsivällisyys antaa ihmiselle voimaa selvitä näistä vastoinkäymisistä aivan toisella tavalla. Mitä sitten tarkoittaa se, että ”he perivät maan”. Raamatun pelastushistoria on osoittanut sen, että ”luvatulla maalla” on ollut suuri merkitys. Maan perimistä ei tässä tapauksessa tarvitse ensimmäisenä ymmärtää muiden kansojen hallitsemisena, vaan lupauksena hyvästä. Psalmissa 37 sanotaan seuraavasti:

”Mutta nöyrät perivät maan, he saavat osakseen onnen ja rauhan.” (Ps.37:11)

Kristitylle ihmisille lupaus maan perimisestä on ennen kaikkea lupaus iankaikkisesta Jumalan valtakunnasta. Kristus itse mainitsee tästä puhuessaan viimeisestä tuomiosta:

”Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti.” (Matt.25:34)

”Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan”

Tämä lauseen sisältöä voidaan käsitellä samalla tavoin hengessään köyhyyttäkin. Eli ensin on tutkittava, että mitä on nälkä ja jano. Asia ei ole vaikea, sillä ihminen tarvitsee ruokaa ja juomaa, jotta eläisi. Tiedämme myös millainen tunne syntyy kun ihminen on nälissään tai janoissaan. Tuolloin ihminen ei ajattele mitään muuta kuin sitä, että miten hän saisi tuon nälän ja janon tunteen tyydytetyksi.

Vanhurskauden nälkä ja jano ovat luonnollisesti ihmisen kaipausta kohti Jumalaa ja toimimista Hänen tahtonsa mukaan. Ihmisen sielussa on jatkuva nälän ja janon tunne, joka saa täyttymyksen Jumalan yhteydessä. On turha edes kuvitella, että tuota ihmisen hengellistä nälkää voisi saada tyydytetyksi maallisilla asioilla. Jatkuvasti näitä maallisia korvikkeita yritetään ihmisille tarjota, mutta ne eivät milloinkaan voi saattaa ihmistä autuaalliseen tilaan.

Tässä kohden autuuden lauseita yksinkertaisesti lohdutetaan, että ”heidät ravitaan”. Miten tämä sitten ymmärrettävissä? Vanhurskauden nälän ja janon voi sammuttaa ainoastaan siitä lähteestä, jonka Kristus meille antaa. Vastaus löytyy esimerkiksi siitä kohtaa evankeliumia, jossa Kristus kohtaa samarialaisen naisen kaivon äärellä:

”Joka juo tätä vettä, sen tulee uudelleen jano, mutta joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä.” (Joh.4:13-14)

”Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan”

Millä tavoin me voimme armahtaa toisen ihmisen? Varmasti siinä on kysymys anteeksi antamisesta ja yleensäkin myötätunnon osoittamisesta. Armahtaminen on toimenpide, jossa joku henkilö päästetään kärsimyksistä tai sellaisesta tilasta, joka rajoittaa hänen vapauttaan. Vangin voi esimerkiksi armahtaa ja velan perimättä jättäminen on myös armahtamista. Kummassakaan tapauksessa kysymys ei ole siitä, etteikö joku olisi ansainnut kyseistä olotilaansa, eli vankeutta tai hankimaansa velkaa. Siitä huolimatta tämä saa armahduksen.

Kristus kehottaa meitäkin armahtamaan. Eli, osoittamaan armoa toiselle, vaikka hän olisi itse eniten myötävaikuttanut omaan tilaansa. Joku on saattanut esimerkiksi loukata meitä, mutta tämän jälkeen hän on kokenut omantunnon tuskia ja tulee pyytämään anteeksi. Ylpeä ihminen ei kääntäisi edes päätään tätä kohden, vaan pitäisi lähestulkoon oikeutettuna sitä, että sellaista loukkausta ei tarvitse antaa anteeksi. Mutta armahtaminen on pelastuksemme kannalta elinehto. Suhteemme Jumalaan heijastuu sen kautta, että miten me kohtelemme lähimmäisiämme. Jos armahdamme, niin meitäkin armahdetaan. Se on hyvin yksinkertainen sääntö. Jumala ei sulje ihmistä pelastuksen ulkopuolelle, vaan ihminen tekee sen itse, jos hän kieltää kaiken armon lähimmäisiltään.

Ihmisen suhde Jumalaan liittyy meidän kykyymme armahtaa, mutta samanaikaisesti olemme koko ajan siinä asemassa, että Jumala on se, joka voi meidät armahtaa. Kukaan ei ole synnitön ja siinä valossa rangaistus iankaikkisuudessa olisi täysin oikeutettu. Tämän vuoksi kaikissa jumalanpalveluksissa toistetaan yhä uudestaan ja uudestaan tuota avunpyyntöä: ”Herra armahda!”

”Autuaita puhdassydämiset: he saavat nähdä Jumalan”

Meidän on helppo käsittää sana ”puhdas” sen arkisessa merkityksessä. Juutalaisuudessa ulkoisella puhtaudella oli erittäin suuri merkitys. Mooseksen laki piti sisällään lukuisia puhtaussäädöksiä, joita erityisesti fariseukset ja lainopettajat noudattivat hyvin tarkkaan. Esimerkiksi Kristuksen vertaus laupiaasta samarialaisesta kertoo siitä, kuinka pappi ja leeviläinen periaatteessa JOUTUIVAT kulkemaan tienposkessa makaavan ryöstetyn miehen ohi, etteivät he olisi rikkoneet puhtaussäädöksiä. Epäpuhtaina he eivät näet olisi voineet astua temppeliin. Kristuksen vertaus ei ollut tuulesta temmattu, sillä juuri näinhän lainopettajat toimivat. Erityisesti sapattisäännösten näennäinen rikkominen sai Kristuksen ja lainaopettajat moneen otteeseen törmäyskurssille.

Kristus kuitenkin tässä kohden korostaa ihmisen sisäistä puhtautta, jota sana ”puhdassydäminen” tarkoittaa. Aina kun puhumme uskonmukaisesta elämästä, siitä voi virheellisesti tehdä tapauskontoa, jossa ulkoiset asiat sanelevat kaiken. Silloin ei pohdita asioiden merkitystä ja hyödyllisyyttä, vaan tehdään asiat sokeasti sen vuoksi, että ”näin täytyy tehdä”. Tuolloin uskonnosta voi tulla pahimmassa tapauksessa ulkoinen suoritus, vailla sisäistä merkitystä. Ulkoisilla teoilla ja asioilla on suuri merkitys, koska ne tukevat ja vahvistavat sitä, mitä ihmisen sisällä tapahtuu.

Puhdassydämisyyden palkkana on Jumalan valtakunnan näkeminen. Kristuksen yksi keskeisimmistä opetuksista oli se, että ihmisen tulee uudistua nimenomaan sisältä päin.

”Totisesti, totisesti: jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan.” (Joh.3:3)

Esimerkiksi kaste oli juutalaisuudessa enemmän ulkoinen puhdistautumismeno. Kristus antoi sille kuitenkin täydellisesti uuden merkityksen. Kasteessa ihminen liittyy Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen ja hänestä tulee samalla uusi ihminen, joka on Kristuksen puolella.

”Autuaita rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen”

Psalmissa 34 sanotaan seuraavasti:

”Karta pahaa ja tee hyvää, pyri sopuun, rakenna rauhaa!” (Ps.34:15)

Tätä voisi kutsua rauhantekijän toimintaperiaatteeksi. Rauha on oikeastaan perusedellytys sillä, että me voimme toimia avoimesti lähimmäistemme kanssa. Rauhan vastakohta on avoin vihanpito, sota tai yleensä sellainen tila, jossa yhteytemme toiseen ihmiseen on rikkoutunut. Jumalanpalveluksissa rukoillaan ”kaikkien yhdistymistä”. Tämä keskinäinen yhteys on saavutettavissa silloin, kun ihmisten välillä vallitsee rauha.

Jumalan lapsia ovat kaikki ne, jotka haluavat kaikessa edistää ja rakentaa rauhaa. Tämä jo siitäkin syystä, että Jumala on monien lukemattomien määreiden lisäksi ”Rauhan Jumala”. Profeetta Jesajan ennustus viittaa myös tähän:

”Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas. Suuri on Hänen valtansa, ja rauha on loputon Daavidin valtaistuimella ja hänen valtakunnassaan.” (Jes.9:5-6)

”Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan: heidän on taivasten valtakunta”

Voidaan sanoa, että lähes kaikkina aikakausina on niitä ihmisiä oudoksuttu ja suoranaisesti väheksytty, jotka ovat pyrkineet elämään Jumalan tahdon mukaista elämää. Kristus puhui siitä, kuinka ihmiset syyttivät sekä Johannes Kastajaa, että häntä itseään:

”Johannes tuli, hän ei syö eikä juo, ja ihmiset sanovat: 'Hänessä on paha henki. Ihmisen Poika tuli, hän syö ja juo, ja ihmiset sanovat: 'Mikä syömäri ja juomari, publikaanien ja muiden syntisten ystävä!' Mutta Viisauden teoista Viisaus tunnetaan!" (Matt.11:18-19)

Johannes Kastaja vietti hyvin askeettista elämää ja häntä pidettiin tämän vuoksi jotenkin riivattuna tai vähintäänkin hulluna. Jeesus, joka taas vietti aikaa syntisten ihmisten kanssa leimautui myös oudoksi ja epähurskaaksi. Yhdistävänä seikka oli se, että tuomio ei tullut pakanoilta tai toisuskoisilta, vaan oman kansan suusta.

Yhä edelleen on niitä tilanteita, joissa ihmisen uskonmukaista elämää arvostellaan. Valitettavan usein tämä arvostelu saattaa tulla nimenomaan omien joukosta. Kirkkoa koettelevat usein sisäiset ristiriidat huomattavasti enemmän, kuin ulkoa päin tuleva arvostelu. Lisäksi totuuteen ja hurskauteen pyrkivää ihmistä arvostellaan monesti ankarammin. Mutta Kristuksen sanojen mukaisesti, juuri vanhurskaat saavat osakseen taivasten valtakunnan. Tämä vanhurskaus ei ole kirjaviisautta, vaan nimenomaan sitä yksinkertaista lapsen uskoa. Kristushan on sanonut:

”Antakaa lasten olla, älkää estäkö heitä tulemasta minun luokseni. Heidän kaltaistensa on taivasten valtakunta”. (Matt.19:14)

”Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa”

Tämä jae liittyy läheisesti edelliseen, mutta sillä erotuksella, että siinä kysymys on nimenomaan Kristuksen seuraajien, eli kristittyjen yleisestä vainoamisesta. Kristus näki ennalta kaiken ja halusi antaa lohdutuksen kaikille niille, jotka tämän vuoksi joutuivat kärsimään. Ensinnäkin, hän sanoi opetuslapsilleen:

”Jos maailma vihaa teitä, muistakaa, että ennen teitä se on vihannut minua. -- Jos minua on vainottu, vainotaan teitäkin. – Kaiken tämän ihmiset tekevät teille minun nimeni tähden, siksi etteivät tunne häntä, joka on minut lähettänyt.” (Joh.15:18, 20, 21)

Ensin esimerkiksi fariseusten, kuten Saulin (myöhemmin Paavalin) ja tämän jälkeen roomalaisten toimesta varhaisia kristittyjä vainottiin ja surmattiin. Kautta eri aikakausien ovat myös monet valtiovallat vainonneet kristittyjä. Meillä länsimaissa saattaa olla hyvinkin vääristynyt käsitys siitä, että lähes kaikilla maailman ihmisillä olisi täydellinen uskonvapaus. Edelleen on monia paikkoja, joissa kristityksi tunnustaminen tietäisi ankaraa vainoamista tai jopa kuolemaa.

Maallistunut yhteiskunta alkaa myös muovata ihmisten käsityksiä koko kristinuskosta. Ei ole mitenkään ihmeellistä, että kristittyjä herjattaisiin sivistyneissäkin valtioissa. Julkisuudessa puitavat uskontoon liittyvät asiat tuntuvat nyt vähäpätöisiltä, mutta niihin kätkeytyy itse asiassa paljon enemmän. Paljon on jo niitä, joille kristinusko ei ole yhdentekevä asia, vaan kristinuskoon liittyviä asioita suoranaisesti vihataan.

”Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri”

Autuuden lauseiden huipentumana on Kristuksen lohdutus, että taivasten valtakunnassa odottava palkka on suuri. Meidän on turha ryhtyä arvuuttelemaan, mitä kaikkea se voi pitää sisällään. Pyhä apostoli Paavali on sanonut sen vain seuraavasti:

”Me julistamme, niin kuin on kirjoitettu, mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa, minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat”. (1.Kor.2:9)

Usko tuohon taivaalliseen hyvään on toiminut todellisena voimavarana ja toivon lähteenä kristityille kautta aikojen. Tuolla toivorikkaalla asenteella, niin monet ovat olleet valmiita luopumaan jopa kaikesta maallisesta hyvästä ja antamaan henkensäkin oman uskonsa tähden. Lupaus paremmasta huomisesta ja Jumalan yhteyteen pääsemisestä on kukistanut kuolemanpelon ja asettanut kristityn ihmisen aivan uuteen asemaan. Hän ei näe kuolemaa kaiken loppuna, vaan uuden iankaikkisen elämän alkuna. Autuuden lauseet eivät pelkästään lohduta, vaan ne antavat kristityille toivon paremmasta huomisesta.

Isä Andrei Verikov