Ero sivun ”Bysanttilainen askeesi johtaa sisäiseen vapauteen (opetuspuhe)” versioiden välillä
Ortodoksi.netista
Ei muokkausyhteenvetoa |
|||
Rivi 76: | Rivi 76: | ||
[[Luokka:Opetuspuheet/Historia]] |
[[Luokka:Opetuspuheet/Historia]] |
||
[[Luokka:Opetuspuheet/Etiikka]] |
[[Luokka:Opetuspuheet/Etiikka]] |
||
[[Luokka:Luostarilaitos]] |
Nykyinen versio 4. marraskuuta 2010 kello 18.15
Tuskin mikään Bysantin keisarikunnan (330 - 1453) elämän alue on dokumentoitu yhtä hyvin kuin luostarikilvoitus. Jälkipolville on säilynyt satoja pyhien munkkien elämäkertoja, lukematon määrä mietiskelykirjallisuutta, kirjeitä, opetuspuheita ja kehotuksia luostarikilvoitteluun valmistautuville. Tämän lisäksi on säilynyt sääntöjä, luostariasukkaita koskevia sääntöjä jaa keisarillisia käskykirjeitä.
Bysanttilainen luostarielämä kasvoi varhaisen Kirkon traditiosta ja pohjautui syvällisesti Uuteen testamenttiin. Kristus puhui heistä, jotka ‘syntymästään, äitinsä kohdusta, ovat avioliittoon kelpaamattomia’ (Matt.19:12). Toisessa yhteydessä Kristus ehdotti seuraajilleen, että heidän tulisi elää köyhyydessä (Matt.19:21). Apostoli Paavali suositteli voimakkaasti naimattomuutta (1.Kor.7:29-34). Kristuksen eskatologiset opetukset innoittivat ihmisiä hylkäämään ulkoisesti turvallisen aineellisen maailman. Profeettojen kuten Elian, Elisan ja Johannes Kastajan askeettisen elämän esikuva kannusti kilvoittelijoita.
Erakkolaisuus ja yhteiselämä
Kleemens Aleksandrialainen (k. 215) ja hänen oppilaansa Origenes (k. 254) kehittivät Kirkon askeettisen teologian olennaiset painotukset. Kleemensin vaikutuksesta luostariaskeesin ihanne määriteltiin usein sanalla ‘himottomuus’ (kreikaksi: apatheia). Pyhä Iisak Syyrialainen toteaa:
- ‘Himottomuus ei tarkoita ettei kilvoittelija tunne himojen läsnäoloa vaan että hän ei ota vastaan niistä yhtäkään.’
Abba Aabraham lisää:
- ‘Himot säilyvät elävinä, mutta ne eivät sido pyhiä ihmisiä.’
Luostarilaitos menestyi alusta lähtien. Mikäli on totta, että luostariliike alkoi Egyptissä, sen on täytynyt levitä varsin pian myös Syyriaan, Palestiinaan ja Mesopotamiaan. Vähän-Aasian pohjoisosissa oli munkkikuntia jo ennen vuotta 340. Varhaisessa egyptiläisessä luostariaskeesissa oli jo havaittavissa kaksi klassista kilvoittelumuotoa: erakkolaisuus ja yhteiselämä. Pyhä Antonios Suuri (k. 356) oli erakkolaisuuden esikuva. Hänen askeesinsa muodostui eristäytymisestä, rukouksesta ja paastoamisesta. Ortodoksinen kirkko muistelee häntä tammikuun 17. päivänä.
Pyhä Athanasios Suuri (k. 373), joka kirjoitti hänen elämäkertansa, kertoo paaston suuresta arvosta ruumiille ja sielulle:
- ”Rakastakaamme suuresti paastoamista, sillä se on rukouksen ja rukouksen ja hyväntekeväisyyden rinnalla voimakas varjelija, sillä juuri ne päästävät ihmisen hengellisestä kuolemasta. Aivan kuten Aadam ajettiin pois paratiisista syömisen ja tottelemattomuuden tähden, niin samoin paratiisiin voidaan jälleen päästä paaston ja kuuliaisuuden avulla”.
Paaston lisäksi pyhät isät korostavat valvomista. Valvomisella tarkoitetaan nukkumisen vähentämistä ja näin säästyneen ajan käyttämistä rukoukseen. Se on sopusoinnussa Kristuksen kehotuksen kanssa: “Valvokaa ja rukoilkaa, ettette joutuisi kiusaukseen” (Matt.27:41).
Yhteisluostarielämän kehittäjänä pidetään Antonioksen aikalaista pyhää Pakomiosta (k. 346). Pakomios toimi ennen erakoksi ryhtymistään keisarillisen armeijan sotilaana. Hän oli vakuuttunut, että armeijan esikuva sopi hyvin myös luostarielämään. Pyhän Pakomios Suuren luostarisääntö käännettiin koptinkielestä kreikaksi ja kreikasta latinaksi. Jälkimmäinen on säilynyt Hieronymuksen käännöksenä. Pyhän Pakomioksen Sääntö kuvaa, miten luostari ympäröitiin muurilla. Sisäpuolella oli kirkko, luostarin ruokasali, huone sairaita varten ja vierasmaja muukalaisille. Munkit nukkuivat omissa keljoissaan. Heillä ei ollut muuta yksityisomaisuutta kuin matto, kaksi hihatonta vaatekappaletta ja yksi viitta. Munkeilta edellytettiin jonkin verran Raamatun tuntemusta. Pyhä Pakomios näki luostarielämän selkeästi maallikkoliikkeenä. Pappeus merkitsi hengellistä arvovaltaa, joten se ei sopinut luostarikilvoittelijalle. Munkit osallistuivat eukaristiseen liturgiaan paikallisessa kyläkirkossa.
Näiden pyhien ihmisten elämä vaikutti oudolta 300-luvulla ja vielä enemmän nykyajan ihmisen mielessä. Pyhät kilvoittelijat: miehet ja naiset elivät järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella. He kilvoittelivat usein yksin. He olivat valinneet yksin elämisen. Autiomaassa (kreikaksi: eremos) ei ollut lapsia eikä rakastavaisia. Kilvoittelijoilla ei ollut omaisuutta. He olivat Jumalan tähden vapaita. He opiskelivat pyhää hiljaisuutta oppiakseen tuntemaan Jumalan elämässään. Hiljaisuus merkitsi kilvoittelijalle ensimmäistä rakkauden velvollisuutta, ensimmäistä vaatimusta selviytyä askeettisessa yhteisössä. Kun abba Arsenios oli vetäytynyt autiomaahan, hän kuuli äänen sanovan:
- “Arsenios, pakene, pysy vaiti ja rukoile aina. Hiljaisuus ja rukous ovat synnittömyyden lähteitä.”
Hiljaisuus on odottamisen, tarkkaavaisuuden ja kuuntelemisen tie. Se tarkoittaa, mitä tapahtuu ihmisen sisällä ja hänen ympärillään. Hiljaisuus yhdistää askeetin asenteet ja toiminnot. Hiljaisuus on täyteyttä, ei tyhjyyttä, se ei ole poissaoloa, vaan kilvoittelijan tietoisuutta Jumalan läsnäolosta.
Autiomaaisät korostavat kuoleman muistamisen merkitystä. Kuoleman muistamista voidaan kutsua toisaalta myös Jumalan muistamiseksi. Maailmassa elävät ihmiset pakenevat kuolemaa. He eivät halua kohdata elämässään muutosta, tuskaa ja kuolemaa. He yrittävät paeta kuolemaa, rahan, teknologian saavutusten tai medikalisaation avulla. Autiomaaisät eivät halua puhua hengellisestä täydellistymisestä. He kuvaavat opetuksissaan yksinkertaisesti pitkän kilvoitusmatkan yksityiskohtia, vaivalloisia askeleita tuolla matkalla ja asteittaista lähestymistä kohti Jumalan mielen mukaista täydellistymistä. Hiljaisuuden kyyneleet opettavat kilvoittelijalle, kuinka Jumala ympäröi hänet uudella oppimisen ja elämisen esikuvalla. Katumuksen kyyneleet avaavat kilvoittelijassa uuden elämän. Sielu pehmenee Jumalan vaikutukselle ja mieli kirkastuu Hänen totuudelleen. Autiomaaisien opetuksissa ihmisen eheytyminen ja parantuminen Jumalassa tarkoittaa todellista “kotiin paluuta”.
Pyhittäjä Simeon Uusteologi (k. 1022) puhui usein katumuksen hedelmistä. Katumuksen palavuus ja sydämen syvyyksistä vuodatetut kyyneleet polttavat hänen mukaansa kuin tuli sielun saastaa. Katumuksen hedelmät kuvastavat ennen muuta Jumalan valkeutta. Pyhittäjä Simeon oli vakuuttunut, ettei kilvoittelija voi pelastua ilman katumusta. Siksi hän varoittaa kilvoittelijoita pitämästä itseään muita parempina. Simeon vertaa syntejään katuvaa ihmistä hirvittäviä sydänkipuja sairastavaan, jonka kärsimykset erottavat hänet muusta maailmasta.
Autiomaaisät ovat vakuuttuneita, ettei Jumala ole koskaan hengellisessä taistelussa kaukana kilvoittelijasta. Abba Arsenios sanoo rukouksessaan:
- “Jumala, älä jätä minua. En ole tehnyt mitään hyvää Sinun edessäsi. Kuitenkin hyvyytesi mukaan, salli minun nyt ainakin aloittaa hyvän tekeminen.”
Autiomaaisät muistuttavat meitä, että kilvoittelijan eheytyminen on lähtöisin Jumalasta. Hiljaisuuden rukouksen jatkuva harjoittaminen avaa ihmissielun huolehtimaan lähimmäisestä ja jakamaan Kirkon yhteisöllisen elämän lähimmäisen kanssa. Abba Apollo sanoi:
- “Kun sinä olet nähnyt veljesi, sinä olet nähnyt Jumalasi”.
Myöhemmin pyhä Basileios Suuri (k. 379) määritteli luostariliikkeelle tärkeän tehtävän niin Kirkon kuin yhteiskunnan yhteisöllisessä palvelemisessa. Basileios kirjoitti munkeille ‘Pitemmät säännöt’ ja ‘Lyhyemmät säännöt’. Pyhä Basileios matkusti nuoruudessaan laajasti Mesopotamiassa, Syyriassa, Palestiinassa ja Egyptissä. Hän tutustui askeesin eri ilmenemismuotoihin ja valitsi yhteiselämään perustuvan kilvoituselämän. Basileios sai aikaan Bysantin ja Vähän-Aasian erakko- ja munkkiliikkeessä merkittäviä uudistuksia, jotka liittyivät toisaalta erakkojen ja munkkien perimmäiseen vastuuseen toisistaan ja muista kristityistä, toisaalta taas nuoren luostariliikkeen rakenteeseen ja laitostumiseen.
Basileios korosti luostarielämässä lisäksi kirkollisen kasvatuksen ja kulttuurin merkitystä. Hän painotti, ettei munkki saanut laiminlyödä yhteiskunnan tarpeita, vaan ihmisrakkauden toteuttamisen tuli hänen mielestään olla oleellinen osa munkin elämää. Tulevaisuuden kannalta oli tärkeää myös luostarilaitoksen sitominen Kirkon yhteyteen. Basileios arvosteli aiempia erakkoja. He eivät elättäneet itseään vaan koituivat taakaksi toisille, he ajattelivat vain oman sielunsa pelastusta eivätkä harjoittaneet riittävästi hyväntekeväisyyttä. Kirkkoisän mielestä yksin elävä erakko ei kykene korjaamaan luonteensa heikkouksia tai virheitä, koska häneltä puuttuu ohjaus ja koska erakkous jo sinänsä torjuu sosiaalisen yhteydenpidon. Tästä syystä se ehkäisee sellaisten hyveiden kehittymistä, jotka voisivat tasapainottaa luonteen heikkouksia. Basileios pyrki luostarisäännöissään korjaamaan mainitut epäkohdat. Basileioksen uudistukset estivät erakko- ja munkkiliikkeen liukumisen Kirkon kanonisen valvonnan ulkopuolelle.
Luostariliike levisi kaikkialle Lähi-itään. Näyttää uskottavalta, että syyrialainen luostariliike on vanhempaa kuin egyptiläinen. Joka tapauksessa 300-luvun lopulla luostariliike oli elinvoimainen Siinailla, Armeniassa, Persiassa ja Mesopotamiassa. Palestiinalaisen luostariaskeesin uranuurtajia olivat Hilarion, Eustatios ja Hariton, lännessä puolestaan Johannes Cassianus ja Hieronymus. Syyriasta luostariliike kulkeutui Konstantinopoliin.Vanhimman konstantinopolilaisen luostarin perusti syyrialaissyntyinen munkki Iisak. Hänen seuraajansa Dalmatoksen nimeä kantava luostari syntyi noin vuonna 382. Dalmatos oli aikaisemmin toiminut keisarillisen armeijan upseerina. Konstantinopolin varhaisimpia luostareita ei rakennettu varsinaiseen kaupunkiin, vaan Konstantinoksen muurien ulkopuolelle. Vuonna 536 Konstantinopolissa laskettiin olevan 73 varsinaista luostaria.
Luostarit ylläpitivät Bysantissa sairaaloita, vanhainkoteja, majataloja ja muita hoitolaitoksia. Luostariliike reagoi varhaisvaiheessa hengellisesti Kirkon jäsenten maallistumiseen. Monille kristityille kristillinen keisarius oli itsessään ristiriitaista. Keisari oli tästä maailmasta, mutta Kirkko ei. Siksi ihmiset pakenivat keisarikunnasta autiomaahan. Ortodoksinen luostariliike ei silti ollut yhteisöllisyyden vastainen. Jopa erakot kuuluivat tavallisesti laajempaan kilvoittelijoiden ryhmään. Luostariyhteisö oli itsessään ‘pieni Kirkko’. Munkki tai nunna jätti maailman rakentaakseen uuden yhteisön ja sen mukaisen elämän.
Nöyryys voi parantaa itsekkyydestä
Syyria, Palestiina ja Egypti olivat varhaisen bysanttilaisen teologian ja hengellisen kirjallisuuden keskuksia. Käsitys sydämestä hengellisen elämän keskuksena julistaa, että koko ihminen osallistuu rukouksessa jumaloitumisesta. Sydän ei ole neutraali paikka. Se on ihmisen hengellisen taistelun areena. Sydän on Jumalan ilmestymisen paikka. Todellinen sydämen rukous ilmaisee askeetin sisäistä katumusta ja palaamista takaisin Jumalan yhteyteen. Bysanttilainen luostarielämä julisti näkyvästi, mitä hengellisen elämän ja sen harjoittajan tulisi olla. Pyhät isät julistavat tämän maailman ihmisten elämäntavalle vierasta ja epätavallista evankeliumia. He julistavat, että nöyryys voi parantaa ihmisen häntä tyrannisoivasta itsekkyydestä, ylpeydestä ja pöyhkeydestä, aikamme epäjumalanpalveluksesta, joka tuhoaa ihmisten väliset suhteet. Luostarikilvoittelijan hengellisyys opettaa, kuinka vaarallista on ihmiselle sitoutua ulkoiseen valtaan ja omistamiseen. Ihminen ei voi korvata syvällistä elämää ylikorostamalla ulkoista elämää. Joka sijoittaa kaiken ulkoiseen, menettää sisäisen. Bysantin hengellisyyden mukainen luostarielämä ei pakoa maailmasta, vaan se on sisäisen paremman elämän esikuva. Sen tehtävä on vapauttaa ihmiset aineellisen omistamisen orjuudesta. Siinä korostetaan ihmisen merkitystä Jumalan kuvana.
Pyhä Johannes Krysostomos (k. 407) opettaa:
- "Mikään ei ole saatanalle ja hänen ehdottomilleen ajatuksille yhtä pelottavaa kuin mieli, joka tarkkailee huolellisesti jumalallisia asioita. Levottomuus ei kasva meissä ulkoisista olosuhteista vaan mielemme heikkoudesta."
Ortodoksista askeesia ei ole tarkoitettu yksinomaan Kirkon elämän erityisjoukolle. Ortodoksisen askeesin hengellinen kurinalaisuus koskee jokaista Kirkon jäsentä. Jokaisen Kirkon jäsenen kutsumuksena on elää toisin kuin häntä ympäröivä maailma. Meidän tulee löytää elämän todellinen merkitys, sillä nykyinen elämämme on vääristynyttä, kurjaa, turhaa ja rumaa. Ortodoksisen kirkon askeesi sisältää uskon keskeisen ulottuvuuden. Se ilmaisee ortodoksista uskoa. Askeesi johtaa kilvoittelijoita Kirkon perushyveisiin: sisäiseen vapauteen, todelliseen iloon, nöyryyteen, köyhyyteen ja elämän puhtauteen. Elämän puhtaus on ortodoksisen luostarielämän ja askeesin päämäärä. Se ei tarkoita pelkästään ulkoista naimattomuutta, vaan myös ajatusten sisäistä puhtautta. Sisäinen raittius (nepsis) on kilvoittelijalle voimallinen väline saavuttaa mielen ja sydämen, tunteiden ja mielikuvituksen puhtaus.
Kun ihminen ajattelee maallisen elämän onnea, hän ajattelee itseään. Kun hän etsii Jumalan valtakuntaa, hän ajattelee lähimmäisiään. Hänen ainoana päämääränään on Jumala. Maailma katoaa, mutta Jumalan tahdon mukainen ihminen elää iankaikkisesti. Lihallinen ihminen on pyhittäjä Simeon Uusteologin mukaan sokea ja vailla elämää. Pyhän Hengen energioista osallistuva ihminen elää Jumalassa. Abba Sarmatias sanoi:
- “Arvostan enemmän syntistä ihmistä, joka tunnistaa, että hän on tehnyt syntiä kuin ihmistä, joka ei tee syntiä ja elää kuvitelmissaan, että on ehkä hyveellinen ihminen.”
Autiomaaisien opetuksissa nöyryys nähdään elämän puuna, joka kohoaa taivaan korkeuksiin. Abba Johannes Lyhyt opetti:
- “Nöyryys ja Jumalan pelko ovat ennen muita hyveitä.”
Mitä lähemmäksi Jumalaa kilvoittelija tulee, sitä enemmän hän näkee itsensä syntisenä. Tämä opetus on ensiarvoisen tärkeää aikamme kirkossa, jota myllertävät vapaamielisyyden ja sallivuuden tuulet. Kirkollinen elämä latistuu maallistuneessa laitoskirkossa ulkokohtaiseksi kultiksi, jossa ei ole sijaa Kirkon terapeuttiselle lähimmäisen kohtaamiselle ja kasvamisen mahdollisuudelle tuossa kohtaamisessa.
Kirjallisuutta
- Bishop Kallistos Ware
- 2000 The Inner Kingdom. Collected Works. Vol.1. Crestwood.
- Cryssavgis, John
- 2003 In the Heary of the Desert. The Spirituality of the Desert Fathers and Mothers. Bloomington.
- Florovsky, Georges
- 1987 The Byzantine Ascteic ans Spiritual Fathers. Volume ten in the Collected Works of Georges Florovsky. Belmot.
- Hakkarainen, Jarmo
- 1986 Bysantin luostarilaitos yhteiskuntapoliittisten jännitteiden kuvastajana. - Bysantin kulttuuriperintöä tavoittamassa. Pieksämäki.
- 2008 Haavoitettu parantaja. Ortodoksinen pappi sielujen lääkärinä Kristuksessa. Joensuu.
- McGuckin, John Anthony
- 2001 Standing in God’s Holy Fire. The Byzantine Tradition. New York.
- Metropolitan of Nafpaktos Hierotheos
- 1997 Saint Gregory Palamas as a Hagiorite. Levadia.